Isä Ensio kysyi nuorelta Matti Nykäseltä kysymyksen, joka teki Matista mäkihyppääjän

Isä Ensio kysyi nuorelta Matti Nykäseltä kysymyksen, joka teki Matista mäkihyppääjän

Julkaistu:

Matti Nykänen oli syntymästään saakka energinen sisupussi. Pienikokoinen poika vei hyppynsä pitkälle, vaikka ponnistus oli vielä olematon. Hän päätyi kokeilemaan mäkihyppyä, kun Ensio-isä kysyi, uskaltaisiko poika hypätä mäestä, jos saisi sukset.
Mäkikotkan syntymäkesä 1963 oli viileämpi kuin sitä edeltänyt tai seurannut. Aivan kuin maailma olisi tiennyt, että suomalaisen talviurheilun kuningas Matti Nykänen oli ponnistamassa maailmaan Suomen Jyväskylässä.

Perheen Vieno-äiti oli tehnyt lauantaina tavallisen työpäivän paikallisessa osuuskauppa Keskimaassa. Hän oli päättänyt ottaa maanantain vapaaksi, sillä lapsi oli selvästi lähtövalmiudessa. Illalla äiti oli yksinkertaisesti ilmoittanut perheelleen pikkuveljen olevan tulossa.

Jyväskylän Valiolla autonkuljettajana ja öisin taksikuskina työskennellyt Ensio-isä oli alkanut käyttäytyä levottomasti viimeistään siinä vaiheessa, kun vuorokausi oli vaihtunut.

Hermostuneisuuden kanssa yhtä vilpitöntä oli onni siitä, että poika ponnisti lopulta maailmaan tyylipuhtaasti. Päivä oli tiistai 17. heinäkuuta ja kello oli yksi aamuyöllä.

Perheen ensimmäisen pojan nimi oli lyöty lukkoon jo hyvissä ajoin. Nimeksi tuli Matti Ensio, isän toiveen mukaisesti. Tulokas oli syntyessään pieni: 3 200 grammaa painava ja 50 senttimetriä pitkä.

Matin ottivat vastaan myös isosiskot Päivi ja Tuija. Pikkusisko Anne syntyi kaksi vuotta Matin jälkeen.


Jos Matti Nykäsen lapsuuden varhaisvuosista pitäisi mainita vain yksi asia, niin se olisi varmaankin villi luonne. Pienikokoisen pojanviikarin energisyys tuli vanhemmille selväksi jo varhaislapsuudessa.

Pikku-Matti pyrki päämääriinsä heti konttaamisen opittuaan vimmaisesti: yli, ali, ympäri, etuperin ja takaperin.

– Joka paikasta on ryömittävä läpi niin kuin rapu, Vieno-äiti summasi poikansa horoskooppimerkkiin viitaten, kirjan Matti Nykänen, huipulla ja montussa (Otava) mukaan.

Perhe muutti osoitteeseen Halmekatu 6, kun Matti oli kaksivuotias. Naapuruston pojista tuli paitsi Matin kavereita niin myös ensimmäiset harjoittelu- ja kilpakumppanit. Perhe muutti Kangaslammentie 4:ään Matin ollessa 11-vuotias.


Matti oli yleensä kaveriporukkansa pienin, mutta liikkui muiden mukana jarruttamatta. Hän todisti pienestä koostaan huolimatta rohkeutta uudestaan ja uudestaan – esimerkiksi pyörää polkemalla, puunlatvaan kiipeämällä ja suksien päällä.

Vanhemmat olivat Matille tärkeitä, samoin isoäiti Jenny. Mummo katsoi pienten lasten perään, kun vanhemmat kävivät töissä. Kesät Matti vietti Laukaassa mummolassa.


Koulumenestystä vanhemmat eivät osanneet odottaa. Oikeastaan pojan koulunkäynnin alkaminen jännitti oikein kunnolla. Matti oli sen verran energinen tapaus, että yllättävä hiljentyminen ja kirjoihin syventyminen eivät tuntuneet kovinkaan todennäköisiltä. Ensio ja Vieno olivat oikeassa.

Matin oli heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen vaikea pysyä paikoillaan. Pojan järjessä ei ollut opettajien mielestä mitään vikaa, mutta tämä ei yksinkertaisesti pystynyt keskittymään yhteen asiaan hetkeä kauempaa.

Johonkin Matin ylitsepursuava energia oli purettava.

Urheilusta poika oli innostunut jo ennen mäkihyppyä. Kesät hän pelasi kavereidensa kanssa jalkapalloa tai pesäpalloa, ui ja hyppäsi korkeutta. Kokeiltuja lajeja kertyi pitkä lista, mutta yksikään ei noussut ylitse muiden.

Matin harrastusten joukossa olivat myös mäenlasku ja hiihtäminen. Isän kanssa tehdyillä hiihtolenkeillä Matti laski alamäet kovaa vauhtia. Poikaporukassa hän rakenteli lumisia hyppyreitä.

Talvella poikien vapaapäivien ohjelma oli selkeä: aamulla mäkeen, päivällä syömään ja sitten takaisin hyppimään. Puusuksia katkeili, ja Matti tottui vauhtiin.

– Ne oli ihan tavallisia puusuksia, millä me hypittiin ja joskus sanottiin kotona, että kyllä näitä vähän liian tiuhaan katkeilee. Yhdetkin sukset sain poikki, kun ne oli ostettu vain puoli tuntia aikaisemmin, Matti kertoi kesäkuussa 1983, kirjassa Takalaudasta täysillä – Matti Nykäsen tie maailmanhuipulle (Lehtimiehet Yhtymä) julkaistussa haastattelussa.

Miten Matti sitten päätyi suksille? Se on mäkikotkan myöhemmän elämän valossa ensiarvoisen tärkeä kysymys.

Matin kotikulmille rakennettiin 1970-luvun alussa 35 metrin hyppyrimäki, Aittovuori. Eräänä päivänä Matti oli hiihtolenkillä isänsä kanssa. Ensio-isä kysyi, uskaltaisiko Matti hypätä mäestä, jos saisi mäkisukset. Matti vastasi, että uskaltaisi.

Mäkihyppääjä Risto Oranen oli Ensiolle tuttu mies taksitolpalta, kummatkin olivat renkikuskeja. Oranen lainasi varusteet, ja Matti pääsi kokeilemaan mäenlaskua.

Hyppykengät olivat liian suuret ja sukset näyttivät jättimäisiltä. Matti ei kuitenkaan perääntynyt. Hän pääsi laskemaan ensin alastulorinnettä ja vielä lumihyppyriäkin. Poika ei pelännyt vauhtia, mikä vakuutti laskuja seuranneet.

Vuoden 1972 jouluaattona pukiksi naamioitunut naapuri kantoi Nykästen kotiin 205 senttimetriä pitkät siniseksi maalatut Järviset. Muovipohjat oli kiinnitetty puusuksiin nauloilla.

Matti aloitti harrastuksensa muiden samanikäisten poikien kanssa. Harjoittelukaverit tulivat samasta naapurustosta. Halmekadun pojat kävivät kovaa kilpailua lumihyppyrin kuninkuudesta.

Jyväskylän Hiihtoseuran valmentaja Taisto ”Tase” Jussilainen otti pojat seuraan ja tutustutti heidät vähitellen myös puiseen torniin. Ensin siitä ei hypätty, käytiin vain ilman suksia ylhäällä ihmettelemässä.

Aluksi Matti laski muiden mukana varovasti läpi. Pojat pudottautuivat kummun päälle ja totuttelivat mäkeen. Kun hyppääminen toden teolla alkoi, käynnistyi jälleen porukan keskinäinen kilpailu. Matti oli aina joukon pienimpiä riippumatta siitä, ettei hän ollut aina porukan nuorin.

Matti hyppäsi ensimmäiset pari talvea kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Hän harrasti muutakin ja pyrki esimerkiksi JYP:n E-juniorijoukkueeseen jääkiekossa. Silloin selvisi, ettei Matti ollut joukkueurheilija. Koko ajan oli joku tökkimässä ja neuvomassa, vaikka poika olisi halunnut keskittyä itse virheidensä korjaamiseen.

Hyppykausia, seurakilpailuja ja kisamatkoja Matti odotti palavasti. Hän oli alusta lähtien raudanluja harjoittelija ja kilpailija.

Matin elämän kannalta käänteen teki talvi 1975–1976. Treenijoukkoon tuli tuolloin mukaan Joel Piilola, joka muisteli Matin asennetta kirjassa Matti Nykänen, maailman paras (Kirjayhtymä) seuraavasti.

– Matti se yleensä vaati alustan haravoimista melkein jokaisen hypyn jälkeen, jotta voitiin verrata kunkin suksien pohjaurien määrää ja ulkonäköä alastulojälkiin. Eikä tahtonut sittenkään uskoa, että voittojäljet olisivat jonkun muun suksista. Jälkikinasteluissa oli lyöminenkin lähellä.

Harjoittelu jatkui Aittovuoren jälkeen Laajavuoren mäissä.


Koulu alkoi samaan aikaan jäädä yhä voimakkaammin taka-alalle, kun harjoittelumäärät kasvoivat. Matti suuntasi usein koulusta Laajavuoren hyppyrimäkeen kesken päivän, vaikka tiesi vanhempiensa mielipiteen siitä, että koulu oli hoidettava kunnialla. Matti päätyi tarkkailuluokalle, mikä ei yllättänyt perheenjäseniä.

Harjoitteluintoa oli mahdotonta rajoittaa, joten keskustelu koulusta ja läksyistä jäi vähitellen yhä vähemmälle huomiolle. Matti hyppäsi ja sillä selvä.

Hyppääjänä Nykänen ei ollut heti ikäluokassaan mitenkään ylivoimainen. Ensimmäisiin valtakunnallisiin Hopeasompa-kilpailuihin hän pääsi esimerkiksi rimaa hipoen vuonna 1976. Sijoitus oli toiseksi viimeinen. Puolustukseksi voi sanoa, että Matti hyppäsi noissa kisoissa ensimmäisen hyppynsä 50 metrin mäestä.

Suunta oli kuitenkin jatkuvasti entistä pidemmälle ja kohti suurmäkeä. Laajavuoren suurmäestä Matti hyppäsi ensimmäisen kerran 25. tammikuuta 1978. Rohkaistuksena oli todennäköisesti harjoittelukaveri Joel Piilola, joka oli hypännyt suurmäestä jo aiemmin päivällä. Kaksikko hyppäsi vielä samana päivänä lähes 90-metrisiä kaaria.


Nykänen näyttäytyi valmentajille sisukkaana pienikokoisena poikana, joka venytti hyppyjään äärimmilleen. Valmennuksen käytännön puolesta vastasi Taisto Jussilainen ja teoriasta Matti ”Maisteri” Pulli. Vaikka Matin vauhti ja ponnistus eivät olleet vielä isoimpien kavereiden tasolla, niin liito oli jo enkelimäinen.

Jotakin vielä kasvupyrähdystään odottaneen pojan tekemisestä kertoo se, että Jussilainen ja Pulli sopivat ja kertoivat Matille jo joulukuussa 1977, että tähtäin oli asetettu Sarajevon olympialaisiin 1984.

Lue lisää: Matti Nykäsellä oli suorastaan nerokkaita tapoja harjoitella – valmentaja paljasti esimerkin poikkeuksellisista kyvyistä

Lahjakkuus tunnettiin siis jo siinä vaiheessa, kun Matin pitkäaikainen manageri ja ystävä Antero Verto tapasi tulevan mäkisankarin. Matti oli tuolloin 16-vuotias.

– Nyt jo edesmennyt mäkihyppääjä Eino Kirjonen (mäkihypyn entinen päävalmentaja) sanoi, että lähdetään käymään Messilän hiihtokeskuksessa. Tapaat tulevan maailman parhaan mäkimiehen. Se oli aivan käsittämätön lause. Sanoin, että mennään.


Paikan päällä Verto tapasi kohteliaan nuorukaisen, joka iski kantapäät yhteen tervehtiessään. Verto majoitti tulevina vuosina nuorta mäkihyppylupausta kotonaan.

– Matilla olivat kaapit viimeisen päälle järjestettyinä, pyykit pestyinä ja silitettyinä. Autoa hän pesi kaksi tai kolme kertaa päivässä. Jos ei ollut muuta, niin hän meni pihalle ja pyyhkäisi ovenvälit, Verto muistelee.

Nuori Matti Nykänen suuntasi ylitsepursuavan energisyytensä varusteiden huoltamiseen, siivoamiseen ja etenkin harjoitteluun – hyppy toisensa jälkeen.

Lue lisää: Kesällä 2014 rovasti Piikkilä sanoi Matti Nykäselle enteelliset sanat

Voit lukea Matti Nykäsen elämästä ja urheilu-urasta lisää Ilta-Sanomien Legenda-erikoislehdestä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt