Surrealisti saapuu Helsinkiin – jatkuvatko Amos Rexin jonot?

Surrealisti saapuu Helsinkiin – jatkuvatko Amos Rexin jonot?

Julkaistu:

Amos Rexin uusi näyttely tuo Suomeen merkittävän kokoelman tunnetun surrealistin, Réne Magritten töitä.
Belgialaisen René Magritten (1898–1967) taidetta on esillä Helsingin uuden taidemuseon Amos Rexin toisessa suuressa näyttelyssä. Se aukeaa 8. helmikuuta ja on auki 19:nteen toukokuuta.

Näyttelyn yli 80 teosta on lainattu useilta yksityishenkilöiltä, museoilta ja instituutioilta. Kokonaisuus esittelee Magritten tuotantoa aina varhaisista abstrakteista töistä 1960-luvun kypsään surrealismiin. Kuvataiteiden lisäksi elokuvasta kiinnostuneen taiteilijan näyttelyn oheisohjelma laajenee Bio Rexin valkokankaalle Magritten ikiaikaisen suosikin, Fantômas-mykkäelokuvasarjan muodossa. Näyttely toteutetaan yhteistyössä sveitsiläisen Luganon taidemuseon kanssa.

Amos Rexin avajaisnäyttely, joka esitteli japanilaisen Teamlab-kollektiivin töitä, oli valtava menestys, jonne jonot olivat pitkät. Päivittäin kävijöitä oli viime syksynä noin 2 000, yhteensä 240 000. Viimeisenä iltana kaikki eivät kirjaimellisesti mahtuneet sisään.

Amos Rex avattiin viime syksynä perinteisen Lasipalatsin yhteyteen aivan Helsingin ydinkeskustaan.


Knalli ja piippu

Eräänä yönä vuonna 1936 Réne Magritte heräsi kesken unien huoneessaan, jossa oli häkkilintu. Unenpöpperöinen Magritte kuvitteli hetken, että häkissä oli linnun sijasta muna.

– Siinä oli hätkähdyttävä runollinen salaisuus. Muna ja häkki olivat niin samankaltaisia. Sitä ennen sain väristyksiä asioista, jotka ovat keskenään erilaisia, Magritte kertoi.

Ymmärsittekö tuosta mitään? Nykyäänkin jotkut vaativat, että taiteen pitää olla esittävää ja selkeää. Magritten maalaukset olivat selkeitä. Hänen siveltimenjälkensä oli ”korrektia” ja tarkkaa. Aiheet eivät.

”Tuntui voitolta, kun onnistuin maalaamaan unien maailmaa”, Magritte kirjoitti.

Toisaalta Magrittessa on paljon tuttua. Hänen maalaustensa knallipäiset miehet tuovat mieleen toisen suuren belgialaisen taiteilijan, sarjakuvapiirtäjä Hergén. He voisivat olla Tintin poliisikaksikko Dupond ja Dupont. Tai Agatha Christien Hercule Poirot, belgi hänkin. Magritten piippuja voisi polttaa Hergén kapteeni Haddock.


”Vuonna 1912 hänen äitinsä Régina väsyi elämäänsä. Hän hukuttautui Sambre-jokeen”, kuului Magritten lakoninen kuvaus äitinsä kuolemasta.

Magritte oli 13-vuotias. Hänen äitinsä mielenterveys oli järkkynyt. Isä Léopold yritti estää vaimonsa itsetuhoiset aikeet lukitsemalla tämän iltaisin sisään, mutta yhtenä iltana tämä karkasi joelle.

On kerrottu tarinaa, että Réne oli paikalla, kun äidin ruumis löydettiin joesta. Sen kasvoja olisi peittänyt esiliina. Tämä olisi sitten vaikuttanut esimerkiksi kankaan peittämiin kasvoihin hänen maalauksessaan Rakastavaiset. Nykyään pidetään epätodennäköisenä, että Réne olisi ollut paikalla. Réne Magritte ei juuri puhunut lapsuudestaan.


Leópold Magritte oli kohonnut räätälistä kangaskauppiaaksi. Hänen kasvatettavikseen jäivät Réne ja tämän kaksi pikkuveljeä, Paul ja Raymond. Myöhemmin myös Raymondista tuli liikemies. Hänen kerrotaan haukkuneen isoveljeään ”idiootiksi ja sekopääksi”, mutta myös tukeneen häntä tauluja ostamalla. Outoja ovat veljesten välit.

Réne Magritten nuoruuteen osui ensimmäinen maailmansota ja Belgian saksalaismiehitys. Sen aikana hän aloitti taideopinnot Brysselissä. Armeijan Magritte kävi vasta, kun sota oli ohi ja saksalaiset ajettu pois.

Hän kohtasi uudestaan jo lapsena tuntemansa Georgette Bergerin, josta tuli ensin malli ja sitten vaimo. Liitto oli pitkä ja ilmeisesti enimmäkseen onnellinen, vaikka onkin väitetty, että Magrittella olisi 1930-luvulla ollut suhde brittitaitelijatar Sheila Leggen kanssa. Georgettella oli sananvaltaa myös miehensä töihin.


Magrittesta tuli surrealisti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt italialaisen Giorgio de Chiricon töitä. Ne innostivat myös pariisilaisia taiteilijapiirejä, joihin Magritte pääsi tutustumaan vasta maailmansodan jälkeen. Hän oli mukana kirjailija André Bretonin johtamassa surrealistien ryhmässä.

Esisurrealisti de Chirico ei ollut aivan otettu ihailijoistaan vaan pääsi kunnon kapteeni Haddockin tasolle heitä soimatessaan: ”Rappioväkeä, huligaaneja, lapsellisia, onanisteja ja selkärangattomia”. Lopulta Magrittekaan ei viihtynyt montaa vuotta tässä joukossa ja Pariisissa.

Magritten kansainvälinen maine alkoi kasvaa vasta 1930-luvulla, kun hänen töitään esiteltiin Lontoossa ja New Yorkissa. Sitten tuli uusi maailmansota ja Saksa miehitti taas Belgian. Taide-elämä pysähtyi.

Yhden tarinan mukaan Magritte elätti itseään 1940-luvulla tekemällä taideväärennöksiä. Lievemmän tulkinnan mukaan hän vain jäljitteli hiukan muiden mestareiden tyylejä saadakseen taulujaan paremmin kaupaksi. Magritten huhuttiin myös sekaantuneen rahan väärentämiseen.

Varsinainen menestys alkoi vasta 1950-luvulla tarmokkaan Yhdysvalloissa vaikuttaneen taideagentin Alexander Iolasin ansiosta. Ei ole varmaa, nauttiko Magritte myöhään tulleesta vauraudestaan, mutta ainakin Georgette sai kalliin pianon, josta oli unelmoinut.


Magrittella saattoi olla enemmänkin sielunsukulaisuutta seikkailutarinoita kirjoittaneen ja piirtäneen Hérgen kanssa. Magritte piti salapoliisiromaaneista, hänen suosikkejaan olivat Christie ja Dashiel Hammet. Hän yritti itsekin kirjoittaa dekkareita, mutta keskittyi sitten taideteoreettisiin kirjoituksiin ja dadaistisiin runoihin.

Hérgen synkkä tahra oli väitetty yhteistyö natsien kanssa Belgian miehityksen aikana. Magrittella ei tätä vaaraa ollut. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen, peräti kolme kertaa. Kaksi eroa puolueesta viittaa kuitenkin siihen, ettei hän ollut aivan varma asian oikeutuksesta. Äkkiseltään poliittista kantaa ei maalauksista havaitse. Hän itse selitti tarjoavansa ”älyllistä luksusta” työväenluokallekin.

Magrittea pidetään tärkeänä vaikuttajana 1960-luvun pop-taiteelle. Hän piti sitä huonona vitsinä, koska pop-taiteen huumori oli liian ”ortodoksista”.

Magritte kuoli syöpään vuonna 1967. Todella tutuiksi hänen työnsä tulivat vasta 1970-luvulla julisteina, joiden arvoituksellisuus kiehtoi. Magritte itsekin pohti sitä viimeisinä vuosinaan:

– Kaikki mitä näemme peittää jotain muuta. Ja haluamme aina nähdä, mikä piilottelee näkemämme takana.

Lähteet: Bernard Noël: Magritte. Marcel Paguet: René Magritte 1898-1967. Peter Gay: Modernism. Regina Marterin artikkeli ”Every Time I Look at I Feel Ill” New York Review of Books -lehdessä 2018. Andrew Lambithin artikkeli ”Ceci n´est pas an artist” the Independet -lehdessä 1998.