75 vuotta sitten vänrikki Mäkinen kiipesi Pyhän Olavin torniin ja veti siniristilipun alas – tältä menetetty Viipuri näyttää nyt

75 vuotta sitten vänrikki Mäkinen kiipesi Pyhän Olavin torniin ja veti siniristilipun alas – tältä menetetty Viipuri näyttää nyt

Julkaistu:

Viipuri menetettiin lopullisesti 75 vuotta sitten. Neuvostoaikana kaupungin alennustila oli kammottava, eikä maine ole ollut hääppöinen viime vuosinakaan. Mitä Viipurille nyt kuuluu?
Aidot muistomatkaajat alkavat käydä vähiin. Viimeisetkin Viipurissa syntyneet täyttävät tänä kesänä 75. Silti jokainen kaupunkiin saapuva tunnistaa jyhkeän maamerkin, linnan Pyhän Olavin tornin, vaikka ei olisi ikinä ennen Viipurissa käynyt. Aikanaan Suomen toiseksi suurimman kaupungin outo tenho ei ole hiipunut.

Erikoisen tunteikasta on matkustaa Viipuriin nyt alkukesästä. Puna-armeija marssi kaupunkiin 20. kesäkuuta 1944 ja valtasi sen parissa tunnissa. Kaupunkisotaa ei käyty, ja se oli Viipurin onni.

Suomalaiset jättivät Viipurin lähes taisteluitta, mutta räjäyttivät kaupunkiin johtaneet sillat perääntyessään. Pakokauhu oli saanut otteen puolustajiksi määrätyn 20. prikaatin kokemattomista sotilaista. Tämä 5 000 miehen joukko oli vain kolmasosa siitä määrästä, joka talvisodassa taisteli Viipurista ja piti vihollisen loitolla.

Jatkosodassa Kannaksen suurhyökkäyksen aikana vastapuolen ylivoima oli musertava. Kannaksen taistelukentiltä virtasi lisäksi sekasortoinen joukko ylivoiman alla nääntyneitä ja tolaltaan menneitä. Omiakin luultiin vihollisiksi ja siinä kaaoksessa puolensataa suomalaista sotilasta menetti henkensä. Perääntyminen oli pakoa.

Kesäkuun 20. päivänä kello 16.45 vänrikki Elis Mäkinen kiipesi linnan torniin, katkaisi narut ja toi siniristilipun alas salosta. Lippu on nykyään Suomen sotamuseossa. Lipun tilalle valloittajat vetivät punaisen vaatteen, joka tiettävästi oli eräästä Linnankadun asunnosta löytynyt naisten hame.


Kaupunki säästyi katutaisteluilta ja jatkosodan pommituksilta ja on siksi pystyssä. Puna-armeija oli tosin valinnut 9.–10. kesäkuuta välisen yön Viipurin pommittamiseen maan tasalle. Suunnitelma kaatui kurjaan säähän. Näkyvyyttä ei ollut.

Onneksi näin, muuten Viipurista olisi jäänyt tuhkaa ja raunioita iankaikkisesti rempalleen. Saksalaiset ja liittoutuneet rakensivat kivikasoiksi pommitetut Hampurin ja Dresdenin uudelleen, mutta neuvostovaltaa ei kiinnostanut Viipurin tapaisen rajakaupunkipahaisen restaurointi. Juurettomat asukkaat tuotiin Saksan tuhoamilta alueilta Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.

Jos Viipuri olisi jäänyt Suomelle, kenties 1960–70-lukujen purkuvimma olisi viimeistellyt sen mikä sodasta selvisi.

Suomessakin asunut historianharrastaja ja tietokirjailija Bair Irintshejev haluaa näyttää ihmisille kummankin osapuolen sodan. Hän on perustanut Viipurin vanhoihin kasarmeihin sotamuseon, joka toistaiseksi kertoo vain talvisodan tarinaa. Kasarmin vanhassa pesulassa on näyttely naisten osuudesta suuressa isänmaallisessa sodassa.

Talvisotanäyttely on karu, liikuttava, kaikkia kunnioittava.

– Jatkosotamateriaalia minulla olisi vaikka kuinka paljon, mutta kasarmeissa ei ole enää sellaista tilaa, jossa olisi edes sähköt tai hälytysjärjestelmä. Kasarmeista muutama vuosi sitten toisaalle siirretty varuskunta jätti jälkeensä sotkun, jonka jäljiltä veimme vapaaehtoisvoimin pois 20 lavallista törkyä, Irintshejev kertoo.

Pikkupoikana Irintshejev kolusi isovanhempiensa datshan ympäristön metsiä ja havaitsi jotain outoa ja jännittävää: talvisota, jota oli pidetty vähäisenä rajakahakkana, osoittautui maastossa käydyksi täydeksi sodaksi. Nuori Bair oli löytänyt Mannerheim-linjan. Kesäpaikan lähellä olivat muun muassa Summan kohtalokkaat taistelumaastot. Bair innostui palavasti sotahistoriasta.

Jatkosotanäyttelyä odoteltaessa kannattaa käydä tässä Torkkelinpuiston takana sijaitsevassa museossa. Neuvostoliitto vaikeni talvisodasta ja siksi se kiinnostaa myös paikallisia. Toisin kuin Suomessa, esineisiin saa koskea ja aseitakin kokeilla.

Irintshejev tahtoo kertoa ihmisille tarinoita. Sen vuoksi museossa ovat myös ihmiset, elävät oppaat. Ukrainalaissyntyinen eversti evp. Aleksander Gaidamaka selostaa venäjäksi muutamilla suomen sanoilla höystäen, joten kertomuksista pysyy jotakuinkin kärryillä.

Rähjäinenhän Viipuri meikäläisen mittapuun mukaan yhä on, mutta se kohenee. Rautatieasema on oikein siisti ja toimiva. Vessassa uskaltaa käydä.

Ytimen vanhoja taloja on kunnostettu, tuoreena esimerkkinä Paavo Uotilan kaksitorninen, vuonna 1907 valmistunut liikerakennus Punaisenlähteentorin laidalla. Torilla puluparvien ympäröimänä seisoo toki yhä Lenin-setä.

Papulanniemeen on noussut suomalaisvoimin hieno paremman väen asuinalue Pieni Suomi.

Sydämiä liikauttaa Vanhan tuomiokirkon kellotapulin vastavalmistunut kunnostus. Vesiportinkadun maisema tapulille oli aikoinaan Suomen kaunein katunäkymä.


Paras tapa tutustua pieneen Viipuriin on kävellä, kävellä. Taksimatkan vakiohinta on 300 ruplaa eli nelisen euroa, ajelet viisi minuuttia tai viisi tuntia.

Kadut ovat kamalassa kunnossa ja nasta laudassa, mutta huijareita… mistäpä sen tietää, kuka kohdalle sattuu, mutta ei siihen malliin kuin ennen. Ehkä syynä on matkailijoiden puute.

Tarja Halonen patisteli presidenttiaikanaan Vladimir Putinia tekemään jotain surkeassa kunnossa olleelle Alvar Aallon kirjastolle. Ja kas, valtion kassasta irtosi ruplia: vuonna 2013 valmistunut remontti hiottiin sellaisella pieteetillä, että funkisjalokivi on yhä kuin uusi. Pääpaino on kirjoissa, mutta Helsingin Oodin tapaan siellä järjestetään myös muita tilaisuuksia.

Vanhaa venäläistä sivistystä heijastelee käyntihetkellä aulan luento Itämeren syntyvaiheista sekä Shakespeare-näyttely. Kirjastossa kannattaa käydä ihan konserttisalinkin vuoksi. Se on viimeisen päälle aaltoa.


Nykymatkaaja tietää lähtiessään hivenen Viipurin historiaa. Bensa- ja viinaturistit jäävät rajan tuntumaan.

Viipurin kasvojenkohotus toi takaisin ravintola Espilän kolme vuotta sitten. Vanhan mukaelma on muovisen oloinen, mutta kelpo paikka istuskella kauniina kesäpäivänä. Espilän paluu on iloinen asia ja palvelu ystävällistä, vaikka hidasta.


Samaa avutonta asiakasmeininkiä on kesällä 2017 avatussa söpössä ratikkakahvilassa.

Ratikan taustalla on kaikkea muuta kuin söpö tarina. Syyskuisena iltapäivänä vuonna 1920 täpötäysi raitiovaunu huristi holtittomasti alas Linnankatua ja kaatui Torikadun jyrkässä kurvissa etupäänsä kautta ympäri. Jarrut pettivät. Viisi kuoli ja toistakymmentä loukkaantui. Ratikkakahvila on juuri tuolla paikalla.

Kun käppäilee samaista Linnankadun mäkeä ylös, huomaa, että kaupungissa tapahtuu kaiken aikaa. Nättejä kivijalkapuoteja on noussut, etnisiä herkkuja saa edullisesti ja niitä myös ostetaan. Kadun kammottavin maamerkki on Domuksen talo, joka luhistuu millä hetkellä hyvänsä. Sellainen on nyky-Viipuri.

Pitkän Linnankadun viehättävin löytö on kolmisen vuotta vanha keskiaikaravintola Taverna, jonka palvelu on kuin toisesta maailmasta. Henkilökunnan jalka kapsaa siihen malliin, että paikalle voi ennustaa pitkää tulevaisuutta. Jos yhteistä kieltä asiakkaan kanssa ei ole, avuksi tulee Google-kääntäjä ja translitterointi.

Ruokalista todellakin on keskiaikainen ja sopii myös kasvissyöjälle. Alku-, pää- ja jälkiruokineen sekä käsityöläisolusineen lasku kolmelta on 3 300 ruplaa eli alle viisikymppiä. Mikä parasta, pöydät ovat täynnä paikallisia.


Viipurin imu suomalaisten matkailukaupunkina on laantunut 2000-luvun huippuvuosista. Matkanjärjestäjät eivät halua puhua määristä, mutta tunnustavat tosiasian. Muistomatkaajat ovat jo käyneet ja uusia pitäisi saada.

Viisumi on kallis, byrokratia voimissaan. Saimaan kanavaa pitkin pääsee viisumittomille risteilyille. Ensi vuodeksi venäläinen matkanjärjestäjä kaavailee alle kahden tunnin pika-alusyhteyttä Kotkasta Viipuriin.


Jylhä Pyhän Olavin torni vartioi kaupunkiaan edelleen, ties monennenko kerran restauroituna. Vänrikki Elis Mäkisen lipunlasku kesäkuun 1944 hirmuisessa paineessa saa vielä suuremman kunnian, kun nykyvuosikymmenten helpon elämän nauttinut suomalainen kiipeää torniin.

Kuin Hitchcockin Vertigossa joutuu kapuamaan. Paljaita portaita pitkin, huohottaen ja peloissaan. Mutta ylhäältä näky on mykistävä.

Viipuri on edelleen siellä. Kärsineenä, mutta hengissä.


Artikkelissa käytetään paikoista niiden suomalaisia nimiä.

Päälähteet: Antero Raevuori: Hyvästi Viipuri, Bair Irincheev: Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin, Hirn-Lankinen, Viipuri, suomalainen kaupunki sekä kuvateoksia Viipurista.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt