Lähisuhdeväkivalta romutti Johannan käsityksen siitä, mikä on totta – kertoo nyt, mikä hänelle esitetty kysymys saattoi pelastaa hänet

Pahinta oli, että koskaan ei tiennyt, milloin räjähtää. Miehen aggressiivista käytöstä ei voinut mitenkään ennustaa. Arki väkivaltaisessa suhteessa oli jatkuvaa varuillaanoloa ja mukautumista.

– En koskaan löytänyt punaista lankaa siihen, mikä sen laukaisi. Joskus se oli lapsen itku, joskus kaatunut puupino. Yritin kaikin tavoin eliminoida kaikkea, mikä voisi saada hänet hermostumaan, mutta en minä voinut sitä hallita, Johanna Huhtamäki, 39, sanoo.

Johanna kertoo kokeneensa parisuhteessaan sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Pääosin se ilmeni Johannan mukaan uhkailuna, alistamisena ja manipulointina, mutta ajoittain myös tönimisenä ja lyömisenä, kerran myös kuristamisena.

– Silloin, kun kaikki oli hyvin, oli pelottavinta. Tietyllä tavalla oli jopa selkeämpää, kun väkivaltaa oli.

Ex-puoliso saattoi esimerkiksi kieltää Johannaa istumasta sohvalla. Kun tämä ei totellut, mies heitti Johannan sohvalta. Kerran leikkipuistoreissulla ex-puoliso yhtäkkiä raivostui ja viskoi kaikki tavarat ympäriinsä.

Joskus saattoi kulua monta kuukautta ihan rauhallisesti. Arki oli silloin ihan hyvää ja tavallista. Puoliso oli mukava, kertoi vitsejä ja osallistui kotitöihin. Silloin Johannaa vaivasi huono omatunto siitä, että aiemmat tapaukset eivät olleet unohtuneet ja kalvoivat mieltä.

– Tunsin hirvittävän suurta syyllisyyttä. Meillä oli ikään kuin kaikki hyvin, ja minä olin se syypää, kun en voinut antaa menneitten olla. Lamaannuin jatkuvasta epätietoisuudesta.

Jumissa suhteessa

Johanna ei juuri puhunut kotioloista läheisilleen avoimesti. Se tuntui liian vaikealta. Pelotti ja hävetti.

– Kokemukset olivat niin äärettömän nöyryyttäviä, ettei niistä ollut helppo puhua. Jos puhuin jollekin, minulta saatettiin kysyä, että mitä itse teit. Eräs henkilö, jolle kerroin sanoi, että jos teillä on tuollainen tilanne, kyllä sinun täytyy se lopettaa. Mutta minä olin jo yrittänyt kaikkeni, enkä saanut sitä loppumaan.

Johanna sanoo ymmärtäneensä kunnolla vasta myöhemmin, ettei jo suhteen alkuvaiheessa ilmennyt ex-miehen tapa käsitellä pettymyksiä ja reagoida ikäviin tunteisiin ollut normaali. Kun raivo kohdistui ensimmäisen kerran Johannaan, se oli hänelle shokki.

– Ajattelin, ettei minulla ole mitään keinoa päästä tästä tilanteesta pois. Minulla ei ollut työtä eikä rahaa ja opiskelin vielä. Olin toisen ihmisen armoilla, täysin jumissa, enkä nähnyt mitään toivoa. Se on hirveä tunne.

Joskus Johanna jopa toivoi, että puoliso olisi vieläkin pahempi. Silloin asian käsittely olisi ollut yksioikoisempaa ja suhteesta lähteminen ehkä helpompaa.

– Niin omituista kuin se onkin, ei suhde koskaan ollut pelkästään huono. Narsisteja ja psykopaatteja varmasti on, mutta väittäisin, että suurin osa niistä, jotka ovat väkivaltaisia, ovat tavallaan myös hyviä ihmisiä. Mikään ei ole niin mustavalkoista.

Koska puoliso oli kaikesta huolimatta myös rakas, lähteminen oli vaikeaa.

– Tällaiset suhteet ovat kertakaikkisen sekopäisiä. Niissä on myös paljon hyvää, pyydetään anteeksi, kohdellaan hienosti ja puhutaan kauniisti. On syynsä, miksi tätä sanotaan parisuhde- ja lähisuhdeväkivallaksi. Se alkaa yleensä silloin, kun toinen on jo nalkissa.

– En usko, että hän olisi suunnitelmallisesti ajatellut satuttavansa minua. Hänellä ei ollut kykyä käsitellä vaikeita asioita, ja väkivalta oli se tapa, jolla se purkautui.

Häpeä lamauttaa

Mikset vain lähde? Sitä Johannaltakin kysyttiin. Jäämiselle voi olla Johannan mukaan monia syitä. Usein uhri alkaa pikku hiljaa tiedostamatta siirtää omia rajojaan. Niin Johannallekin kävi.

– Ensin sitä ajattelee, että hän nyt vain vähän puristi kättä. Seuraavaksi, että ei hän ole kuitenkaan lyönyt. Kun hän sitten lyö, sanotaan, ettei minua edes sattunut, se oli enemmänkin huitaisu. Ja jos ei satu, sitä ei lasketa.

Väkivallan kokeminen ei romuttanut vain Johannan käsitystä siitä, mikä on oikein, vaan myös siitä, mikä on ylipäätään totta. Johannan mukaan puoliso saattoi esimerkiksi kysyä, mistä mustelma oli tullut ja olla täysin häkeltynyt siitä, että se oli hänen aiheuttamansa.

– Hän kiisti ja väitti, ettei koskaan voisi lyödä minua. Insinööriaivoni tekivät todennäköisyyslaskelman, jonka mukaan jos minä sanon joo ja toinen ei, niin todennäköisyys sille, että olen oikeassa, on vain 50 prosenttia. Entä jos olen ihan totaalisesti seonnut, enkä erota enää todellisuutta, eikä minua olekaan koskaan lyöty?

Johanna kertoo miettineensä paljon sitä, mikä rooli hänen nuorella iällään oli siinä, miten pitkään suhde jatkui.

– Minulle on lapsesta asti opetettu, että olen arvokas eikä kenelläkään ole oikeutta kohdella minua huonosti. En tiedä, miksen kuitenkaan pystynyt sitä omalla kohdallani soveltamaan. En pitänyt itseäni niin arvokkaana ja hyvänä. Siitä on enemmänkin kysymys, kuin iästä.

– Väkivaltaan liittyy hirveä häpeä ja syyllisyys. Väkivalta oli muka aina minun syyni, koska en ollut kuunnellut tai ärsytin. Se sai minut ajattelemaan, että jos vain pystyn olemaan parempi, en anna toiselle syytä suuttua.

Viimeinen niitti

Lopulta Johanna soitti kriisikeskukseen. Siitä soitosta tuli pelastus.

– Työntekijällä sattui olemaan aikaa, ja hän kysyi, pääsenkö tulemaan heti. Jos aika olisi ollut kahden viikon päästä, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Olin niin epätoivoinen, että olin jo päättänyt lähteä. Ajattelin, että olen täysin epäonnistunut ja lasten on parempi elää ilman minua. Jostain tuli kuitenkin se ajatus, että minun täytyy saada itselleni apua, eikä lähteminen ole ratkaisu.

Vääristyneet ajatusmallit eivät kuitenkaan muuttuneet tai tilanne rauennut yhdellä tapaamisella.

– En mennyt kriisikeskukseen puhumaan, että minulla on väkivaltaa kotona, vaan siitä, että minulla on vähän raskasta, koska miehellä on hiukan lyhyt pinna enkä osaa käsitellä asiaa.

Johannan oli vaikea myöntää väkivaltaa kriisityöntekijälle tai ylipäätään käsittää koko asiaa.

– Hetken minua kuunneltuaan työntekijä kysyi, että teillä on siis väkivaltaa kotona? Muistan, miten hämmästyin ja vastasin, että ei, ei meillä ole väkivaltaa.

Kun kriisityöntekijä esitteli Johannalle kaaviota väkivallan eri ilmenemismuodoista, niistä lähes kaikki tuntuivat tutuilta.

– Oli ihan pyörryttävä tunne tajuta se, hän kertoo.

”

 Vaikka luovuin monista asioista ja omista rajoistani, tietyistä asioista en koskaan luopunut.

Johanna muistelee kriisityöntekijää lämmöllä erityisesti siksi, miten hän asiaan tarttui. Työntekijä kysyi Johannalta, millaista tukea hän haluaisi, apua lähtemiseen vai tukea jäämiseen ja vaikeassa suhteessa elämiseen. Vaikka todellisia vaihtoehtoja oli vain yksi, tuore näkökulma auttoi omaa ajattelua.

– Hän ei alkanutkaan kertoa minulle, mitä minun pitää tehdä, kuten muut olivat tehneet. Hän vain kysyi, mitä itse haluan. En ollut saanut miettiä sitä vuosiin. Se oli valtava käännekohta.

Kului kuitenkin vielä useampi kuukausi ennen kuin tilanne ratkesi ja pari erosi. Johanna yritti ohjata puolisoaan hakemaan apua, sillä hän ei olisi halunnut erota. Lopulta ex-puoliso lähti oma-aloitteisesti.

Eron jälkeen mies kävi kerran Johannan kimppuun kotitalon pihassa. Mies retuutti ja potki Johannaa sekä löi häntä kasvoihin. Naapuri näki tilanteen ja soitti poliisit. Mies sai myöhemmin syytteen ja tuomion pahoinpitelystä.

– Vaikka se järkytti, että minut pakotettiin oikeuteen, se oli lopulta hyvä. Elin vuosia siinä ajatuksessa, että olen ikään kuin seonnut ja kuvitellut kaiken. Oikeudessa oli todistaja kertomassa, että väkivaltaa todella tapahtui.

”Välillä tuntui, etten ikinä tule selviämään. Mutta ei kaikki tapahtunut tuhonnutkaan minua, vaan teki minusta sitkeän ja myötätuntoisemman muita kohtaan.” Kuva: Riina Peuhu

Lähtökäskystä voi olla haittaa

Suomi on Euroopan väkivaltaisimpia maita naisille. Lähes kolmasosa naisista on kokenut lähisuhteessaan väkivaltaa. Suuri osa siitä jää piiloon.

– Lähisuhdeväkivalta on tabu. Jos siitä puhuttaisiin enemmän, entistä useammat uskaltaisivat hakea apua.

Ulkopuolisten lähtökäskyt tarkoittavat useimmiten hyvää. Johannan mukaan ne saattavat saada myös vahinkoa aikaan. Väkivalta ei koskaan ole uhrin syy.

– Jos kaikki hokevat, että nyt on vain lähdettävä, mutta ei syystä tai toisesta pystykään tekemään sitä päätöstä, mitä tapahtuu? Todennäköisesti uhri lakkaa puhumasta asiasta tai alkaa vältellä ihmisiä, jotka painostavat häntä lähtemään, koska kokee jatkuvaa epäonnistumista siitäkin, että pitäisi lähteä mutta ei pysty.

Miten väkivaltaa kokevaa läheistä sitten voisi auttaa aiheuttamatta lisää vahinkoa tai ahdistusta?

– Uhri kokee usein kaiken olevan hänen syytään ja vastuullaan. Hänelle pitäisi ihan selkeästi antaa vastuuvapaus, kertoa toistuvasti, että väkivaltaa ei tarvitse sietää.

Vastuu omasta heikkoudesta

Kriisikeskuksessa Johanna ymmärsi, ettei väkivalta ole kuin mikä tahansa arkinen parisuhdeongelma.

– Minua auttoi, kun terapeutti sanoi parisuhdeongelmien olevan sellaisia, joihin kummallakin osapuolella on mahdollisuus vaikuttaa.

Vaikka Johanna oli väkivallan uhri, paraneminen alkoi hänen tajutessaan, että hän on muutakin. Siihen tarvittiin traumaterapiaa. Asioiden käsittely tarkoitti matkaa myös sellaisiin puoliin itsessä, joita hän ei olisi halunnut kohdata.

– Jossain vaiheessa tajusin, että en pääse tästä yli niin kauan kuin pidän itseäni uhrina. On turha jäädä odottamaan, että oikeus tapahtuu, joku tulee ja korjaa asiat. Olen vastuussa itsestäni, elämästäni ja tunteistani.

– On tavallaan hirveän turvallista olla uhri. Mutta sitten kun päätät, että on otettava vastuu, se tarkoittaa vastuuta myös omasta heikkoudesta. Väkivalta ei ollut syytäni, mutta minä luovuin rajoistani ja annoin itseäni kohdella niin. Siitä ei voi syyttää toista.

– Oli tuskaista nähdä itsestä puolia, joita ei olisi koskaan halunnut nähdä, kuten alistuneisuus, tarvitsevuus ja kyvyttömyys tehdä ratkaisuja. Tajusin, että niin kauan kuin olen uhri, ryven siinä suossa ja kärsin epäoikeudenmukaisuudesta. Halusin kuitenkin vielä olla onnellinen.

Tuho ei tullutkaan

Kaikesta huolimatta Johanna valmistui insinööriksi ammattikorkeakoulusta, teki töitä kahdessa isossa yrityksessä, hoiti lapsia ja omakotitaloa. Yksinhuoltajaksi jää­tyään hän jatkoi opintoja diplomi-insinööriksi Tampereen yliopistossa.

– Vaikka luovuin monista asioista ja omista rajoistani, tietyistä asioista en koskaan luopunut. Halusin opiskella, enkä lopettanut vaikka toinen pyysi. Jälkeenpäin ajattelin, että se auttoi selviytymisessä.

Johannalle on tapahtunut elämässä muutenkin paljon. 31-vuotiaana hän oli alkanut päästä eron jälkeen jaloilleen, kun hänellä todettiin päässä verisuoniepämuodostuma. Se operoitiin. Kun se alkoi oireilla uudestaan, hän sai ensin kuulla, ettei sitä voisi hoitaa. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voisi olla aivoverenvuoto. Lopulta operaatio kuitenkin tehtiin ja Johanna parani. Hän oli juuri palannut sairauslomalta töihin ja oli lenkittämässä koiraa, kun tuntematon mies hyökkäsi kimppuun. Johanna sai iskun päähän ja kaatui maahan. Onnekseen hän selvisi pintahaavoilla.

– Välillä tuntui, etten ikinä tule selviämään, että elämä on pelkkää sontaa ja lopuksi kuolema korjaa. Mutta ei kaikki tapahtunut tuhonnutkaan minua, vaan teki minusta sitkeän ja myötätuntoisemman muita kohtaan.

Vaikeuksien myötä Johanna sanoo tiedostaneensa, ettei elämässä ole aikaa sitkuilulle. Unelmien tavoittelun aika on nyt. Omat kokemukset inspiroivat Johannaa tutkimaan menestystä. Hän tekee työn ohessa väitöskirjaa Vaasan yliopiston teknillisten tieteiden tohtoriohjelmassa. Tutkimus käsittelee sitä, millaiset ajattelumallit saavat jotkut ihmiset menemään eteenpäin ja toteuttamaan unelmansa.

Johannan mielestä menestys on nimenomaan elämää, joka tuntuu merkitykselliseltä.

– Ei se ole epäonnistumista, jos asiat eivät mene kuten on suunnitellut tai kuvitellut. Se on epäonnistumista, jos ei ole oikeasti edes yrittänyt, Johanna sanoo.

Kaiken jälkeen kiitollinen

Nelisen vuotta sitten Johanna oli taas menossa pitämään motivaatiokoulutusta, mutta ei löytänyt perille. Parkkipaikalla oli tasan yksi ihminen, jolta kysyä apua. Johanna jutteli miehen kanssa hetken. Kävi ilmi, että hän oli ampumaurheiluvalmentaja, joka kaipasi valmennettavilleen henkistä valmennusta.

– Hän kirjaimellisesti lähetti Arin luokseni. Olen aina pitänyt täysin hömppänä sitä kun sanotaan, että sen vain tietää, kun sen oikean kohtaa. Mutta tämä oli sellainen juttu.

Entisestä maajoukkueurheilijasta, nykyään hierojana toimivasta Arista, tuli pian Johannan puoliso.

– Olin päättänyt, etten halua enää koskaan jakaa elämääni kenenkään kanssa enkä sitoa itseäni kehenkään.

Arin aurinkoisuus sai Johannan kuitenkin pyörtämään päätöksensä.

– Eniten minuun kolahti Arin valoisuus ja välitön lämpö. Se oli niin päinvastaista kuin mihin olin aiemmissa parisuhteissa tottunut.

– Vaikka minulla olisi kuinka hulluja ideoita, hän sanoo aina minulle, että jos haluat sen toteuttaa, niin sinä jos joku pystyt siihen. En olisi ikinä voinut uskoa, että elämä voi olla näin hyvää. Olen elämästäni valtavan kiitollinen.