Rantasaunalle on raivattu polku, joka kulkee läpi heinikon. Muutama korsi kaartuu polun päälle. Heinät kutittavat koipiani. Kun palaan mökkiin löylynraikkaana pyyhkeeseen kääriytyneenä, mietin, että nyt karvoihini tarrautui varmasti punkki. Mielikuvissani punkit tarrautuvat helpommin kiinni karvaan kuin ihoon.
Lopetin sheivaamisen tyystin alkuvuodesta, kun tajusin, etten poista karvoja itseäni varten. Elämä muuttui helpommaksi. Ei tarvinnut enää stressata uimaan lähtiessä, ovatko sääreni sileät kuin pullean ilmapallon pinta. Eivät olleet. Olin varma, että kukaan ei kiinnittäisi asiaan mitään huomiota. Olin väärässä.
Tyttöjen saunaillassa ystäväni riemastui karvaisuudestani. Se oli hänelle merkki siitä, että uskallan olla oma itseni ja samalla rikon tabua. Aamupalapöydässä lapseni hihkaisi täysin spontaanisti, että kyllä naisellakin voi olla kainalokarvat. Hihattoman paitani kainalosta tursusi kunnon puska. Sittemmin puska kyllä lyheni siiliksi, kun huomasin, että kainalossani alkoi haista hiki.
”Ystävälleni karvaisuuteni oli merkki siitä, että uskallan olla oma itseni ja samalla rikon tabua.
Ulkonäkötutkija Erica Åberg on sanonut, ettei toisten ulkonäköä pitäisi kommentoida – edes positiivisessa mielessä. Hyvätkin kommentit lisäävät tunnetta siitä, että on koko ajan arvostelun kohteena. Itse en pelännyt kommentteja, mutta puolituttujen edessä häpeilin alkukesästä tuuheita sääriäni. Pelkäsin, mitä he ajattelevat.
Nyt olen jo tottunut karvaisiin jalkoihini, enkä enää mieti, mitä muut ovat niistä mieltä. Tuntuu näin jälkikäteen hassulta, että jaksoin nähdä sheivaamisen vaivan; olinhan luopunut meikkaamisestakin kokonaan jo viime vuonna.
Enää en pelkää niitä punkkejakaan.
Tällä viikolla Me Naisten teemana on kehorauha. Julkaisemme aiheeseen liittyviä juttuja verkossa joka päivä 12.–18.7.
