Lydia Wideman-Lehtonen malttoi heilastelun kanssa – ”En ole vanha, mutta kieltämättä kauan elänyt”

Julkaistu:

Lydia Wideman-Lehtonen 1920-2019
Lauantaina kuollut olympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtonen muisteli uraansa Ilta-Sanomien haastattelussa 2010.
Tämä juttu julkaistiin Ilta-Sanomissa 5.5.2010.

Oslossa 1952 kultaa hiihtänyt Tampereen tyttö täyttää maanantaina 90 vuotta.

– En ole vanha, mutta kieltämättä kauan elänyt!

Lydia elelee varsin hyväkuntoisena kerrostaloasunnossa Tampereen Linnainmaalla. Juttu luistaa, ja vanhat muistot ovat säilyneet mielessä kuin filminauhalla.

– Olin aina innokas liikkumaan. Kilpahiihtoon sain kuitenkin kipinän aika myöhään, kun kaksoissisko Tyyne menestyi hiihdossa. Sisuunnuin ja ajattelin, että kyllä minäkin pärjään.

– Kasvoimme Mäntässä, ja siellä piti olla mukana lottien ja paperitehtaan sisäisissä yleisurheilukisoissa ja hiihdoissa. Voitin aina kolmiottelun ja melkein kaikki mahdolliset lajit, mutta hiihto tuli kuvaan toden teolla vasta muutettuani Messukylään 1947.

– Tapasin tulevan mieheni Paavon, joka vei minut Pyrintöön. Paavo tiesi TUL:n puolella hiihtäneen Tyynen saavutukset ja sai minut harjoittelemaan toden teolla. Ja kyllä minä teinkin töitä, valmensin itse itseäni ja keksin kaikenlaista. Juoksin metsässä puita väistellen ja kantojen yli hyppien, kun Tampereella ei ollut lunta, Lydia kertoo.

Sabotoidut sukset

Hän kertoo, että jopa valinta Oslon kisojen olympiajoukkueeseen oli monen mutkan takana.

– Maajoukkueen leireillekään ei päässyt töistä eikä meinannut päästä karsintoihinkaan. Lopulta Hiihtoliiton herrat saivat puhuttua työnantajan yli ja sain vapaata sen verran, että ehdin Lahteen juuri ja juuri ennen karsinnan alkua.

– Siinä kiireessä voitelut jäivät kilpasiskojen varaan, ja eihän siitä hyvää seurannut. Karsinnoissa sabotoiduissa suksissa ei ollut ensin lainkaan pitoa, ja toisella kerralla suksilla ei päässyt edes alamäkiä. Itku siinä tuli, kun luulin jo Oslon matkan jäävän haaveeksi.

– Onneksi viimeiseen karsintakisaan sain kunnon voitelut miesten voitelumestarilta Esa Rossilta ja voitinkin kisan ylivoimaisesti, Lydia muistelee.

Miesten touhua

Naisena urheileminen ei ollut 40- tai 50-luvulla välttämättä yhtä juhlaa.

– Miesten touhuahan se oli. Rahaa ei siihen aikaan jaettu kenellekään, mutta muutkin palkinnot menivät naisilta sivu suun. Kerran kävin Ounasvaaralla ennen kisaa katsomassa, mitä naisten voittajalle oli luvassa ja pomppasin ilmaan, kun näin palkintopöydällä tusinan hopealusikoita.

– Voitin kisan, mutta pettymys oli valtava, kun minulle ojennettiin pannumyssy! Hopealusikat annettiinkin miesten kisan jaetulle nelossijalle. Miehille oli varattu vain neljä palkintoa, ja tasatilanteessa oli kuulemma pakko ottaa naisten voittajalta lusikat viidennelle miehelle.

Naisten hiihto tuli olympialajiksi Oslossa, ja 10 kilometriä oli kisojen ensimmäinen matka, joten Wideman-Lehtonen jää historiaan naishiihdon ensimmäisenä kultamitalistina. Suomalaisia voittajia ei kympillä ole Lydian lisäksi kuin Sarajevossa 1984 Marja-Liisa Hämäläinen (Kirvesniemi).



Suomalaiset ottivat Oslossa kolmoisvoiton, hopeaa hiihti Mirja Hietamies minuutin hävinneenä ja pronssia Siiri ”Äitee” Rantanen.

– Voittoa ei juhlittu sen enempää, Helsingissä syötiin päivällinen ja tultiin junalla Tampereelle.

Heilasteluun malttia

Wideman-Lehtosen perhe-elämä jäi urheilemisen varjoon, mutta puoliso Paavo jaksoi kärsivällisesti odottaa uran loppumista.

– Panostin tosimielellä heilasteluun vasta silloin, kun poikani Jarmo ja Kari syntyivät 60-luvun alussa, jolloin olin täyttänyt 40 vuotta.


Kari ja Jarmo Lehtonen menestyivät nuorena erinomaisesti hiihdossa, mutta opiskelut menivät tärkeysjärjestyksessä lopulta urheilu-uran ohi.

Wideman käyttää mielellään termiä heilastelu. Se onkin tärkein neuvo nuorille tytöille, jotka tähtäävät hiihdon huipulle:

– Älkää heilastelko liian varhaisessa vaiheessa. Siihen jää kyllä riittävästi aikaa aktiiviuran jälkeen.

– Virpi Kuitusen olympiavuosi meni pieleen heilastelun takia, tosin hänen oli ehkä aika siirtyä elämässä eteenpäin, Wideman-Lehtonen sanoo.

Aino-Kaisa Saarista hän ihailee.

– Siinä on sisukas ja sitkeä nainen, urheilijan sorttinen.

Lydia seuraa edelleen hiihtoa tarkasti ja asettautuu television ääreen, kun ruudussa on luvassa hiihtoa.

– Silti, vaikka suorituksia on hieno katsoa, niin vielä hienompaa on tehdä ne itse!

Kaksossisar Tyyne asuu Helsingissä ja sisarukset ovat tiiviisti yhteydessä puhelimitse. Tyyne on voittanut kolme Suomen mestaruutta hiihdossa, ja sisarukset kävivät tasapäisiä kamppailuja, vaikka Tyyne ei olympiakisoihin päässytkään.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt