Tarja Pirinen, 51, vaihtoi fitness-kisat lempeään harjoitteluun.
”Harrastin nuorena jazz-tanssia ja yleisurheilua. Myöhemmin aloin käydä kuntosalilla ja opiskelin liikunnanohjaajaksi. Opintojen aikana syttyi halu kilpailla jossakin lajissa. Valitsin fitnessin, koska siinä pääsi treenaamaan monipuolisesti, enkä ollut vielä 24-vuotiaana liian vanha aloittamaan.
Kilpailin vuosina 1994–2001. Voitin yhden Suomen mestaruuden ja olin kahdesti MM-kisojen kymmenes.
Fitnessissä etenkin kilpailukausina keho joutuu äärimmilleen. Pienen nälän kanssa pitää oppia elämään. Kisoissa kehoni rasvaprosentti oli niukimmillaan 10 prosentin paikkeilla, kun naisilla normaali rasvaprosentti on keskimäärin 25–33.
Elämä oli kurinalaista: treenasin paljon, lepäsin ja söin tarkan ruokavalion mukaan. Tämä sopi ihan hyvin nuorelle lapsettomalle naiselle.
En kuitenkaan koskaan halunnut rääkätä itseäni enempää kuin oli tarpeellista, vaan armollisuus ja sallivuus kulkivat mukanani. Ohjasin työkseni erilaisia jumppia 10–15 tuntia viikossa, joten en olisi edes voinut treenata samaan tapaan kuin monet kilpakumppanini. Olisin mennyt heti ylikuntoon. Täydellisen treenaamisen sijaan keskityin omassa treenissäni niihin lihasryhmiin, joiden kuormitus oli ohjaustunneilla jäänyt vähemmälle.
Fitness-ura opetti hurjan paljon kehon tarpeiden kuuntelusta. Jos lihakseni olivat lyijyä ja kehoni aivan väsynyt ja tyhjä, pidin lepopäivän ja söin enemmän. Opin säätelemään ruokavaliota niin, että keho sai riittävästi tarvitsemiaan ravintoaineita. Paljon kertoo esimerkiksi se, että ensimmäisten kisojeni aikaan kuukautiset jäivät pois, mutta viimeisissä kisoissani ne tulivat kilpailupäivinä.
Sain ensimmäisen tyttäreni 40-vuotiaana ja toisen pari vuotta myöhemmin. Nyt elämä on lasten harrastusrumbaa ja aikataulutusta. Arjen rytmitys oman treenin ja levon ympärille ei olisi enää mahdollista. Joskus unohdan itseni, kun huolehdin muista. Syön edelleen terveellisesti ja liikun, mutta ero entiseen on valtava.
”Enää en haluaisi elää kuten nuorena.
Enää en edes haluaisi elää kuten nuorena. Ikä on pehmentänyt suhdettani kehoon ja treenaamiseen. Nykyään haluan vain ylläpitää hyvän toimintakyvyn, terveyden ja tasapainoisen olotilan. Uskon kultaiseen keskitiehen ja syön herkkuja kuten jäätelöä, jos siltä tuntuu. Toisaalta, jos paino pyrkii nousuun, jätän herkut vähemmälle.
Takana ovat ne ajat, kun lomillakin sovin itseni kanssa, että joka aamu alkaa altaalla, ylös ei tulla ennen kuin tunti on kulunut, ja kun uidaan, uidaan kovaa. Etelänlomilla uin edelleen altaassa, mutta vain puolisen tuntia päivittäin perheen aikataulujen mukaan.
Liikunnanohjauksessa keskityn nykyään pehmeisiin lajeihin, kuten lempeään lihaskuntoharjoitteluun, pilatekseen ja ilmajoogaan. Haluan saada asiakkaani ymmärtämään, että he saavuttavat tuloksia, vaikka treeni ei tunnu pahalta.”
Elisa Heimo, 42, löysi avun itsetunto-ongelmiin kehoterapiasta.
”Olin 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Yhdysvaltain Oklaholmassa, kun kaveri jalkapallojoukkueesta huudahti pukuhuoneessa: ’En ole koskaan nähnyt kenelläkään noin pieniä rintoja!’
Sain kuulla ikäviä kommenttia rinnoistani myös lähipiiristäni. Eräs nuori kysyi, aionko mennä rintojen suurennusleikkaukseen. Jopa yksi aikuinen kommentoi rintojeni pienuutta. Nuorena aikuisena kadehdin naisia, jotka käyttivät istuvia paitoja ja avaria kaula-aukkoja. Koin, ettei minulla ollut oikeutta korostaa rintojani tai pitää niistä. Ollessani ihmisten joukossa pohdin ihan liikaa omaa ulkonäköäni ja pukeutumistani.
Kun olen aikuisena puhunut kokemuksistani, moni on ollut ihmeissään. Tämänkokoiset ovat monen mielestä aivan normaalit.
27-vuotiaana huomasin olevani aivan lukossa, kuin koppakuoriainen, jonka puolustusreaktio on jähmettyä kuorensa sisälle. Kirjoitin päiväkirjaan, ettei mikään tunnu miltään. Olin menettänyt yhteyden tunteisiini.
”27-vuotiaana huomasin olevani aivan lukossa.
Hakeuduin kehopsykoterapiaan, missä opin muun muassa tunnustelemaan kehon jäykkyyksiä ja pohtimaan, mitä ne kertovat. Terapiassa myös liikuttiin. Terapeutti kannusti seuraamaan omasta kehosta kumpuavia liikeimpulsseja. Kerran sanoitin jotain liikettäni, että tämä tuntuu tosi pahalta, ja kuitenkin jatkoin liikkumista. Terapeutti kommentoi lempeästi mutta jämäkästi: ’Lopeta sitten sen tekeminen.’ Se herätti.
Nykyään ajattelen, että hyvä olo syntyy jokapäiväisistä valinnoista. Annan itselleni luvan tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat kehossa mukavilta ja ovat minulle hyväksi.
Harrastan vapaata tanssia. Joskus se on sellaista, että vain seuraan kehollani puiden huojuntaa. Mikä tahansa liike tai kehon tuntemus voi räjäyttää tajunnan, kun on syvästi yhteydessä itseensä.
Tällä hetkellä pidän kehossani eniten sen notkeudesta ja liikkeestä, elossa olemisen tunteesta. Tykkään myös siitä, että kuntosaliharjoittelu on tuonut kehooni voimaa. Ulkonäöstäni osaan jo nauttia. Pienet rintani ovat osa minua. Hyväksyn senkin, jos joku ei tykkää kaikista asioista minussa.”
Siiri Salminen, 28, löysi huoltavan liikunnan vasta loukattuaan selkänsä.
”Koin kehollisen täyspysähdyksen jo 16-vuotiaana. Nykytanssitunnilla treenasimme voimakasta koreografiaa, jossa yläkeho tiputettiin äkisti eteen ja alas. Selässä napsahti, mutta jatkoin tunnin loppuun.Seuraavina viikkoina alaselkä tuli niin kipeäksi, että en voinut enää tanssia. Erityisen raskasta oli se, että lääkärit väittivät selkäni olevan kunnossa. Fysioterapiasta ei ollut apua. Vuoden kuluttua selästä löytyi välilevyn pullistuma.
Olin harrastanut vaativia ja räväköitä liikuntalajeja: balettia, jazz- ja nykytanssia, kilpajuoksua, jalkapalloilua ja amerikkalaista jalkapalloilua. Tykkäsin lajeista, joissa suoritetaan kovaa. Yhtäkkiä jouduin keksimään uusia tapoja liikkua.
Ensin löysin shindon. Harjoitukseen kuului vain kuusi venytystä, joissa kussakin voitiin viipyä vaikkapa kymmenen minuuttia. Se oli minulle aivan uutta ja syvällinen kokemus. Aloin tajuta, että liikunta voi olla myös hidasta kehonhuoltoa. Löysin tieni myös joogatunneille. Lempeää joogaa oli kuitenkin vähän tarjolla. Energisillä tunneilla jouduin lepäämään, koska selkäni tuli niin kipeäksi. Aluksi tuntui hirmuisen vaikealta kohdata sitä, että en enää pärjännyt edes joogassa.
Nykyään olen iloinen siitä, että lempeästä joogasta on tullut buumi. Edelleen joskus harmittaa, etten voi vaikkapa pelata jalkapalloa tai aloittaa voimisteluharrastusta. En uskalla harrastaa lajeja, joissa selkä olisi kovilla.
Suhteeni omaan kehooni on pehmentynyt paljon. Nautin liikunnassa eniten pysähtymisestä venytyksiin. Haastan kehoani dynaamisella joogalla ja retkeilyllä.
”Nautin liikunnassa eniten pysähtymisestä venytyksiin.
Kokemuksistani on se hyöty, että pystyn ymmärtämään muiden ihmisten kehojen rajoitteita. Ohjaan muun muassa restoratiivista eli palauttavaa joogaa ja ohjaustyylini on lempeä.
Liikunnassa ei tarvitse aina tehdä täysillä eikä tavoitella maksimituntemuksia. Toivon, että joku olisi sanonut sen minullekin aikoinaan. Olen saanut hoidettua selkäni aika hyvään kuntoon, mutta joskus se on yhä ärsyttävän kipeä. Kaikesta huolimatta kehoni toimii yhä.”
