Raskausviikkoja oli takana 23, kun Emmi Granlund joutui Yhdysvalloissa sairaalaan yhtäkkiä alkaneiden supistusten vuoksi.
Siinä vaiheessa Emmillä oli ollut jo pitkään jatkunutta vuotoa ja hänellä oli itsellään herännyt huoli vauvan hyvinvoinnista. Lääkäri oli kuitenkin rauhoitellut. Sairaalassa tilanne muuttui äkillisesti.
– Yhtäkkiä kehotettiinkin, että nyt sinun kannattaa soittaa miehesi tänne. Vauva syntyy nyt. Minulle sanottiin suoraan, että koska kyseessä ovat niin aikaiset viikot, vauvaa ei edes yritetä pelastaa.
Kun Emmi myöhemmin keskusteli suomalaisen lastenlääkärin kanssa, tämä totesi, että Suomessa vauva olisi voitu, tai ainakin yritetty, pelastaa. Sitä vaihtoehtoa Granlundeille ei Yhdysvalloissa annettu lainkaan.
– Vaikka se ei ole kenenkään vika, ja tällaista vain tapahtuu, olen tietenkin miettinyt kaikki mahdolliset mitä jos -skenaariot. Entä jos se olisi tapahtunut Suomessa?
Mamalla oli vielä tehtävä
Kun Mikael ehti sairaalaan, parille kerrottiin, että myös Emmin henki voisi olla vaarassa.
– Hoitohenkilökunta sanoi toivovansa, ettei tulehdus nosta kuumettani liian korkeaksi, sillä silloin minäkin voisin menehtyä. Mikael oli aivan hädässä, että minäkin voin kuolla siihen pöydälle, mutta itse en tajunnut enää mistään mitään. Ajattelin vain, että kunhan vauva saataisiin pelastettua.
Granlundeille kerrottiin myös, että jos vauva ei alkaisi syntyä itse, edessä olisi hätäsektio. Synnytys käynnistyi kuitenkin hyvin nopeasti, alle tunnissa.
– Pikku vauvamme ajatteli selvästi, että mamalla on vielä joku tehtävä täällä maan päällä, Emmi sanoo.
Tyttövauva syntyi ilman sykettä. Emmille se oli helpotus.
– Olisi ollut hirveää katsoa ensimmäisiä ja viimeisiä hengenvetoja. Hän ei kuitenkaan hengittänyt kertaakaan, vaan syntyi todella levollisena ja aivan poikamme näköisenä. Tiesimme Mikaelin kanssa heti, että siinä on vain kuori, hän ei enää ollut täällä. Silittelimme ja ihmettelimme häntä tunnin verran. Jo siinä hetkessä meillä oli läsnä todella vahva rakkaus ja rauha. Pääsimme melko nopeasti hyväksymisen tilaan, vaikka tunneskaala oli laaja, aina surusta epäuskoon ja toivottomuuteen. Tiesimme kuitenkin alusta asti, että vauvamme tulee olemaan aina suojelusenkelimme.
