Mökillä Anu alkoi pelätä, että lattia pettää alta – se oli vain yksi hänen pakkoajatuksistaan, joita on jopa kymmeniä päivässä: ”Nuorena salailin oireitani” - Hyvä fiilis - Ilta-Sanomat

Mökillä Anu alkoi pelätä, että lattia pettää alta – se oli vain yksi hänen pakkoajatuksistaan, joita on jopa kymmeniä päivässä: ”Nuorena salailin oireitani”

Pakko-oireet ahdistivat Anu Holopaista jo lapsena. Aikuisiällä kirjailija on oppinut käsittelemään niitä tieteellisen faktan, hyväksymisen ja huumorin avulla.

Enää Anu Holopainen ei häpeä pakko-oireitaan.

13.3. 10:30

”Mökin piti olla paikka, jossa rauhoitun. Elämässäni oli ollut paljon muutoksia: Olin vaihtanut päivätyöstäni freelanceriksi, koirani oli kuollut ja silloisen mieheni isäkin kuoli yllättäen. Olin jatkuvasti hyvin huolestunut ja oli epämääräinen tunne, että jotain pahaa tapahtuu.

Mökillä kehittyikin kummallinen pakkoajatus. Aloin pelätä, että lattia pettää. Hiiviskelin puulattialla, koska pelkäsin tipahtavani sen läpi. Ei auttanut, vaikka jankkasin itselleni, että lattia on vankkaa puuta ja se kestää kyllä. Nyt se naurattaa, mutta silloin ei.

Sinä hetkenä havahduin, että päässäni tapahtuu jotain outoa. Oli vuosi 2007, ja ahdistukseni ryöpsähti kunnolla.

Stressaantuneena minulla oli ollut aiemminkin pakkoajatuksia ja -toimintoja. Ne olivat ajoittain epämiellyttäviä, mutta eivät olleet haitanneet normaalia elämää. Etsin tietoa asiasta ja aloin ymmärtää, mistä on kyse: pakkoajatuksista ja ahdistuneisuushäiriöstä.

Olen aina ollut herkkä huolestumaan ja huolehtimaan ja minulla oli pakkoajatuksia jo lapsuudessa. Ensimmäiset muistikuvani ovat pyhäkouluajoilta: Ahdistuin ajatuksesta, että syntejä täytyy pyytää anteeksi tai Jumala kostaa. Pakonomainen tarve lukea iltarukous säilyi teini-ikääni saakka. Jos rukous jäi väliin tai nukahdin kesken, ahdistuin. Pelkäsin, että salama iskee läheiseen tai muuta pahaa tapahtuu.

Rippikouluiässä tein täyskäännöksen. Aloin kyseenalaistaa asioita, en mennyt rippikouluun ja erosin kirkosta heti 18-vuotiaana. Hylkäsin synnin ajatuksen ja aloin suhtautua henkisyyteni niin, ettei se ole syyllistävää. Nuorena aikuisena elämäni oli niin huoletonta, että ahdistus ei juuri vaivannut.”

Ahdistus palaa

”Kahdeksan vuotta sitten vanhempani alkoivat tarvita enemmän apuani. Äitini sairastui muistisairauteen, ja isäni vointi vaihteli. Tilanne paheni vähitellen.

Viitisen vuotta sitten äitini huonosta hetkestä tuli käännekohta myös oman ahdistukseni hoitoon. Hän muuttui aggressiiviseksi, ja rauhoittelin äitiä koko päivän, jouduin soittamaan ambulanssinkin avuksi. Kun seuraavana päivänä olin menossa vanhemmilleni, tuli niin voimakas ahdistus, että tuntui kuin pääni irtoaisi hartioista ja leijuisi. Olisin halunnut kävellä suoraan päivystykseen, mutta menin kuitenkin vanhemmilleni, koska kukaan muukaan ei olisi sitä tehnyt. Siellä oli kaikki hyvin.

Oloni jatkui viikonlopun yli, ja soitin terveysasemalle. Jo puhelimessa aloin itkeä, etten jaksa enää. Onneksi hoitaja otti minut tosissaan, ja sain lääkäriajan. Vastaanotolla paljastuivat koko ahdistukseni voima ja syvyys sekä elämäntilanteeni raskaus. Sain ensimmäiset diagnoosini sopeutumishäiriöstä ja sekamuotoisesta ahdistusreaktiosta. Myöhemmin ne tarkentuivat määrittelemättömäksi ahdistuneisuushäiriöksi ja paniikkihäiriöksi. Isoin juttu minulle oli, että lääkäri sanoi reagointini olevan täysin normaalia.”

”Sain vanhemmilleni kotihoidon, joka kävi heti kolmesti päivässä. Ehkä se kertoo kuormasta, jota olin kantanut. Samassa rytäkässä erosin 15 vuoden parisuhteestani ja aloin seurustella uudelleen. Suhde tuntui ensin hyvältä ja sain siitä energiaa, mutta erilaiset luonteemme eivät lopulta sopineet yhteen. Kun erosimme, koin uuden romahduksen. Yritin hoitaa ahdistusta matkustamalla minulle rakkaaseen Turkuun, mutta Turun linnassa ja taidenäyttelyissä kävellessäkin ahdistuneisuus vain jatkui. Jätin unettomuuteen määrätyt rauhoittavat lääkkeet, ja olo alkoi hiljalleen helpottaa. Silti ahdistus palasi aina huolestuessa. Kun hoitaja esimerkiksi soitti isäni joutuneen sairaalaan, väsyin heti. Ajattelin aina ensin, että en jaksa hoitaa mitään asioita, vaikka oikeasti selvisinkin niistä.

Aloin eristäytyä ihmisistä ja hoidin vain välttämättömimmät asiat. Masennustaipumusta minulla ei ole, pikemmin sisuunnun kuin masennun. Hankalat tilanteet ennemmin aktivoivat kuin lamauttavat, ja ahdistus ajaa sitä helpottaviin toimiin. Ulkoilin ja puuhailin kotona.”

Pakko koputtaa puuta

”Ahdistukseen liittyy usein syyllisyyden tunteita. Minäkin ajattelin rasittavani ystäviäni olollani. Kun sitten kävin kävelyillä ystävien kanssa, se tekikin hyvää. Käännekohdaksi toipumiselle tuli vuoden 2018 naistenpäivän konsertti, johon ystäväni lähes raahasi minut. Tanssimme koko illan, ja huomasin pystyväni olemaan onnellinen. Sain luottamusta, että elämässä on odotettavissa jotain hyvääkin.

Pakkoajatukset ovat keskeisin oireeni. Niitä on pahimmillaan kymmeniä kertoja päivässä. Pakkoajatuksen voi laukaista jokin ulkoinen, kuten elokuvat ja kirjat, tai se voi syntyä itsestään. Mieleen nousee konkreettinen mielikuva vaikkapa onnettomuudesta, tai tulee epämääräinen, voimakas ajatus, että jotain pahaa tapahtuu.

 Pakko-oireita ei välttämättä miellä sairaudeksi, jos niihin on kasvanut lapsesta saakka.

Pakkoajatukseni vaihtelevat stressin mukaan. Perustasoa on se, että pelkään kirjan tai elokuvan kauheiden tapahtumien sattuvan läheisilleni. Silloin koputan puuta, mikä on hallitsevin pakko-oireeni. Vuosien mittaan olen kehitellyt tapoja tehdä se huomaamatta. Pakko-oire on yllättävän sinnikäs. Vaikka kuinka järki sanoo, ettei tässä ole mitään totta, aivot ovat lukittautuneet ajatukseen, että jospa kuitenkin on. Jos en tee tätä rituaalia, saan vielä katua. Saatan kävellä varovasti ja välttää astumista katulaattojen saumoille.”

Kun järkeily ei vain auta

”Järkeily ei tähän sairauteen auta, mutta eräs oivallus on auttanut: Mikään ajatus ei muuta todellisuutta. Toivonhan minä hyviäkin asioita, lottovoittoa tai huomiseksi hyvää pyöräilykeliä. Kun hyvät ajatukseni eivät muuta todellisuutta, miksi pelotkaan muuttaisivat? Myös itselle nauraminen helpottaa. Mietitäänpä nyt – koputan puuta ja kuvittelen, että sen tähden missään ei tapahdu mitään pahaa? En minä sentään mikään jumalatar ole!

Nykyään osaan käsitellä pakko-oireita ja tiedän, että ne menevät ohi. Jonkin rituaalin toteuttaminen pitää kierrettä yllä ja se täytyy katkaista. Silloin yritän suunnata huomioni muualle, chattaan ystävän kanssa tai pelaan jotain peliä. Kun voin hyvin, saatan toteuttaa rituaalin ohimennen kiinnittämättä siihen enempää huomiota.

Isotöisempi ratkaisu hoitaa pakko-oireita on tutustua niiden syihin. Olen enemmän järki- kuin tunneihminen, joten luen tieteellistä faktaa häiriöstä. Opiskelen, miten mieleni toimii ja miten sitä voisi auttaa toimimaan toisin. Sain apua myös Kirjailijaliiton kuntoutuksesta. Kun luin kuntoutuspalautteesta sanat ’henkilöllä on luottavainen olo’, itkin helpotuksesta, se tuntui niin todelta. Olen saanut takaisin luottamusta elämään.”

Loppu häpeälle

”Olen saanut takaisin myös fyysistä voimaani. Jaksan taas kirjoittaa ja liikkua luonnossa, pyöräillä ja jumpata. Minun on hyvä olla miesystäväni kanssa. Hän on ymmärtäväinen ja kestää, kun välillä hypin seinille. Hänen luonaan olen kuin lomalla.

Ahdistuneisuus yleistyy koko ajan, ja siksi siitä on tärkeää puhua. Nuorena häpesin ja salailin oireitani. Nyt ymmärrän, että tämä on sairaus muiden joukossa. Eihän kukaan voi valita sairauksiaan. On ollut pakko hyväksyä, että olen altis ahdistumaan enkä parane siitä taipumuksesta.

Nuorena pakko-oireita ei välttämättä edes miellä sairaudeksi, jos niihin on kasvanut lapsesta saakka. Siksi kirjoitin aiheesta nuorille suunnatun kirjan Filigraanityttö. Kannustan kaikkia haittaavasta ahdistuksesta kärsiviä menemään lääkäriin. Ja jos ensimmäinen lääkäri ei ota vakavasti, mene toiselle. Pakko-oireita on vaikea saada omillaan hallintaan, mutta apua on saatavilla.”

Anu Holopainen

52-vuotias kirjailija, terveystoimittaja ja tekstityöläinen asuu Helsingissä. Harrastaa luonnossa liikkumista, videopelejä ja lukemista. Anun kirjoittama nuortenkirja Filigraanityttö ilmestyi 4.3. Anu itse on löytänyt apua muun muassa Arto Pietikäisen teoksesta Joustava mieli.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?