Hyvä ja luotettava tyyppi.
Jaksaa minua, vaikka kuinka huutaisin, riehuisin ja haistattelisin.
Nämä asiat Tiia huomasi Nelli Niemelästä heti, kun he tutustuivat.
Silloin elettiin vuoden 2011 ensimmäisiä kuukausia. Tiia oli juuri täyttänyt 14, ja hänet oli sijoitettu Sipooseen pieneen lastenkotiin. Nellistä, yhdestä lastenkodin työntekijästä, oli tullut Tiian omaohjaaja.
Oli hyvä, että ohjaajan kanssa synkkasi, sillä moni muu asia Tiian elämässä oli pahasti sekaisin.
Välit päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivään biologiseen äitiin olivat käytännössä poikki, samoin muihin sukulaisiin. Isästään Tiialla ei ollut koskaan ollut tietoa.
Mielessä painoi huoli äidin luo jääneestä pikkusiskosta, joka oli vasta viisivuotias.
Tulevaisuus tuntui sumealta ja ahdistavalta, koulukin takkuili.
– Jos Nelli ei tuossa vaiheessa olisi ottanut minusta koppia, en olisi tässä, sanoo Tiia.
Koti täynnä elämää
Keravalaisessa omakotitalossa on heräilty kesäaamuun. Kahvi tuoksuu ilmassa, keittiön tapetissa kirmaavat Muumi-hahmot. Nellin, 43, lasten Amandan, 16, ja Matleenan, 11, paljaat jalat tömisevät portaissa, kun tytöt ryntäävät syöttämään hyönteisiä lemmikilleen parta-agamalle, joka asuu olohuoneessa suuressa terraariossa. Isoveli Hermanni, 15, on rippileirillä, ja perheen isä Miika Niemelä puuhailee pihalla.
– Tiia tulee ihan kohta, sanoo Nelli.
Pian ulko-ovi kolahtaa ja kahvipöytään saapuu Tiia Heikkinen, 23. Myöhemmin tänään hänellä on edessään täysi työpäivä mieleisessä oman alan työpaikassa.
Lastenkotiin aikanaan sijoitetun tytön elämässä on viime vuosina tapahtunut paljon hyvää: peruskoulun saaminen maaliin, merkonomin paperit keskiasteelta, aikuistuminen ja itsenäistyminen, työelämään astuminen.
Ja ennen muuta – kasvaminen uuden perheen jäseneksi. Se oli mahdollista, koska Nelli avasi Tiialle kotinsa ja sydämensä.
”Jos Nelli ei olisi ottanut minusta lastenkotiaikana koppia, en olisi tässä”, Tiia sanoo.
Nelli on usein mennyt työssä kohtaamiensa nuorten kanssa virkavelvollisuutta pidemmälle auttamishalussaan. Hänellä on ollut useita tukilapsia, ja Nelli on kutsunut vaikeissa oloissa varttuneita lapsia kyläilemään omaan kotiinsa, koska on halunnut tarjota heille myönteisiä elämyksiä.
– Suku ja ystävät ovat joskus neuvoneet minua, että älä polta kynttilääsi molemmista päistä, älä sekoita työtä ja yksityiselämää. Mutta en osaisi elää muulla tavalla kuin näin, Nelli sanoo.
Kymmenessä vuodessa Nellin ja Tiian suhde on kehittynyt paljon alkuperäistä hoidettava-omaohjaaja-asetelmaa syvemmälle tasolle.
Heistä on tullut virallisesti äiti ja tytär.
Päätös käräjäoikeudesta
Se alkoi pienistä asioista. Ensin Tiia alkoi käydä lastenkodista käsin Nellin kotona – aluksi vain kyläilemässä ja myöhemmin hoitamassa tämän lapsia, jotka tuolloin olivat pieniä. Ystävyys, luottamus ja sielujen sympatia syvenivät.
– Muistan, miten kannustin Tiiaa hänen hankalina vuosinaan Jukka Pojan Älä tyri nyt -kappaleen sanoilla. Jaksa vielä vähän aikaa koulua ja lastenkodin systeemejä, niin pääset omillesi, toistelin hänelle yhä uudelleen, Nelli sanoo.
Pian Tiia alkoi avustaa Nelliä Icehearts-järjestön tyttötyössä, jota tekemään tämä siirtyi vuonna 2012.
– Kun lähdin lastenkodista, tein Tiialle selväksi, että pysyn hänen elämässään, vaikka vaihdan työpaikkaa, Nelli sanoo.
– Soittelimme ja näimme säännöllisesti, ja Tiia kyläili meillä edelleen. Lapseni kiintyivät häneen pienestä pitäen.
Jossain vaiheessa Tiia alkoi viettää Nellin perheen luona myös jouluja ja pääsiäisiä, koska hän ei pitänyt enää mitään yhteyttä biologiseen äitiinsä. Vuosien myötä Tiiasta tuli perheenjäsen, tärkeä ihminen niin Nellille ja Miikalle kuin heidän lapsilleenkin. He suhtautuivat Tiiaan kuin isosiskoon.
Tiian asema muuttui viralliseksi keväällä 2018.
– Olin lukenut aikuisiän adoptiosta ja alkanut miettiä, olisiko sellainen mahdollista meidän kohdallamme. Kun täytin 40, kysyin Tiialta, yrittäisimmekö tällaista. Ilokseni hän suostui, Nelli kertoo.
– Siihen mennessä olimme menneet yhdessä läpi harmaan kiven ja kallioiden. Ajattelin, että miksemme tekisi tätäkin, Tiia muistelee.
”Kun on perhe, asiat ovat hyvin, vaikka muu maailma potkisi päähän”, Tiia sanoo.
Vapaamuotoinen hakemus adoptiosta tehtiin käräjäoikeuteen. Paperin, jossa avattiin yhteistä historiaa lastenkodin päivistä asti, olivat yhdessä allekirjoittaneet Nelli, Miika ja Tiia. Seurasi 9 kuukautta hiljaisuutta, kunnes myönteinen päätös tuli. Tiian biologinen äiti ei vastustanut hanketta millään lailla.
Tapahtumaa juhlistettiin kakkukesteillä ja yhteisellä Facebook-päivityksellä.
– Tuntui upealta, että sain 40-vuotiaana yhden lapsen lisää, Nelli sanoo.
– Sanoilla on vaikea kuvata sitä, mitä oman perheen saaminen 21-vuotiaana minulle merkitsi. Kun on perhe, asiat ovat hyvin, vaikka muu maailma potkisi päähän, Tiia toteaa.
Lapsuuden varjot
Tiian varhaiset lapsuusmuistot ovat täynnä huutoa ja riitoja. Juopuneet seurueet notkuivat usein kodissa. Uhkailut ja raivokohtaukset seurasivat toisiaan, valoisat hetket olivat harvassa. Vaihtuvat sosiaalityöntekijät koettivat turhaan saada tolkkua perheen elämään.
– Ala-asteen ensimmäisillä luokilla aloin kyläillä kavereiden kodeissa, joissa sain nähdä niin sanottua tavallista elämää. En voinut käsittää, miksei meillä voinut olla samanlaista. Otin aiheesta usein yhteen äidin kanssa, Tiia muistelee.
Biologinen äiti vastasi kritiikkiin uhkailemalla, että tyttö laitetaan pois kotoa jo aiemmin huostaan otetun isoveljensä lailla, jos hän ei ole mieliksi.
– Sanoin, että laita vain, teet minulle palveluksen. Yläasteiässä pohdin jo aktiivisesti keinoja, joilla voisin päästä pois. Yövyin kavereiden nurkissa ja kävin kotona vain kääntymässä, Tiia kuvailee.
– Päätin, etten halua itselleni samanlaista elämää, jota äitini eli.
Tiia tunsi kuitenkin vastuuta pikkusiskostaan, hennosta ja pelokkaasta lapsesta, joka kulki kotona seiniä pitkin kuin varjo. Huoli painoi raskaana tuolloin vasta 14-vuotiasta Tiiaa.
– Heti, kun minut oli sijoitettu, aloin vaatia viranomaisilta, että myös siskon pitää päästä pois äidin luota.
Työ kantoi hedelmää ja viranomaiset tarttuivat perheen asioihin entistä tarmokkaammin. Nykyään pikkusisko asuu omassa sijaisperheessään, ja tytöt pitävät tiiviisti yhteyttä.
– Siskolla on minut ja minulla on hänet. Hän on ainoa asia, joka minulla on jäljellä lapsuudenkodistani, Tiia sanoo.
”En uhriudu tässä millään lailla. Päinvastoin, koen saavani valtavasti, kun elämässäni on upea 23-vuotias nuori nainen, jonka elämästä ja ajatuksista saan kuulla”, Nelli sanoo.
Nyt aikuisena hän miettii usein uusiin ihmisiin tutustuessaan, millä sanoilla taustastaan heille kertoisi.
– Kaikki eivät kestä kuulla asiasta. Usein on käynyt niin, että kuulija on alkanut kauhistella elämääni ja olenkin päätynyt lohduttamaan häntä. Saatan sanoa, että älä itke, pärjään ihan hyvin, Tiia kertoo.
– Raskas ja vähän hyssytelty totuus on, että kaikki vanhemmat eivät rakasta lapsiaan eivätkä halua heille hyvää. Tai rakastavat, mutta eivät pysty vanhemmuuteen.
Omille siiville
Miksi juuri Tiia sai erityisen sijan Nellin elämässä? Ammattilaisena hän on nähnyt lastensuojelupuolella, tukilasten kanssa ja Icehearts-järjestön toiminnassa paljon vaikeissa oloissa kasvaneita lapsia.
Kuitenkin vain yhdestä tuli oma tytär.
Yksiselitteistä vastausta isoon kysymykseen ei ole.
– Tiiassa kosketti se, miten epäoikeudenmukaisesti elämä oli häntä kohdellut pienestä pitäen, Nelli sanoo.
– Jo silloin, kun ensi kerran kohtasimme, hän oli älykäs ja erittäin järkevä esimerkiksi rahankäytössään.
Avainkokemus Nellin ja Tiian suhteessa oli se vaihe, kun Tiia oli muuttamassa lastenkodista omilleen.
– Olin vähän perseillyt, ollut alaikäisenä dokaamassa ja putkassa. Yhteisessä neuvottelussa minulle luvattiin, että jos hoidan koulun kunnialla enkä joudu hankaluuksiin, saan oman kämpän 17-vuotiaana, Tiia muistaa.
Hän lopetti tyhmyydet ja hoiti osuutensa. Kun tuli aika lunastaa lupaus omilleen muuttamisesta, ilmeni hankaluuksia. Perussyy oli raha. Vuokranmaksun pitäisi sujua ja jonkun tehdä vuokrasopimus alaikäisen puolesta. Poikkeusjärjestelyyn ei oltu valmiita – Tiian pitäisi odottaa, kunnes täyttäisi 18, sanottiin.
”Mamassa parasta on sydämellisyys ja myönteinen ote elämään”, Tiia kuvailee äitiään Nelliä.
Hädissään Tiia kääntyi Nellin puoleen. Tämä tarttui asiaan tarmokkaasti ja käytti yhden kokonaisen joululoman Tiian asioiden selvittelyyn.
– Ymmärsin tilanteen hankaluuden, mutta minusta oli valtavan epäoikeudenmukaista, että Tiia oli hoitanut asiansa, mutta aikuiset vetivät häneltä maton jalkojen alta. Lupaus on lupaus, Nelli sanoo.
Hänen uurastuksensa ja hyvän viranomaisyhteistyön ansiosta asiat selkenivät. Nelli myös otti henkilökohtaista vastuuta – Tiian ensimmäinen vuokrasopimus tehtiin hänen nimiinsä, ja jälkihuolto tuli hänen vastuulleen.
– Luotin Tiiaan ja ajattelin, että jos jokin menee pieleen, rahaa se vain on, Nelli hymähtää.
– Kun olin käyttänyt lomani Tiian asioiden selvittelyyn, tajusin olevani valmis tekemään tämän tytön eteen oikeastaan mitä vain. Olin ottanut hänet sydämeeni.
Myös Nellin puoliso Miika hyväksyi järjestelyn. Hän auttoi Tiiaa muutossa ja kävi kytkemässä lamput ja pesukoneet tämän ensimmäiseen omaan, prinsessahenkiseen kotiin. Nellin perheeltä Tiia sai tuparilahjaksi vaaleanpunaisen astiaston ja Hermannin, Amandan ja Matleenan toiveesta ison kasan pussinuudeleita.
Yhdeksi perheeksi
Kaikki eivät ole nielleet kakistelematta Nellin epätavallista perhekuviota. Hänelle on päivitelty ääneen ”vieraan ihmisen” ottamista kotiin ja aikanaan perintöä jakamaan biologisten lasten rinnalle.
– Minulle biologisuus ei ole koskaan ollut se juttu. En myöskään mieti perintöjä ja omaisuuksia, vaan ihmistä.
– En uhriudu tässä millään lailla. Päinvastoin, koen saavani valtavasti, kun elämässäni on upea 23-vuotias nuori nainen, jonka elämästä ja ajatuksista saan kuulla.
Kun adoptiosta oli tullut virallinen, Tiia muutti muutamaksi kuukaudeksi Nellin ja Miikan luo.
– Olimme välillä Miikan kanssa huolissamme siitä, miten äärettömän kiltisti Tiia meillä aina käyttäytyi. Hoiti pyykit ja tiskit, otti vastuuta nuoremmistaan mukisematta, toimi tavallaan kuin hyvin käyttäytyvä vieras.
– Mietimme, että pelkääkö hän, että mekin hylkäämme, jos suutumme hänelle, Nelli kertoo.
– Adoptiopäätöksen jälkeen, kun Tiia asui meillä, hän uskalsi vihdoin näyttää meille kaikki tunteensa. Jätti välillä kotihommat väliin, riiteli joskus sisarustensa kanssa, nakkeli niskojaan. Olimme helpottuneita, koska vihdoin oli päästy normaaliin elämään kaikkine tunteineen.
Vaikeatkin vaiheet ovat olleet tärkeitä kasvussa yhdeksi perheeksi.
Mieleen on jäänyt se päivä viime kesältä, kun Tiian alkoi tehdä mieli mansikkakakkua. Hän sai sellaisen.
Äidin leipoman.
Nelli ja Miika Niemelä
Puolisot ja neljän lapsen vanhemmat työskentelevät Icehearts-yhdistyksessä. Miika on vastaava toiminnanjohtaja, Nelli tyttöjen kasvattaja ja tyttötyön kehittäjä. Molemmilla on sosionomin koulutus.
Icehearts on joukkue-urheilun toimintamalli lapsen hyväksi ja sosiaalityön, koulun ja vapaa-ajan tueksi. Tavoitteena on antaa jokaiselle lapselle mahdollisuus.
Yli 15 vuotta Icehearts-työtä tehnyt Miika Niemelä sai Vuoden isä -palkinnon vuonna 2017.
