Olen 40-vuotias, minulla on toistaiseksi työ, parisuhde, lapsia ja ystäviäkin, ja olen mielestäni järjissäni. Miksi minun on niin vaikea tulla toimeen äitini kanssa?
(Lilli, 40)
Tässäpä monelle tuttu ongelma. Psykoterapeutti Kirsi Hiilamo on terapiatyössä huomannut, että äitisuhteen solmut eivät koske pelkästään äidin kanssa pärjäämistä.
– Vaikeudet muissakin ihmissuhteissa johtavat samalle sylttytehtaalle. Siksi voi olla valaisevaa pysähtyä ja miettiä, mitä omasta historiasta löytyy.
Hiilamo julkaisi keväällä kollegansa Heli Pruukin kanssa kirjan Aina tytär, aina äiti, jossa valaistaan äitisuhteen kiemuroita. Äidistä ei nimittäin pääse eroon: hän on aina tärkeä ihminen, myös jo edesmenneenä tai toisella paikkakunnalla – ja silloinkin, kun haluaisit mieluummin unohtaa koko tyypin. Vauvan vuorovaikutus ensimmäinen hoivaajan kanssa on kriittistä, kun ihminen kasvaa omaksi persoonakseen.
– Ei äitisuhde sentään kaikkea määritä: kenenkään elämä ei ole äidin takia tuomittu, ja solmuja voi aukoa aikuisenakin, Hiilamo sanoo.
Kun oman äidin outoksia tarkastelee rauhassa, voi ehkä alkaa ymmärtää ja tuntea myötätuntoakin.
Miten olet kiintynyt?
Jokainen hankala perhesuhde on oma, ainutlaatuinen sotkunsa. Miten omaa äitisuhdettaan voisi ymmärtää paremmin?
Yksi mahdollisuus on Hiilamon mukaan pohtia asiaa kiintymyssuhdeteorian kautta. John Bowlbyn vuonna 1969 esittelemä teoria perustuu siihen ajatukseen, että ihmiselle on välttämätöntä kiinnittyä toiseen ja hakea kiintymyksen kohteelta turvaa.
Teorian mukaan vauva oppii nopeasti, millainen käytös saa hoivaajan tulemaan lähelle ja millainen taas karkottaa hänet. Opittu malli heijastuu sitten minäkuvaan, ihmissuhteisiin ja siihen, kuinka turvalliseksi ihminen kokee maailman.
Paras tilanne loppuelämän kannalta on silloin, jos vauvalle sattuu onnellinen ja rento äiti. Sellainen, joka on saatavilla ja vastaa vauvan tarpeisiin, katsoo rakastavasti, tyynnyttelee pahan mielen eikä menetä hermojaan.
Turvallisesti kiintyneet ihmiset ovat niitä kultapossuja, jotka aikuisena löytävät tasapainoisia ihmissuhteita ja kehittävät terveen itsetunnon. Elämä sujuu!
Mutta usein äidillä on muita huolia ja omia ongelmiaan, jotka häiritsevät seesteistä vuorovaikutusta vauvan kanssa. Siksi meitä liikkuu täällä monenlaisilla kiintymyssuhteilla varustettuina, eri tavoilla ontuen.
Välttelevästi kiintyneet luottavat järkeen ja menevät hämilleen, jos aletaan puhua liikaa tunteista. Varhaisissa kiintymyssuhteissa on tullut pettymyksiä, ja siksi toisiin on vaikea luottaa ja sitoutua myöhemminkään. Loppupeleissä on kuitenkin pakko selvitä yksin!
Ristiriitaisen kiintymyssuhteen ihmiset taas ailahtelevat ja kuohahtelevat, välillä takertuvat ja välillä kääntävät selän. Esimerkiksi alkoholistiperheissä saattaa kasvaa ristiriitaisesti kiintyneitä aikuisia. Silloin ongelmia on sekä omanarvontunnon kanssa että muiden ihmisten arvostamisessa.
Organisoitumattomasti kiintynyt ihminen on kokenut lapsena laiminlyöntiä ja traumoja – ehkä äidillä on ollut mielenterveyden ongelmia – eikä lapsi ole löytänyt toimivaa tapaa saada yhteyttä hoivaajan kanssa.
Pärjäävät poloiset
Ihan normaalit välit meillä on äidin kanssa. Puhumme arkisista asioista, mutta syvistä tunteista emme juurikaan. (Hanna, 35)
Kuittaamme ikävät asiat nopeasti tai vältetään ne kokonaan. Mieluummin puuhataan jotain hyödyllistä. Olen joskus yrittänyt purkaa äidille pahaa mieltäni, mutta se on hänelle tosi epämukavaa. (Marika, 44)
Kuulostiko tutulta? Me suomalaiset olemme välttelevän kiintymyssuhteen eksperttejä, ja Kirsi Hiilamo veikkaa yhdeksi syyksi historiaa. Nuoretkin suomalaisnaiset kantavat mummon taakkaa siitä, että sota-aikana oli pakko saada tila hoidettua yksin. Siinä ei äidillä ollut aikaa katsella vauvaa lempeästi silmiin.
– On ollut pakko pärjätä omillaan; ei ole ollut niin paljon pelivaraa, että olisi voinut tuntea itsensä haavoitetuksi tai herkäksi. Yksin pärjäämisen eetos istuu meillä tiukassa.
Vahvan naisen traditiossa on paljon ylpeydenaihetta, mutta on siinä myös ongelmansa. Suomessa kunnon naiselta ei oikein hyväksytä heikkoutta. Eivät täällä ole muijat aikaisemminkaan pienistä kitisseet!
Äitien ja tytärten väleissä välttelevä kiintymyssuhde voi näkyä juuri siten, että vaikeita asioita mieluiten vältellään.
– Sellainen voi olla turvallistakin, mutta myös loukkaavaa. Jos avaa sydäntään äidille, ja tämä jatkaa jostain jonninjoutavasta puhumista, kaipuu jää, Hiilamo sanoo.
Jos vaikeiden asioiden väistely haittaa, sukupolvien ketjun voi katkaista! Kirsi Hiilamo kannustaa menemään epämukavuusalueelle ja olemaan vaihteeksi erilainen kuin oma äiti on.
Kokeilepa, sinä välttelevän tradition kasvatti, katsoa kunnolla silmiin omaa lastasi – tai puolisoasi? Jospa ottaisitkin sen vaikean asian puheeksi, vaikka mieli tekisi siirtyä jo eteenpäin? Oikein rohkea kokeilee äitinsäkin kanssa ja saattaa onnistua:
On puhuttu äidin kanssa monet kerrat, hän on pistänyt puhelun poikki, kun asiat eivät ole kuulostaneet hänestä kivoilta. Mutta olen soittanut uudelleen ja aloittanut asioiden selvittelyn alusta. (Raisa, 60)
Ymmärrystä äidillekin
Synnyin keskosena ja olin ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Kun pääsin kotiin, äiti pelkäsi hoitaa minua. Emme koskaan tulleet läheisiksi. Minä olin isän kanssa läheinen, äiti omi pikkusiskoni itselleen. Nykyisin meillä on hyvät välit. Äidin kanssa en koskaan puhunut kipeistä asioista, mutta äidin serkun kanssa puhuin ja opin ymmärtämään äitiäkin. (Marja, 57)
Kun oman äidin historiaa tarkastelee, voi löytää ymmärrystä hänen outouksilleen, ehkä myötätuntoakin. Äiti on kasvattanut lapsensa niillä rahkeilla, mitä on itse kotoa saanut. Ne eivät välttämättä ole kummoiset.
– Nykyiset 80-vuotiaat kantavat paljon häpeää, ja se vaikuttaa heissä. Ei tästä ole kauaa, kun ensimmäiset kuukautissuojat ilmestyivät vaivihkaa pöydän reunalle ilman selityksiä.
Ennen vanhaan tytöiltä odotettiin säällisyyttä, siisteyttä ja ahkeruutta. Heille annettiin sellaisia nimiä kuin Tyyne, Hilja ja Impi. Myöhemmin heistä tuli äitejä, jotka eivät muka vaadi itselleen mitään, mutta tosiasiassa odottavat kiitosta, jota ei koskaan tule tarpeeksi. Toisaalta he voivat olla hyvin kriittisiä ja vaativia. Jos äidin pään piti kasassa kova työnteko, hän odottaa tytöltäänkin ahkeruutta.
– Huoli tyttären pärjäämisestä voi näkyä vaatimuksina ja vallankäyttönä. Äiti pelkää, että lapselle käy huonosti, jos hän ei tee, mitä äidin mielestä pitäisi.
Yleensä äidit tarkoittavat hyvää, mutta ei se aina auta. Tyttärestä tuntuu kontrolloinnilta ja tuppautumiselta se, mikä äidille on oman turvattomuuden hoitoa.
– Ehkä kontrolloija haluaa suojata lasta pettymyksiltä. Tietenkään hän ei siihen pysty, jokaisella on oma elämä pettymyksineen.
Hiilamo neuvoo kokeilemaan äidin elämäntarinan kirjoittamista ja oman sukutaustan miettimistä. Kun piirtää ensin paperille oman perheensä, lapsuudenperheen ja isovanhemmat, kannattaa kuvaa katsella rauhassa. Millaisia äiti-tytärsuhteita kuvassa näkyy? Keiden väleissä on ollut ongelmia? Miten teidän suvussanne ilmaistaan tunteita? Kuka kuvassa on ollut sinulle tärkeä ihminen – miksiköhän juuri hän?
Jotain rajaa
Olemme päässeet äidin ymmärtämiseen asti. Epätäydellisesti meni hänenkin lapsuutensa, ja tässä taaperretaan, kahdessa sukupolvessa onnettomina. Äitien ja tytärten välit ovat monesti kiintymyksen ja vihan tunteiden vuorottelua. Kaikkea äidiltä ei tarvitse silti sietää.
– On oikeus voida kohtuullisen hyvin, ilman, että äiti terrorisoi. Jos äiti mitätöi tai piikittelee tai ei pysty empatiaan, tarvitaan rajoja: kaikki äidit eivät pysty kohtaamaan omia juttujaan.
Miten rajoja asetetaan? Hiilamon mukaan on ensin koottava kunnolla ajatuksensa. Mitä haluan sisimmässäni sanoa? Miksi rajojen vetäminen tuntuu vaikealta: pelottaako entistä pahempi konflikti tai se, että tulee äidin hylkäämäksi? Seuraavaksi on suunniteltava, miten asian ottaa puheeksi ja hyväksyttävä se, että kaunista jälkeä ei ehkä ole tulossa. Omasta vihastaan on hyvä saada analyyttinen ote, jottei päädy seuraamaan tuttuja latuja.
– Jos vaikka puhelu lähtee huonoon suuntaan, tunnereaktionsa voikin yrittää voittaa. Voi kysyä äidiltä, mitä hän tarkoitti, jos hän vihjaa jotain kurjaa. Tai ehdottaa, että jatketaan juttua myöhemmin, ettei mennä taas tähän!
Vaikka tyttärellä olisi täysi syy olla äidilleen vihainen, on joskus fiksua työskennellä enemmän itsensä kuin äidin kanssa. Syyttelyyn saattaa muuten jäädä jumiin ja pilata sillä oman elämänsä. Empatiaa voi saada joltain muulta, jos sitä ei äidiltä heru.
– Kirjoittamista kannattaa kokeilla: se toimii vähän kuin pölynimuri. Kun pölyt saa sisältään paperille, olo kevenee.
Ahdistavilta, ikäviltä ja monella tavalla epäonnistuneilta äideiltä voi sitä paitsi saada hyviäkin malleja elämään. Äiti on ollut paljon muutakin kuin äiti: ehkä hän oli hyvä hoitamaan ystävyyssuhteita tai pitämään huolta itsestään. Ehkä häneltä on peräisin pettämätön tyylitaju tai loistava huumorintaju?
Sisäinen lapsi syliin
Hiilamo toteaa, että ihmiset vaativat nykyään ihmissuhteilta paljon ja haluavat pohtia omaa elämäänsä.
– Näitä asioita on tärkeä miettiä. Mutta on elämä loppupeleissä myös mutkatonta: vedenkantoa ja halonhakkuuta.
Nykyään puhutaan paljon myös sisäisestä lapsesta. Sisällämme se suloinen, pieni tyttö edelleen odottaa, että äiti ottaisi syliin ja kertoisi, kuinka ihana tytär hänellä on. Kirsi Hiilamon mukaan asia on juuri niin.
– Peter Pan oli oikeassa, emme me oikeasti kasva täysin aikuisiksi muuta kuin ulkoisesti. Kannamme koko ajan mukanamme lasta, joka olemme olleet.
Kun äiti on saanut osansa myötätunnosta, tarvitaan vielä myötätuntoa itseä kohtaan. Hiilamon ja Pruukin kirjassa neuvotaan lopuksi näin: kuvittele itsesi lämpimälle rannalle kävelemään ja huomaa vastaasi kävelevä lapsi. Kävele lähemmäs, katsele häntä rauhassa ja huomaa, että sehän olet sinä itse, pienenä ja ihanana. Katsele pikkutyttöä myötätuntoisesti, kumarru, avaa kätesi ja ota hänet syliin.
