Suomalaisiin hautajaisiin kuuluu piirre, joka hiertää monia – sadassa vuodessa melkein kaikki surujuhlassa on muuttunut

Ei ole kuoleminenkaan sellaista kuin ennen – vai onko? Radikaaleimmat miettivät kaikenlaista kompostoinnista lähtien, mutta surun hetkellä tutut kaavat tuovat turvaa.


20.12.2022 7:00

”Hautausjärjestelyni”, lukee vihkosessa. Tähän saa kirjata toiveita, ja tämähän on helppoa: Matkamiehen virsi, Iltavirsi, papin puhe, karjalanpaisti, saa muistella (lämmöllä) ja tuoda kukkia. Ehkä mieluiten ihan hautapaikka ja maatuminen. Mutta minä olenkin keski-ikäinen perinteiden ystävä. Uudistusmieliset miettivät ehkä tällaisia: Eikö minua voisi kompostoida? Miksi hautaaminen on niin kallista? Pitääkö olla papin puhe? Tuleeko minulle samanlaiset hautajaiset kuin mummollani oli?

Oikeasti vain näyttää siltä, että hautajaiset polkevat paikallaan, sanoo historiantutkija Ilona Kemppainen.

– Hautajaisissahan on muuttunut viimeisten sadan vuoden aikana suunnilleen kaikki, hän sanoo.

Tuhkaus on nykyään jo tavallisempaa kuin arkkuhautaus, koska isojen kaupunkien hautausmailta loppuu tila. Uskonnottomat hautajaiset yleistyvät hiljalleen, kun entistä harvemmat kuuluvat kirkkoon. Virret ja rukoukset saattavat olla vieraita niillekin, jotka kuuluvat. Myös kukkien ja värssyjen määrä näyttäisi olevan vähenemässä. Mutta etenkin yksi muutos on mullistava: hautajaiset ovat muuttuneet isosta, julkisesta tapahtumasta pienen piirin tilaisuudeksi.

– Hautajaiset olivat pitkään ihmisen elämän suurin juhla. Niissä kestittiin niin monia ihmisiä kuin oli varaa, ja niihin panostettiin vähän kuin häihin nykyään. Varakkaiden ihmisten hautajaissaatot olivat tavallinen osa katukuvaa, Kemppainen sanoo.

Miksi hautajaiset sitten ovat pienentyneet? Ainakin siksi, että ihmisten elinikä on pidentynyt. Yhdeksänkymppisen ympärillä harvoin on enää isoa ystäväpiiriä, eivätkä sukulaiset ehkä tunne hänen ystäviään. Ja kun suvutkin ovat pieniä, saattoväkeä jää vähän. Ilona Kemppaisen mukaan hautajaisten pienentymiseen vaikuttaa myös se, että kuolemasta on tullut yksityinen perhe- ja tunneasia. Sellaiseen eivät oikein sovi näyttävät kakkukahvit.

Nykyihmisen mielestä hautajaisiin ei saisi kulua rahaa juuri ollenkaan, mutta niiden pitäisi kuvastaa vainajan persoonaa. ”Vainajan tahdon mukaisia” menoja toivotaan hautaustoimilaissa asti, mutta jos ei tarkkaan tiedetä, mitä vainaja olisi toivonut, mennään perinteisellä kaavalla. Ehkä siksi näyttää siltä kuin mikään ei muuttuisi, vaikka muuttuukin.

Asiakkaat helppouden perässä

Miten digiajan ihminen lähestyy hautausjärjestelyjä? Tietenkin internetissä. Myös perinteinen, hillitty ja tummasävyinen hautausala on joutunut tekemään digiloikan, kun asiakkaaksi on tulossa sukupolvi, joka tilaa mieluummin pullakahvitkin sovelluksen kautta kuin kohtaa asiakaspalvelijan.

Hautaustoimisto Bieder on yksi Suomen ensimmäisistä hautaustoimistoista, joka on muotoillut hautajaiset verkosta tilattaviksi palvelupaketeiksi: peruspaketti alkaen 849 euroa, pitsipellavapaketti 1 019 euroa, tammipaketti 2 000 euroa. Biederin toimitusjohtaja Jussi Rasa on seurannut ihmisten hautajaistoiveita nyt viisitoista vuotta. Hän on ehtinyt huomata muitakin trendejä kuin verkkoasioinnin lisääntymisen. Yksi trendi on juuri se, että hautajaiset pienentyvät.

– Vaikuttaa siltä, että ei olla entiseen tapaan tekemisissä sukulaisten ja perheenjäsenten kanssa. Kun kuolema tulee vastaan, se halutaan hoitaa helposti ja näkymättömästi, Rasa sanoo.

Asiakkaat pohtivat nykyään paljon myös ekologisuutta. Kun nyt puhutaan hautaamisen ympäristövaikutuksista, puhutaan eri asioista kuin viime vuosituhannella. Ennen oli tärkeää, että hautausmaa ei ollut pohjavesialueella ja että haudat kaivettiin tarpeeksi syviksi, jotta eläimet eivät saisi ruumiita kaivettua ylös. Nyt mietityttävät päästöt ja hiilijalanjälki, ja markkinat vastaavat kysyntään. Biederissäkin myydään vain arkkuja, joissa ei ole epäpuhtaasti palavia keinokuituja eikä myrkyllisiä materiaaleja. Päästöjä kompensoidaan.

Rasan mielestä hautaaminen sujuu Suomessa aika ympäristöystävällisesti verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa haudataan edelleen vuosittain valtava määrä metallia ja myrkyllisiä balsamointiaineita.

– Hermeettisesti suljettuja metalliarkkuja. Kauhulla ajattelen myös sitä mätänemisprosessia ilmattomassa tilassa…

Mutta vaikka puuarkku on yhdestä näkökulmasta ympäristöystävällinen, toisesta näkökulmasta uuden arkun polttaminen on tuhlausta. Rasa pitää itse arkun puolia.

– Minusta se on ajatusharha, että ”kun se poltetaan, sen ei tarvitse olla kummoinen”. Arkku on saattoväen nähtävillä lähes täsmälleen saman ajan sekä tuhkauksessa että arkkuhautauksessa. Eikä arkku ole vain väline, se edustaa saattotilanteessa vainajaa, Rasa sanoo.

Mielikuva kevyestä pahviarkusta saattaa puhutella, mutta toistaiseksi Suomessa mennään puulla, vaikka pahvia on joskus kokeiltu. Puuarkku ei vety kylmäsäilytyksessä, ja se pitää yllä kuumuutta krematoriossa.

Eikä ”mahdollisimman simppeli ja halpa laatikko” vastaa kaikkien käsitystä vainajan kunnioittamisesta. Jussi Rasan mukaan suhtautuminen hautajaisiin vaihtelee paitsi ihmisten välillä, myös eri puolilla Suomea. Kaikki eivät halua edullista ja vaatimatonta.

– Olen ymmärtänyt, että Pohjanmaalla käytäntö on ihan toisenlaista kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla. Ei siellä haluta kangasverhoiltuja arkkuja, siellä pitää olla puupintaa ja tammea.

Minun jälkeeni puu

Jotain toivoa ja lohtua tähän kaipaisi, mietti Niko Laasonen kolme vuotta sitten. Hän oli juuri menettänyt läheisensä ja jutteli ystävänsä Samuel Johanssonin kanssa hautajaisista. Tilaisuudesta jäi päällimmäisenä mieleen riipaiseva menetyksen tuntu. Nikon mielestä hyviä muistoja ja lohtua olisi voinut korostaa enemmän. Samuel kysyi, tiesikö Niko, että maailmalla myydään tuhkauurnia, joissa on mukana puun siemen. Ei tiennyt.

– Minusta se kuulosti kauniilta, lohdulliselta tavalta muistaa edesmennyttä. Ihmettelimme, miksei Suomessa, jossa metsä on monelle tärkeä, ole vastaavaa tarjolla. Ja siitä se idea sitten lähti…

Niko ja Samuel päättivät lähteä kolmannen ystävänsä Antti Matikaisen kanssa hautausbisnekseen. Ensin he suunnittelivat tuovansa maahan puunsiemenuurnia, mutta idea kaatui Suomen hautauslakiin, joka määrää, että tuhkauurna pitää haudata vähintään 60 sentin syvyyteen. Niin syvältä ei puunsiemen enää ponnista pinnalle, joten miehet ideoivat lisää. He päätyivät kehittelemään biohajoavan uurnan, jonka mukana myydään vuoden ikäinen puuntaimi: Muistopuu. Tutkimus- ja testaustyö oli iso homma, mutta lopputuloksena syntyi olki- ja puukuituisia biouurnia, jotka valmistetaan Joensuussa ja viimeistellään Turussa ja Mäntsälässä.

Miesten firman, BenuTreen, taimivarastossa on satoja koivuja, kuusia ja mäntyjä. Ensi keväänä valikoimaan on tulossa vaahtera sekä tammi, ruumisarkkujen statement-puu.

– Tammi on sellainen vankkuuden symboli, Niko sanoo.

Mutta mitä sanoo kotiseurakunta, jos hautausmaalle ehdottaa hautakiven sijasta muistopuuta? Usein he sanovat, että ei käy, ja puu on istutettava muualle. Tulevaisuudessa tilanne saattaa tietysti muuttua. Tai sitten syntyy uudenlaisia hautausmaita, jotka voivat näyttää vaikka tavalliselta metsältä.

– Alun perin suunnittelimme puuhautausmaan perustamista, ja etsimme parasta aikaa siihen soveltuvia alueita. Iso-Britanniassa sellaisia on jo paljon, Niko sanoo.

– Oma harras toiveeni olisi, että matkani päättyisi luontoon ja jatkuisi koivuntaimena.

Nikon toive on aivan toteuttamiskelpoinen. Sitä varten ei tarvita edes erityistä puuhautausmaata. Tuhkauurnan voi haudata ja puun istuttaa vainajalle tärkeään paikkaan, jos maanomistaja antaa kirjallisen luvan. Aluehallintovirastolta ei tarvitse kysyä lupaa silloin, kun hautamuistomerkki on pelkkä puu.

– Se rinnastuu ennemmin tuhkien sirotteluun eikä yksityisen haudan perustamiseen, Niko toteaa.

Entä kompostointi? Vesihautaus?

Nikon mielestä ihmisten omia toiveita voisi ottaa nykyistä enemmän huomioon, mutta kaikkia perinteitä ei pidä unohtaa.

Joidenkin mielissä kytee vallankumouksellisempia mietteitä. Esimerkiksi sellaisia, että tarvitaanko ensinkään tuhkausta tai hautausta. Voisiko tulevaisuuden järkiratkaisu olla kompostointi? Tai vesihautaus, joka oli piispa Desmond Tutun toive. Siinä ruumis hävitetään liuottamalla se emäksiseen liuokseen.

– Vesihautauksessa päädytään itse asiassa aika samanlaiseen tulokseen kuin tuhkauksessa. Luut jäävät jäljelle, ne jauhetaan ja laitetaan uurnaan, Niko Laasonen selittää.

Kompostointiakin tehdään jo maailmalla, ja Kokoomusnuoret on yrittänyt herätellä siitä keskustelua myös Suomessa. Sitä, samoin kuin vesihautausta, saadaan ehkä kuitenkin odottaa. Vainajankäsittely ei nimittäin ole maassamme ala, joka houkuttelisi uusia yrittäjiä ja johon kannattaisi investoida: sitä ei saa lain mukaan tehdä voitontavoittelumielessä. Toistaiseksi on seurakuntien tehtävä huolehtia suomalaiset uskontokunnasta tai maailmankatsomuksesta riippumatta haudan lepoon. Sen he tekevät, mutta heillä tuskin on ylimääräistä rahaa tai intoa lähteä isojen uudistusten tielle.

Prosessin sulavuus

Jotain häiritsevää siinä on, miten tuhkaus on muuttanut vainajan viimeistä matkaa. Siihen on tullut yksi kierros lisää. Ensin on siunaustilaisuus, sitten vainaja viedään krematorioon, ja myöhemmin seuraa uusi tilaisuus mustissa vaatteissa: uurnanlasku. Perinteisessä arkkuhautauksessa matka siunauksesta suoraan kirkkomaalle oli linjakkaampi.

Ilona Kemppaisen ja Jussi Rasan mukaan kaksien hautajaisten tapa vaivaa monia, ja asia puhuttaa myös pappispiireissä: voisiko prosessia sujuvoittaa niin, että vainaja ensin tuhkattaisiin ja vasta sitten olisi siunaustilaisuus? Prosessin sujuvoittaminen kuulostaa liikkeenjohdon konsulttipuheelta, mutta miksipä hautajaiset säästyisivät sellaiselta.

– Eli voisiko tuhkan siunata ruumiin sijasta? Sille ei pitäisi olla isoa teologista estettä, mutta sitä halutaan kuitenkin kirkossa välttää. Ja eihän se ajatuksena ole sama, Ilona Kemppainen sanoo.

Uskonnottomissa hautajaisissa muistotilaisuus pidetään usein vasta, kun vainajasta on jäljellä vain tuhkauurna. Silloin puhutaan suoratuhkauksesta, ja sen hinta on Biederin paketeissa edullisin, 669 euroa, viimeistelemätön arkku oksaista mäntyä. Kristillisissä hautajaisissa suoratuhkauksen voi tehdä, jos kirkkoherra antaa luvan. Ensisijainen tapa on kuitenkin se, että ruumis siunataan ensin ja tuhkat haudataan myöhemmin. Järjestys ei muutu hetkessä, vaikka kiireisiä kansalaisia jokin hautajaisten prosessikaaviossa häiritsisi.

– Niin, kirkko on kirkko eikä bisnes tai palvelutoimisto, Kemppainen sanoo.

Kemppainen on parhaillaan tutkimassa suomalaisia uskonnottomia hautajaisia. Ne ovat vasta hakemassa muotoaan. Uskonnottomat hautajaiset voi järjestää haluamallaan tavalla, mutta surun keskellä täysi vapaus voi olla vaikea paikka – varsinkin, jos vainajan toiveita ei ole tiedossa. Siksi turvaudutaan perinteisiin. Kukat lasketaan, joku puhuu, virsiä ei lauleta, mutta musiikkia kuullaan. Kemppainen olettaa, että uskonnottomat hautajaiset eivät lisäänny läheskään samassa tahdissa kuin kirkkoon kuulumattomien ihmisten määrä. Kuoleman edessä ihmisistä kuoriutuu konservatiiveja.

Jussi Rasa toteaa, että joiltakin paikkakunnilta puuttuu myös sopivia tiloja ei-uskonnollisiin hautajaisiin. Muistotilaisuuksia on pidetty jo liikenneasemilla ja kuppiloissa, mutta jos sellainen järjestetään seurakunnan tiloissa, seurakunta saattaa edellyttää kirkollista siunausta.

– Silloin konservatiivisuus voi olla ennemmin pakotettua kuin oma valinta.

Kemppaiselle itselleen tulee uskonnottomat hautajaiset. Hän aikoo kertoa toiveistaan hyvissä ajoin, jotta lapset tietävät, miten hänen persoonansa saisi hautajaisissa näkyä, millainen tilaisuus olisi toiveissa ja keitä ystäviä kutsutaan muistelemaan.

– Olemme tosin todella pitkäikäistä sukua, joten on ihan mahdollista, että ystäviäni ei enää ole silloin hengissä.

Maallinen puoli

”Kymppitonni pitää olla tilillä omia hautajaisia varten”, opasti ystävän äiti tytärtään rahankäytössä. Tytär oli sitä mieltä, että työuran päätarkoitus ei voi olla omiin hautajaisiin säästäminen. Miten on, tarvitaanko kymppitonni?

– Sillä saa jo aikamoiset hautajaiset. Viisi tonnia riittää hyviin tarjoiluihin, isolle saattoväelle. Mutta alle parin tonnin tekee tiukkaa, Ilona Kemppainen sanoo.

Ihmiselämää ei saa ilmaiseksi eikä huomaamatta pyyhittyä pois maan päältä, vaikka jonkun mielestä pitäisi. Asiat maksavat: kuljetukset, arkut ja uurnat, mahdollinen muistotilaisuus. Jos haluaa hautapaikan, se maksaa seurakunnasta riippuen eri summia. Helsingissä metrin levyinen arkkuhauta maksaa 25 vuodeksi 3 493 euroa. Muistolaatta maksaa vähemmän.

Jussi Rasa kertoo, että Turussa on yleistynyt tapa sirotella vainajan tuhkat Aurajokeen. Monet muutkin kaupungit ovat osoittaneet meri- tai järvialueita, joille saa sirotella tuhkia ilman erillistä lupaa. Rasa epäilee, että sirottelu puhuttelee osittain siksi, että se on ilmaista. Kuolinpesästä jää enemmän jaettavaa perillisille. Toisaalta, se puhuttelee häntä itseäänkin.

– En näe itseäni kylmässä maan povessa, joten tuhkaus se olisi. Ehkä tuhkat voisi ripotella mereen. Mutta ajattelen myös, että sukulaiset saavat tehdä, kuten parhaaksi näkevät.

Maailmalla on palveluita, joissa puristetaan tuhkauurnasta timantti tai ammutaan tuhkat avaruuteen. Miltä kuulostaisi ikuinen elämä timanttina tai avaruuspölynä? Kalliilta ehkä, eikä toistaiseksi edes lailliselta: tuhkan saa luovuttaa krematoriolta vain haudattavaksi tai pysyvään paikkaan sijoitettavaksi. Mutta mikäpä täällä olisi pysyvää. Iltavirren eli virren numero 555 toisessa säkeistössä ainakin sanotaan, että ei mikään.

Lue lisää: Maria Veitola oli ystäviensä kanssa drinkillä, kun sai pysäyttävän puhelun – kertoo nyt, mikä lohdutti eniten, kun isän kuolema oli lähellä

Lue lisää: Listasimme 14 kuolematonta lausetta, joilta suomalaisissa sukujuhlissa ei voi välttyä

Lue lisää: Kirsi, 41, kuuli, että voisi kuolla hetkellä millä hyvänsä – lupasi tyttärelleen elää niin pitkään kuin pystyy

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?