Anja palasi Lappiin vuosien jälkeen, eikä joutunut pettymään – upeat kuvat ruskasta selittävät, miksi

Julkaistu:

Lappi
Ruskavaellusko liian haastavaa? Unohda painavat rinkat ja teltat – jos majoittuu Kilpisjärvellä hotelliin tai mökkiin, voi sieltä tehdä itselle sopivia päiväretkiä. Anja Pohjanvirta-Hietanen palasi Lappiin lähes neljännesvuosisadan jälkeen.
Suuntaamme Kolarin asemalta yöjunalta pohjoiseen Revontulentietä. Tiedämme olevamme Lapissa, kun omapäiset porot valloittavat välillä maantien. Ihastelemme ensimmäisiä Lapin ihmeitä hyvän tovin.

Saanatunturi toivottaa vajaa 300 kilometriä myöhemmin tervetulleeksi Kilpisjärvelle jyhkeällä muodollaan. On se upea! On se jylhä!

Lämmin tuttuuden ailahdus tulee, vaikka edellisestä käynnistä on jo melkein neljännesvuosisata. Kun jossakin on kokenut ihania elämyksiä, niin eihän tunne mihinkään katoa. Päätimme uudistaa Kilpisjärven kokemuksemme. Tunturit, luonto ja säiden herrat tarjosivat meille parastaan.


”Ei tällaisia Hämeestä löydy”

Saanalle kiipeäminen on ihan ensimmäinen, suorastaan pakollinen juttu, kun olemme ensin majoittuneet tunturin juurelle Kilpisjärven retkeilykeskukseen. Huoneen olimme varanneet jo toukokuussa.

Saana kohoaa meren pinnasta 1029 metriä, Kilpisjärvestä noin puolet vähemmän. Neljä kilometriä polkua huipulle sujuu osin kivikossa, osin pitkospuilla. Sujuminen on eläkeikäiselle tosin välillä vähän takkuista kiperimmissä nousuissa.

Onneksi on hyvä syy välillä pysähtyä. Mitkä maisemat! Vau! Ei tällaisia Hämeestä löydy. Lopulta korkeinkin huippu saavutetaan. Ei muuta kuin nimet kirjoihin ja voittajafiilismäinen valokuva.


Valokuvaaminen näyttää olevan muidenkin kiipeilijöiden mielestä ihan välttämätöntä. Huipun saavuttaneissa näyttää olevan kaikenikäisiä.

Tännehän voisi jäädä istuskelemaan ja maisemia ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Annan tuulen tuivertaa hikeentyneitä, harvoja haituviani.

Mutta ehkä kuitenkin on lähdettävä laskeutumaan. Saanalta laskeutumisen luulisi olevan helppoa kuin heinänteko. Näinhän ei ole. Vaellussauvoista on alas mennessäkin iso apu.

Niin ylösmenossa kuin alastulossa voi yrittää hakea vähän helpompaa reittiä. Välttämättä ei tarvitse jyrkimmästä kohdasta kulkea.

”Kuin paraskin timantti”

Saanajärven lenkki on seuraavana päivänä vuorossa. Se kiertää lähes tasamaastossa tunturin juurella. Kymmenen kilometrin matkalla taiteilemme välillä kivikossa, välillä kastelemme tossumme järven rantamilla. Loppumatka on lehtomaista luonnonsuojelualuetta.

Ruokailutaukoa retkikeittimen kanssa pidämme rannalla olevan päivämajan edustalla. Saanajärvi kiiltelee edessämme auringossa kuin paraskin timantti.

Jotkut patikoijat kääntyvät päivämajalta takaisin. Aina on mahdollista kävellä polkuja pitkin maaruskasta nautiskellen vain sellainen matka kuin tuntuu sillä kertaa itselle sopivalta. Tännehän ei kukaan, toivottavasti, tulee mitään suorittamaan, vaan virkistymään ja nautiskelemaan. Myöskin vanha viisaus: Ei matka tapa, vaan vauhti, on hyvä ohje.

Maaruska! Sitä olen erityisesti Kilpisjärveltä kaivannut. Ja sitä saamme! Erityisen kaunista ja runsasta se on Saanajärven lenkillä. Miten luonto voikaan noin monin punaisin sävyin värittää maastoa.


Ihan pakko on välillä istahtaa ja jopa käydä makaamaan punaisen sekaan. Huudahtelen ihastuksissani vähän väliä niin, että rationaalisempi mieheni jo toppuuttelee.

Mallatunturit ja Kitsiputous ovat vastapäätä Saanaa. Käsijärventie kulkee niiden välissä. Mallan luonnonpuisto on laaja, 31 neliökilometriä. Me teemme täällä pitkän päiväretken, mutta yhtä hyvin voisi tehdä lyhyempiä retkiä. On siinä lääniä niin retkeilijöille kuin poroille, joita tällä puolella tietä näkyy enemmän kuin ihmisiä.


Monia rakkakivikivikkoja ylitettävänä

Olen innoissani, kun näemme valkean poron, valkon. Porojen lisäksi saamme täälläkin ihastella luonnon luomaa maaruskaa. On se vaan ihmeellistä.

Pikku-Mallatunturi kohoaa 738 metriä merenpinnasta ja on 265 metriä Kilpisjärven yläpuolella. Nousua sinnekin siis on, vaikka ei kovin jyrkkää. Hymy on herkässä, kun sinne pääsemme. Jälleen saamme istuskella ja nautiskella maisemista tuntureille ja Kilpisjärvelle. Kun tämän kaiken osaisi tallentaa sielunsa syövereihin.

Tavoitteenamme on vaeltaa Kitsiputoukselle. Kuljemme reittiä, josta myös Ruotsista lähtevä ja Norjaan päätyvä 800 kilometriä pitkä Kalottireitti kulkee. Suhteellisen lähellä putousta alkaa reitin hankalin osuus. Meidän on ylitettävä monia rakkakivikivikkoja.

”Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, on mentävä läpi”, lauletaan lasten laulussa. Tämä on myös meidän tilanteemme pakkasrapautumisen seurauksena syntyneiden rakkakivien kanssa. Taiteilen sauvojeni kanssa minkä parhaiten taidan.

Välillä kivet luistavat ja välillä sauva jää kivien rakoon. Eniten taitaa kulkuani haitata pelkoni. Ilmiselvästi tämä ei ole suosikkimaastoani, mutta putoukselle on päästävä.


Lappi on aina Lappi

Kitsiputous eli Mallan kyyneleet. Siinä se on edessämme! Se on Suomen korkein, yhtenäinen vesiputousten sarja, noin sata metriä. On se niin pitkä, että valokuvaan sitä on vaikea kokonaan saada. Vesi tulee Iso-Mallan huipulta ja päätyy Kilpisjärveen.

Kuivasta kesästä johtuen vettä ei ole runsaasti. Silti sen solina on kuin rauhoittavaa musiikkia luonnon hiljaisuudessa. Istun ja ihmettelen luonnon upeutta. ”Luonto tarjoaa aidoimmat ja upeimmat elämykset.” Tätä Luontoillan mainosta mukailen mielessäni. Näin on! Ei voi vastaan väittää.

Juomme putouksesta vettä ja otamme sitä myös kahvinkeittoon. Kaikista kohdalle sattuneista, kirkasvetisistä järvistä olen vettä juonut. Hyvää on ollut.

Kitsiputoukselta polku jatkuisi kolmen valtakunnan rajapyykille. Sinne pääsisi myös laivalla, joskin kävelemistä jäisi vielä kolmisen kilometriä. Rajapyykin jätämme nyt väliin. Johan siellä on käyty 25 vuotta sitten.


Lappi on aina Lappi ja syksyinen Kilpisjärvi maisemineen on Lapin helmi!

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt