Näin kotimaassa matkailtiin 1800-luvulla – tunnistatko vielä tutut paikat?

Näin kotimaassa matkailtiin 1800-luvulla – tunnistatko vielä tutut paikat?

Julkaistu:

Matkat
Suomalaista identiteettiä heräteltiin matkaoppaan avulla. 1800-luvun lopun matkaopas vie jylhiin vuorimaisemiin, höyrylaivan kyytiin ja kaupunkilomalle Turkuun.
Joka kerran Savonlinnaan saapuu, ei saa jättää katsomatta erästä Suomen etevintä ja kuuluisinta luonnonkaunista paikkaa, tästä vain parin tunnin matkan päässä olevaa Punkaharjua, ohjeistaa 1800-luvun loppupuolelta peräisin oleva matkaopas Matkasuuntia Suomessa 1–4, 1888–1890 (Suomen matkailuliitto). Opuksen ensipainos otettiin 1890, kun Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen alue – ja kenties juuri siksi. Tuolloin Suomi haki vielä kansallista identiteettiään, ja matkaoppaan avulla maan saattoi tehdä kansalaisilleen tutuksi.

Niin oivallinen matkakohde kuin Punkaharju oppaan kirjoittajan mielestä olikin, hän moitti Punkaharjulle vieviä huonoja kulkuyhteyksiä Lappeenrannan ja Kuopion suunnasta, joista oli matkustettava määränpäähän Savonlinnan kautta.

”Kovin vähän on kuitenkin, paha kyllä, tehty saadakseen mukavammaksi liikettä tälle ihmeelliselle selänteelle, jonka luonto on heittänyt ikään kuin sillaksi harvinaisen kirkasvetisen Puruveden yli. Tosin kulkevat nykyään höyrylaivat Don Juan ja Alli Savonlinnasta sinne kuutena päivänä viikossa, mutta niiden lähtöajat eivät ole ensinkään sovitetut Lappeenrannasta ja Kuopiosta tulevien laivojen mukaan.”

Aamuvarhain Savonlinnaan saapunut matkamies joutui odottamaan kyytiä Punkaharjulla iltamyöhään saakka. Vaan opas ei jättänyt kiireistäkään turistia neuvottomaksi: porukalla saattoi vuokrata Vilkas-nimisen höyrypurren jo sopuhintaan, kunhan kulut jaettaisiin tasan.


1800-luvun lopulla suomalaiset matkailivat lähinnä maan eteläisissä osissa. Harva suuntasi Oulua pohjoisempaan, toisin kun nyt. Lappiin hingutaan aina Japanista ja Hollywoodista asti. Suomen köyhä kansa saattoi matkailla lähinnä kotimaassa, joskaan kovin kauaksi kotoa. Suomen kahdesta miljoonasta asukkaasta alle kaksi prosenttia oli lukenut kansakoulun ylemmän oppimäärän, ja liki puolet maaseudun väestöstä oli mäkitupalaisia ja loisia.

Vuonna 1887 perustettiin Suomen Matkailijayhdistys (nyk. Suomen Matkailuliitto), joka halusi tutustuttaa suomalaiset ja ulkomaalaiset turistit maan nähtävyyksiin. Kirjanen sopikin budjettimatkailijalle – tai ainakin lukutaitoiselle sellaiselle –sillä majapaikan tai ravintolan hintataso mainitaan teoksessa herkästi.


Allin kyydissä seilattiin kolmen tunnin verran sisäväylän kapeita vesiä pitkin. Opas ohjeisti matkailijaa viipymään Punkaharjulla vähintään vuorokauden. Illan hämärtyessä ja huonon sään sattuessa seitsemän kilometrin mittaisen harjun kauneutta tuskin ehtisi ihailla ennen kuin seuraava venekyyti noutaisi jo aamupäivällä.

”Ilma on harjulla mitä terveellisin – ja sitä paitse on tilaisuutta hauskoihin kävelyihin tai ajeluihin, kuin myöskin venematkoihin, onkimaretkiin, uintiin ja muihin maaelämän huvituksiin. Yksi krokettipelikin on paikalla käytettävänä.”


Majoittumaan pääsi Tuunansaaren kestikievariin tai vaihtoehtoisesti Valtionhotelliin, jossa oli näköalatorni ja parikymmentä vierashuonetta.

”Helposta hinnasta saa siellä asunnon ja vaatimattoman ruoan lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.”

Hotelli oli aiemmin metsänvartijan talo, joka laajennettiin myöhemmin hotelliksi. Lupa tähän saatiin, kun lehdistö kiinnitti huomion alueen majapaikkojen koruttomuuteen. 1878 Aleksanteri II antoi luvan talon muuttamisesta oikeaksi hotelliksi. Nykyään majapaikka tunnetaan Saimi Hoyerin emännöimänä Hotelli Punkaharjuna.


Vieraita riitti 1800-luvun lopullakin. Tuolloin jo tuhat ihmistä oli raapustanut nimensä hotellin ravintolan vieraskirjaan.

”Varmaankin on tämä lukumäärä suuresti kohoava, kun vaan höyrylaivain kulku tulee paremmin sovitetuksi”, kirjoittaja vihjasi höyrylaivaliikennöitsijälle.

Kun Punkaharju oli nähty, opas suositteli jatkamaan Kesälahden kautta Sortavalaan. Don Juan kuljetti Puruveden selän yli 40 kilometrin päähän Kesälahden kirkonkylään, josta pääsi hevoskyydin vuokraamalla Sortavalaan jälleen 40 kilometrin päähän. Kiirehtiä ei kannattanut.


Perillä reilun tuhannen asukkaan Sortavalassa pääsi hengähtämään Laatokan äärelle. Opas ei johtanut turisteja harhaan mainostamalla toinen toistaan ihmeellisempiä kaupunkeja, vaan kuvaili Sortavalaa vaatimattomaksi, jollaisina se piti muitakin Suomen pitäjiä. F. A. Sjöströmin piirtämä kaupungintalo oli oppaan mukaan pakko nähdä, sillä se oli kaupungin kaunein talo, jossa oli sitä paitsi historiallis-kansantieteellinen museo. Museo esitteli Itä-Karjalan muinaishistoriaa ja kansanelämää sekä kivikautisia työkaluja. Ensin oli kuitenkin poikettava vahtimestarilla.

”Kaupungintalon avain on saatavana pienessä, viereisessä sivurakennuksessa asuvalta vahtimestarilta, joka myös maksutta opastaa matkustavaisia museoon.”

Ystävällistä!

Maisemiltaan Sortavala oli kaikkea paitsi vaatimaton. Jalankulkijan oli mahdollista vierailla Vakkosalmen puistossa ja Kuhavuorella, jonka huipulta oli näkymä koko kaupunkiin, Laatokalle lahtineen ja pienille järville. Oppaaseen pääsivät myös sekä Rauskun että Perätsyn vuoret, joista näkyi ”vuoria toinen toisensa takaa niin kauas kuin silmä kantaa”, kauneimmillaan ilta-auringossa tyynenä kesäiltana.


Idässä riitti nähtävää päiväkausiksi, mutta lyhyelle lomalle kannatti kulkea rautateitä pitkin. Turun seutu sopi sopi kiireiselle matkailijalle paljon paremmin kuin itä, jossa matka taittui verkkaisesti hitaan höyrylaivalogistiikan vuoksi. Turkuun pääsi jo junalla.

”Turun kaupunki, Suomen kulttuurin kehto, on syntynyt ammoisia aikoja sitten, Ruotsin risti- valloittamisretkien aikana, jolloin kristinusko ja länsimainen kulttuuri saatettiin Suomeen.”

Turkua rohjettiin jo ylistää, vaikka se oli muutamaa vuosikymmentä aiemmin menettänyt pääkaupungin aseman.

Jos aika oli kortilla, tuomiokirkko, Turun linna, Pietari Brahen näköispatsas ja hakatusta harmaakivestä muurattu Kakolan vankila olivat sopivia nähtävyyksiä.

”Kauvemmin viipymällä Turussa tarjoutuu tilaisuus useampiin hupaisiin matkoihin kaupungin lähiseutuihin.”

Hupaisalle matkalle pääsi Ruissaloon, kuten tänäkin päivänä.

”Wanhempina aikoina oli tuo 9 kilometrin pitkä saari kruununkartanona siihen kuuluvine metsästyspuistoineen – – Ruissalo on kuuluisa rikkaasta kasvillisuudestaan ja komeista tammistaan”, kirjoittaja mahtaili.


Naantaliakin suositeltiin. Maata pitkin vievää reittiä sinne pidettiin yksitoikkoisena, mutta sen aikana näki sentään Raision kirkon. Vesimatka oli hauskempi.

Perillä Naantalin kaupungissa kannatti suunnata luostariin tai kylpylään.

”Kaupunki ei ole koskaan ollut juuri erinomaisen tärkeä ja sen väkiluku nousee ainoastaan noin 600 henkeen. Kaupungin paras tulolähde on sen terveysvesi- ja kylpylaitos, joka kylpykausiksi houkuttelee luoksensa useita satoja kesävieraita.”

Vaikka Turulla oli jo tuolloin tarjottavanaan nähtävyyksiä, matkaopas suositteli menemään luontoon.

”Jos kaksi à kolme päivää pannaan matkustuksiin Turun ympäristöön, on parasta kierrellä kauniissa saaristossa kaupungin kaakkoispuolella...”

Tai vaikka Ahvenanmaalla. Höyryveneaikataulut pystyi tarkistaa näppärästi Turun sanomalehdistä.