Susanna, 36, uupui, vaikkei tehnyt pitkää työpäivää: ”Oli vaikeaa myöntää, miten huonosti olin kohdellut kehoani”

Susanna Jussila rääkkäsi kroppaansa vuosia rankalla treenillä. Vasta kahden uupumuksen jälkeen Susanna ymmärsi, että keho oli jo pitkään yrittänyt kertoa hänelle jotakin hyvin tärkeää.

Vaikka liikunnasta tuli Susannalle addiktio, se on ollut hänelle myös suuri voiman ja onnen lähde.

2.2.2021 7:00

”Yhtäkkiä maailma katoaa ympäriltäni. Kävelen kuin sumussa kohti raitiovaunupysäkkiä. Pitäisi nousta kyytiin ja ajaa verikokeeseen, mutta tuntuu kuin en olisi kehossani. Tunne on absurdi.

Jo aiemmin olen saanut paniikkikohtauksia. Nyt ajattelen, että kehoni pettää minut täysin. Ainut, mihin pystyn keskittymään, ovat askeleeni. Otan niitä kohti pysäkkiä.

Kun myöhemmin käyn tilannetta läpi terapiassa, ymmärrän, että kehoni ei pettänyt minua. Vaikka olin täysin hukassa, löysin turvan juuri kehostani. Se kannatteli askeleeni, vaikka tunsin kaiken olevan mennyttä.

Oivallus terapiassa oli tärkeä. Jouduin kuitenkin kulkemaan vielä pitkän matkan ennen kuin pääsin todella sinuiksi kehoni kanssa. Monta vuotta olin vienyt sen äärimmilleen eri tavoin. Takanani oli kaksi uupumusta, syömishäiriö ja liikunta-addiktio.

Aloitin kilpaurheilun kuusivuotiaana. Jäin liikuntaan nopeasti koukkuun. Ensimmäisen rasitusvammani sain 12-vuotiaana. Vammoista huolimatta jatkoin: vuosien ajan itkin ja juoksin. Oli pakko päästä harjoittelemaan, vaikka penikkatauti aiheutti sellaiset hermokivut, että aloin saada kivuista johtuvia paniikkikohtauksia.

Juoksemisesta tuli minulle tapa hallita tunteita. Itse asiassa se oli ainut tapa siihen. Jo nuorena aloin piilottaa itseäni vahvuuden, menestymisen ja pärjäämisen alle. Totuin tiputtelemaan tunteeni juoksuradalle. Mieli virkistyi hetkeksi, kun keho sai endorfiineja.

Käsittelemättömät asiat kasaantuivat kuitenkin kehoon odottamaan myöhempää aikaa.

Addiktioni liikuntaan kehittyi varhain. Olen aina ollut tunnollinen ja itseäni kohtaan vaativa, joten olin otollista maaperää sille.

Minut myös kasvatettiin hyvin itsenäiseksi. Minua kannustettiin hoitamaan itse asiani, ja minusta tuli jo nuorena rautanainen, pärjääjä. Siitä on toki ollut myös paljon hyötyä elämässä.

 Tuolta ajalta en muista paljoa.

17-vuotiaana minulla puhkesi syömishäiriö. Olin jo valmiiksi epävarma kehostani. Sitten jalkani leikattiin, enkä enää päässyt juoksemaan. Ainut keinoni hallita tunteita oli poissa, joten opettelin uuden. Aloin kontrolloida ruokaa.

Syömistä säännöstelemällä tunsin, että elämäni on hallinnassa. Ensin pidin itseäni niukalla syömisellä, mutta kun keho ei pystynyt siihen kauan, alkoi ahmimis- ja oksentelukierre.

Tuolta ajalta en muista paljoa. Jälkikäteen olen kuullut lukiokavereilta, että olin aina ulospäin tosi aurinkoisen ja pärjäävän näköinen. Oikeasti voin huonosti.”

Treeniä stressiin

”Juoksu auttoi minut paranemaan pari vuotta kestäneistä syömishäiriöistä. Kun sain taas aloittaa urheilun, tiesin, että keho tarvitsee ravintoa kehittyäkseen. Se auttoi ylös kuopasta.

Suhteeni liikuntaan ei silti vieläkään ollut terve. Vaikka lopetin kilpailun 21-vuotiaana, jatkoin suorittavaa juoksemista. Ensimmäisessä työpaikassani ihmisoikeusperusteisessa kansalaisjärjestössä käytin liikuntaa stressin purkuun. Mitä kovempi päivä töissä, sitä kovempi treeni illalla. Minulla ei ollut muita tapoja hallita henkisesti kuormittavaa työtä.

Susanna alkoi urheilla kilpaa 6-vuotiaana. Kuva on lapsuuden pituushyppykisoista.

Kehoni ei jaksanut, ja fyysiset ongelmat alkoivat kasaantua. Ensin tuli polvi- ja selkäkipuja, sitten lonkan nivelpussi tulehtui. Kehoni yritti kertoa, että jonkin pitää muuttua. Koin ensimmäisen uupumiseni.

Aloin harjoitella lempeämpää suhtautumista liikuntaan. Kysyin keholtani, mitä se tarvitsisi ja toivoisi – aiemmin olin miettinyt vain tavoitteita ja sitä, miten voisin olla vielä parempi. Aloin kokeilla lajeja, jotka ruokkivat hetkessä kokemisen riemua. Joogan, sirkuksen ja ratsastamisen kautta löysin muuhunkin tekemiseeni iloa. Harjoittelin kuuntelemaan kehoni viestejä. Jos lihaksiani kiristi, oloni oli raihnainen tai pää tuntui sumuiselta, en enää vetänyt juoksulenkkareita jalkaan, vaan menin kävelemään meren rantaan.

Säästin kovat harjoitukset niihin päiviin, joina keho tuntui kaipaavan niitä ja joina minulla oli energiaa.”

Hyvästit rautanaiselle

”Pääsin terapiaan vuonna 2017. Se oli tärkeä käännekohta identiteettimuutokseni kannalta. Olin viimein valmis luopumaan vahvasta rautanaisesta.

Oli vaikeaa myöntää, miten huonosti olin kohdellut itseäni ja kehoani. Toimintamallini olivat olleet keholleni tuhoisia. Paha olo oli kuitenkin kohdattava, jotta pääsin myötätuntoon itseäni kohtaan. Se oli kivuliasta ja vaati rohkeutta.

Vaikka olin jo oppinut paljon kehostani, koin toisen uupumisen nelisen vuotta sitten. Kehoni alkoi jälleen oireilla. Olin jatkuvasti kipeänä, poskiontelotulehdukset seurasivat toisiaan, ja selkäkipu alkoi kroonistua.

 Olin verrannut itseäni muihin ja miettinyt, miksi muut jaksavat, mutta minä en.

Sitten sairastuin vakavammin fyysisesti. Tuohon aikaan ajoittui myös kummallinen kokemukseni raitiovaunupysäkillä. Olin pari kuukautta todella huonossa kunnossa. Itseni ja kehoni kontrollointiin tottuneena pahinta oli odotus ja se, etten tiennyt, mitä tapahtuisi. En saanut poistua kauaksi kotoa, koska tilanteeni olisi voinut vaatia äkillistä leikkausta.

Fyysisen terveyden menetys yhdistettynä henkiseen uupumukseen oli rankka yhdistelmä. Aloin saada niin vahvoja ahdistus- ja paniikkioireita, että ymmärsin tarvitsevani apua. Olin hämmentynyt, sillä olin jo mielestäni onnistunut rakentamaan hyvän ja turvallisen kehosuhteen. Turva katosi hetkellisesti. Pelkäsin, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Toinen uupumiseni sai minut kuitenkin oivaltamaan, mitkä asiat juuri minua kuormittavat. Tajusin, että uupua voi, vaikka ei tekisikään ylipitkää työpäivää. Olin maailmanparannushommissa antanut itsestäni paljon muille. Samalla unohdin oman hyvinvointini. Olin myös verrannut itseäni muihin ja miettinyt, miksi muut jaksavat, mutta minä en.

Ymmärsin, että olen arvottanut itseni tekemisen ja saavutusten kautta. Keholliset oireet auttoivat minua pysähtymään ja kääntymään lähemmäs ydinolemustani. Mietin, mikä minulle toimii ja mitä kohti haluan mennä. Viimeisen uupumiskokemuksen jälkeen löysin myös herkkyyteni. Ymmärsin, että olen aika herkkä ihminen.”

Tunteet oppaina

”Nyt urasuuntanikin on kääntynyt. Olen siirtynyt maailman parantamisesta arjen parantamiseen. Päädyin joogaopettajaksi ja personal traineriksi. Haluan olla auttamassa muita löytämään syvemmän yhteyden itseensä. Sitä kautta olen löytänyt merkityksen omille kokemuksilleni.

Tunnen nyt omat rajani ja voimavarani paremmin. Vaikka nykyisessäkin työssäni annan paljon itsestäni, koen, että saan myös valtavasti takaisin. Ihmisten kanssa toimiessa palaute on välitöntä. Ei tarvitse arvailla, onko työstäni todella hyötyä tai tuleeko mikään muuttumaan paremmaksi. Toiveeni on, että tulevaisuudessa pystyn yhdistämään molemmat: haaveenani on päästä tutkimaan, mitä hyötyä kehotietoisista menetelmistä on yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja aktivismissa.

Susanna Jussila on personal trainer, joogaopettaja ja runoilija, joka kuuluu Hidasta elämää -sivuston toimitustiimiin. Susannan ja Emmi Ohraniemen kirja Kotona kehossa on juuri ilmestynyt.

Toisen uupumiseni jälkeen suhteeni tunteisiin alkoi muodostua uudelleen. Aloin ymmärtää, että ne kertovat minun tarpeistani samalla tavalla kuin nälkä, lihaskipu tai väsymys. Minulle tärkeä oivallus oli, että tunteet ovat kehollisia ja ilmenevät kehollisesti. Kun ahdistus saa rintani puristumaan, pelko tuntuu onttona vatsanpohjassa tai pulssini kiihtyy vihasta ja saa pääni piippaamaan punaista, tiedän, että tunteella on minulle jotain kerrottavaa.

Tunteista on tullut minulle oppaita syvemmälle itseeni, kun aiemmin juoksin niitä kirjaimellisesti karkuun.”

Kyllä keho kertoo

”Yksi vaikeimmista asioista minulle on ollut harjoitella haavoittuvuutta ja sitä, että tarvitsen muita. Se on kuitenkin ollut parantavaa, ja siitä on tullut myös hyvin tärkeä osa parisuhteeni hyvinvointia. Kun menetin yhteyden kehooni matkalla raitiovaunupysäkille, mieheni oli tarjoutunut tulemaan mukaan verikokeisiin. Sanoin, ettei tarvitse, koska halusin aina pärjätä yksin. Kun lääkärikäyntejä tuli lisää, annoin kumppanin olla mukana tukenani. Nykyään voin oikeasti tukeutua toiseen ja kysyä apua. Aina ei tarvitse olla omaehtoinen ja itsenäinen.

Olen oppinut paljon, kun olen alkanut kohdella kehoani lempeästi ja kunnioittavasti. Tärkeimpänä olen oppinut tunnistamaan omat rajani ja voimavarani. Suorittamisen ja puristamisen tilalle on tullut iloa, nautintoa, leikillisyyttä ja aistillisuutta.

 Asioita ei tarvitse vetää täysillä alusta loppuun, vaan kaikesta on lupa nauttia.

Koen yhä useammin, että kehoni liikuttaa minua. Yhtenä päivänä se haluaa nautiskella metsäpoluilla tai rauhoittua meren rannassa, toisena taas harjoitella uusia temppuja niin kuin pikkutyttönä. Kun kuuntelen kehoani ja kunnioitan sen rytmiä, arkipäivissäni on enemmän tilaa ja rauhaa. Asioita ei tarvitse vetää täysillä alusta loppuun, vaan kaikesta on lupa nauttia.

Oman kehosuhteen syventäminen on vähän kuin parisuhteen hoitamista. Suhde kehoon elää yhteisistä hetkistä, kuuntelusta ja kompromisseista. Viime aikoina olen neuvotellut kehoni kanssa siitä, miltä kevään työkalenteri näyttää. Kun esikoiskirjamme julkaisun myötä alkuvuoteen tulee enemmän tapahtumia, olen kuulostellut, miltä se kehossani tuntuu. Mistä voin vähentää, kun uutta tulee tilalle? Jo ajatus liian isosta kuormituksesta saa hartiani jännittymään ja hengityksen muuttumaan pinnallisemmaksi. Kalenteria karsimalla kehoni rentoutuu ja hengitykseni syvenee.

Keho on koko ajan läsnä ihan kuin mikä tahansa läheinen suhde. Se vaatii aikaa, huomiota ja rehellisyyttä itselleen.

En enää tarvitse fyysistä suoritusta rentoutuakseni. Riittää, että suljen silmät ja pysähdyn tunnustelemaan elämän virtausta. Olen viimeinkin löytänyt turvallisen kodin sisältäni.”

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?