Vapaan hiihtotavan väliaikalähtökisat ovat olleet MM-kisojen ja olympialaisten ohjelmistossa vuodesta 1987 lähtien eli 36 vuotta. Sinä aikana kolme suomalaishiihtäjää, Marjo Matikainen, Mika Myllylä ja Krista Pärmäkoski, on kahminut mitalin matkalta. Mitaleita on neljä.
Jalometallia ei tippunut myöskään tiistain kympillä Planicassa.
Kerttu Niskanen sijoittui yhdeksänneksi, Eveliina Piippo ylsi 16:nneksi, Krista Pärmäkoski sauvoi sijalle 17 ja Jasmi Joensuu oli 32:s.
Lue lisää: Suomen MM-kyntäminen jatkuu – kärkisijat jäivät taas kauas, Krista Pärmäkoski hyytyi pahasti
Suomalaisten mitalitilasto on vapaan arvokisamatkoilla kaikessa yksinkertaisuudessaan hirveä. Varsinkin kun muistaa, että lajia harjoitetaan räkä poskella vain neljässä maassa: Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.
Suomalaisten menestymättömyyttä luistellen on ihmetelty siitä saakka, kun laji esiteltiin kansainvälisillä laduilla 1980-luvulla. Kysymyksiä on pitkä lista, vastauksia vain vähän. Tämäkään kirjoitus ei niitä tyhjentävästi löydä.
Osansa on asenteilla. Monelle suomalaisjäärälle hiihto on edelleen yhtä kuin ”pertsa”. Vapaan hiihtoa ei varmasti enää ylenkatsota samaan tapaan kuin joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta tuskin on sattumaa, että leijonanosa arvokisamitaleista tulee edelleen nimenomaan perinteisellä. Suomi on juuttunut omaan erinomaisuuteensa ladulla sitkuttelussa.
Karkean laskutoimituksen perusteella Suomen MM-joukkueen 18 hiihtäjästä vain neljä, Piippo, Jasmin Kähärä, Remi Lindholm ja Arsi Ruuskanen, on parempia vapaalla.
Kuusi hiihtäjää on kutakuinkin tasavahvoja kummallakin etenemistavalla, mutta heistä vain Pärmäkoski ja Joni Mäki ovat tällä haavaa realistisia mitalimenestyjiä. Jostain syystä superlahjakkuus on siis painottunut perinteiseen.
Jasmin Kähärä on yksi harvoista suomalaislahjakkuuksista, joka on etevämpi vapaalla.
Toki on sanottava, että jos perinteinen hiihtotapa olisi päätetty lopettaa 20 vuotta sitten, Iivo Niskanen olisi varmasti monikertainen arvokisamitalisti vapaalla. Ei hänen lahjakkuutensa ole kohdistunut nassikasta saakka pelkkään perinteiseen.
Syyttävä sormi kohdistuu ennen muuta valmennukseen.
Suomalaista hiihtovalmennusta koordinoivat ihmiset, joilla on takuulla riittävästi osaamista kampittaa luistelemiseen liittyvät ongelmakohdat.
Silti suomalaishiihtäjillä ei ole yhdenmukaista tapaa esimerkiksi wassuttaa, vaan tyylejä on yhtä monta kuin hiihtäjiäkin. Toista on vaikkapa Norjalla, jonka mieshiihtäjät ovat kuin toisensa klooneja – taitavia kaikki.
Nuorten maailmanmestari Niko Anttola ihastutti helmikuussa tehokkaalla, norjalaismaisella vapaan tekniikallaan.
Hänen taitonsa nousta kissamaisesti liu’un päälle ja potkaista tehokkaasti ei ole suomalaisen hiihtokoneiston tuotosta, vaan Anttola on nuoresta saakka hionut vapaan tekniikkaansa isänsä Marko Anttolan opastuksessa.
Jopa Petter Northug on yltynyt kehumaan Niko Anttolan vapaan hiihtoa. 20-vuotias suomalainen debytoi aikuisten MM-tasolla keskiviikon 15 kilometrillä.
Eräs hiihtovaikuttaja epäili Sanomalle, että moni nykyinen huippu on saanut nuorena vääränlaista tekniikkaoppia luisteluun. Armoton lihaskestävyys ei juuri auta, jos tekninen suorittaminen on vajavaista ja jäykkää.
Anttola ei ole yksi heistä.
– Meillä tolkutetaan sitä, että suksi on tuotava vartalon alle, jonka suurin osa urheilijoista ymmärtää väärin. Sitten sitä hiihdetään tasapohjalla eli ”suksen päällä” kuten moni valmentaja neuvoo.
Tasapohjalla hiihtäminen johtaa varsinkin kuokassa liian suureen suksikulmaan, minkä lisäksi potkuista menetetään valtavasti tehoa ja potkusta luontaista rentoutta. Hiihtäjä on tasapohjalla liukuvaiheessa, mutta kun potkun aika koittaa, ja aikomuksena on saada lisävauhtia, suksen on oltava kantillaan ja paine sitä vasten.
– Ei silloin olla suksen päällä niin kuin meillä jankutetaan. Suksen päällä seisominen antaa terminä aivan väärän mielikuvan, ja sitä moni suomalaisurheilija yrittää toteuttaa tuomalla jalkaa liiaksi vartalon alle, hiihtovaikuttaja muistuttaa.
Krista Pärmäkosken vapaan tekniikka on mallikasta.
Vapaan hiihdon ikikonkurssissa on kyse samasta oravanpyörästä kuin sprinttihiihtäjien kollektiivisessa kestävyyspuutteessa. Sekä sprinteissä että vapaalla taso on Suomessa sen verran heikko, ettei se pakota hiihtäjää kehittymään yhtä paljon kuin perinteisellä.
Vaikka hiihtäjä olisi kaukana maailman kärjestä, menestystä tulee silti kansallisilla laduilla.
Sama tyytymisen narratiivi näkyy laajemminkin. Suomalaiset eivät ole parhaimmillaan luistelun ja sprinttien lisäksi teknisissä alamäissä, porukkahiihdossa, loppukirissä tai pehmeillä laduilla – eli asioissa, joita nykyhiihto paljolti on.
Ehkäpä heikkoudet olisi aika kääntää vahvuuksiksi. Mutta miten? Siitä vastaavat muut.
