rac

Iivo Niskanen paljastaa historiallisen kultahiihtonsa ratkaisevat käänteet olympialadulta – näitä et nähnyt televisiosta

Julkaistu:

Urheilulehti
Päivä historiallisen hiihtonsa jälkeen Iivo Niskanen avasi toimittaja Pekka Holopaiselle yksityiskohtaisesti 50 kilometrin taustat ja kisan avainvaiheet.
Tämä juttu on julkaistu ensi kertaa Urheilulehden numerossa 9/2018. Julkaisemme artikkelin poikkeuksellisesti kokonaan vapaassa verkossa Niskasen urheilusaavutuksen merkittävyyden ja artikkelin ainutlaatuisen sisällön vuoksi.

»Hävisin Sotshissa 2014 vain 0,2 sekunnilla 15 kilometrin olympiapronssin Daniel Rickardssonille. Siinä kilpailussa käytin sykevyötä ja sykemittaria. Tällä kertaa jätin ne pois. Mietin, olisiko niiden ylimääräinen paino vienyt sen verran aikaa, että menetin mitalin.


Olen oppinut vuosien mittaan hyvin tarkasti tulkitsemaan hengityksestä ja tunteesta, miten lähellä anaerobista kynnystä kulloinkin kikkailen. En tarvitse siihen enää välttämättä mittaria. Viidenkympin kilpailun aikana sykkeeni kävi korkeimmillaan varmaan noin 188 lyönnissä minuutissa.

Koska olen aina julkisestikin kertonut, mihin kilpailuun vuosi huipentuu, on syntynyt ehkä liiankin voimakas mielikuva, että näen vain sen yhden kilpailun melkein kuin jonkun putken läpi. Lahden MM-kulta vahvisti mielikuvaa, ja onkin edelleen totta, etten pysty suorittamaan supertasolla useaa kertaa viikonloppuna enkä edes joka viikonloppu.

Viime harjoituskaudella jatkettiin tasatyöntöön panostamista, mutta sitä on tehty jo vuosia. Sinänsä viidellekympille tähtääviä erikoisharjoituksia tehtiin ihan muutama, esimerkiksi 60 kilometrin rullahiihtokilpailu Norjassa. Kaikissa juoksutesteissä tein ennätykseni.

Tasatyöntöön olisi panostettu joka tapauksessa vapaankin hiihtotavan kehittämisen takia, mutta tiesin jo silloin aika paljon myös olympialatujen vaatimuksista. Viidelläkympillä ylämäistä suuri osa oli sellaisia, että oli hapenkulutuksen ja energiatalouden kannalta edullisinta mennä niitä tasatyönnöllä niin pitkään kuin mahdollista.

Kovaa treeniä

Kisapaikalla jatkoin aika kovaa treenaamista. Viestikilpailua edeltävän viikon aikana harjoittelin vielä 24 tuntia, enimmäkseen tietysti huoltavalla tasolla. Se on enemmän kuin moni edustustasonkaan hiihtäjä treenaa edes kesän perusharjoi­tuskaudella.

Viestin ja päämatkan välissä tein vielä yhden kovemman harjoituksen, ja tuntui päivää ennen kilpailua, etten ollut palautunut siitä. Valmentajani Olli Ohtonen sanoi, että tuolta sinusta aina tuntuu päivää ennen kuin vuoden työ ulosmitataan. Se on totta. Isolla harjoitusmäärällä halusin pitää terveyteen liittyvät suojamekanismit päällä ja pitää elimistöä herkistävän kevennysvaiheen lyhyenä. Sillä tavalla sairastumisriski on pienempi.


Tein viikon töitä suksien kanssa huol­tomieheni Mika Venäläisen ja suksitehtaani Rossignolin testaajien kanssa. Testeistä otettiin lopulta sivuun kisaa varten kaksi ihan uutta paria ja yksi viime vuoden pari.

Päätettiin lähteä kilpailuun kahden suksenvaihdon taktiikalla. Yleensä silloin käytetään vain kahta suksiparia eli aloitetaan ja lopetetaan parhaalla ja hiihdetään keskimmäinen pätkä toiseksi parhaalla. Se olisi tarkoittanut, että huoltomies olisi juossut parin kanssa ensimmäisen vaihdon jälkeen viisi minuuttia kopille, jossa pari olisi puhdistettu ja siihen olisi alitettu uudet fluoripulverit ja liisterit. Sitten paria olisi pitänyt ehtiä myös jäähdyttää ja juosta viisi minuuttia takaisin. Tähän kaikkeen olisi ollut ehkä yhteensä 38 minuuttia aikaa.

Sellaista riskiä ei voinut ottaa, joten hiihdin kolmella eri parilla. Se tarkoitti lopulta, että hiihdin 25 kilometriä testien heikoimmalla parilla. Muut mitalistithan vaihtoivat suksia vain kerran.

Eniten mietin ennen kilpailua sitä, teinkö väärän taktisen valinnan takaa-ajokilpailussa, jossa tein porukan rajuimmat työt perinteisen osuudella. Olisiko pitänyt enemmän passailla, jotteivät päävastustajat luule, että suostun tekemään viidelläkympillä töitä alusta saakka ja annan heille peesiedun?

Erilainen suksenvaihto

Fyysinen ja mentaalinen tunne oli lauantaina erittäin hyvä. Alkumatkan hiihtelin porukan keskellä letkoissa ja laskin tarkoituksella paljonkin hiihtäjiä eteeni. Ladusta irtosi suksien pohjiin todella paljon likaa ja annoin sen mieluummin tarttua edellä menevien pohjiin. Kun latua oli vähän hiihdetty, se kiillottui ja liippaantui sen verran, että likaa irtosi vähemmän. Olli kysyi minulta, miksi hiihtelen letkassa siellä, missä hiihdän. Kerroin syyn, ja hän sanoi, että asia selvä.

Siinä oli mukana monenlaista hiihtäjää vielä, mutta osan ventiloinnista kuuli selvästi, että tässä kyydissä ei kauan pysytä.


Ennen kilpailua pidettiin myös juottopalaveri. Tunsin, että olin nauttinut nestettä vähintään tarpeeksi. Kilpailun aikana tuntui kuin osa juotoista olisi ollut vähän turhiakin.

Ennen kilpailua pohdittiin paljon mihin kohtaan ajoittaisin kovan lyönnin. Olli kehotti tarkasti laskemaan omaa jaksamista eli sitä, kannattaako kovin aikaisin lähteä rykimään, tai ainakin olemaan tarkka siitä, millaiseen saumaan sen iskun ajoitan. Päätin toisen 8,3-kilometrisen kierroksen lopussa, että nyt voisi olla yksi paikka edessä.

Tällä stadionilla ei menty suksienvaihtoon luupin kautta. Martin Johnsrud Sundbyn lähtönumero oli pienempi kuin minun, joten oli helppo nähdä, meneekö hän suksienvaihtoon vai ei. Hän meni ja minä perässä. Aikaa meni vain 11 sekuntia.

Vaihdon jälkeen tuli minulle ominaisin pätkä rataa eli pitkä hiihdettävä nousu, jonka tasainen osa eli niin sanottu pöytä loppui noin 18 kilometrin kohdassa. Nousun loppuosalla huomasin, että Martin oli jäänyt kolmisen suksenmittaa, vaikka yritti ihan vimmalla kantaan. Siihen kohtaan iskin.

Hetken mietin, lähdinkö liian aikaisin. Mutta koska radalla oli paljon mutkia ja silmukoita, niistä avautui erittäin rohkaiseva näky. Minua jahtaamassa näkyi vain joko yksinäisiä hiihtäjiä tai hajanaisia parin kolmen hiihtäjän ryhmiä eli ei mitään massajahtia. Jos olisin nähnyt, että siellä minua yrittää kiinni tusinan kovan jätkän lauma, olisin vielä antanut ajaa itseni ylös ja yrittänyt uudestaan todennäköisesti 35 kilometrin jälkeen. Aleksei Poltoranin pääsi kelkkaan, mutta jo puolimatkassa näin hänen hiihdostaan, että loppu lähestyy. Asento meni kumaraksi ja lantio alas.

Olympiarata oli siitä erikoinen, ettei sinne ilmeisesti päästetty lainkaan yleisöä, joten radanvarrella oli käytännössä vain hiihtoammattilaisia. Sain todella paljon informaatiota huoltomiehiltä kilpailun kulusta ja kuulin, että olin äkkiä repinyt norjalaisiin ja Dario Colognaan 40 sekunnin etumatkan. Tämä oli varmasti väliaikalähtömäisin hiihtämäni massalähtö, ja silloin etumatkan kurominen on todella vaikeaa. Johan Olsson karkasi samalla lailla 50 kilometrillä Val di Fiemmen MM-kisoissa, mutta hän teki sen Colognan kanssa ja kova iso jahtiporukka perässä.

Kun jätin sykemittarin pois, mietin sitä 0,2 sekunnin tappiota Sotshissa. Olin treenannut niin, että olisin voinut voittaa myös, jos ratkaisu olisi pitänyt tehdä parin kilometrin kirillä, mutta 0,2 sekunnin voitto stadionin massakirissä ei olisi enää ollut niin todennäköinen.

Viidenkympin kisa oli virallisessa ajanotossa jaettu 36 sektoriin, ja tässä karkuvaiheessa iskin tiskiin kovimpia sektoriaikojani. Olin kilpailussa 19 sektorilla kolmen parhaan joukossa ja viidessä nopein. Viimeisellä sektorilla en enää maalisuoraa juuri tosissani hiihtänyt, mutta olin siinäkin toiseksi nopein eli värkeissä olisi tosipaikassa ollut enemmänkin varaa.

Olin suunnitellut, että hiihdän kullakin suksiparilla kolmanneksen kilpailusta eli vaihdan kahden kierroksen välein. Koska ilmassa oli lumisateen uhkaa, minulle huudettiin radanvarresta, että varaudu vaihtamaan suksia vasta ennen viimeistä kierrosta. Suksitestaaja Lemmettylän Teemu oli ajellut jopa autolla kohti pilvirintaman suuntaa tarkistamaan tilannetta. Uuden lumen kalustoa ei lopulta tarvittu, mutta minulle tuli ylimääräinen kierros likaisilla suksilla.

Moni ehkä yllättyi, kun vasta 21-vuotias Aleksander Bolshunov sai minut kiinni. Siihen oli aivan looginen syy, enkä siitä panikoinut. Ensin Bolshunov sai ilmaisen peesin likaisilla suksilla, mistä on valtava apu. Sitten hän otti minut puhtailla suksilla kiinni puolentoista kierroksen aikana.



Sain uudet sukset vasta 41,7 kilometrin kohdalla ja pääsin varikolta vaihtamatta jatkaneen Bolshunovin perään. Olin joukkueen oman ajanoton mukaan enimmillään 13 sekuntia hänestä perässä, mutta jo stadionin nousu tuntui niin hyvältä hiihdolta ja sukset niin loistavilta, että aloin maistaa makean veden kielelläni. Nousu on todella pitkä ja sen verran loiva, että näin Bolshunovin koko ajan. Nousun päällä hänen ryhtinsä lysähti kasaan. Se on aina varma merkki, että mies alkaa olla sipissä.


Loppu vauhdilla

Jakaisin kilpailuni kolmeen kulminaatiopisteeseen. Ensimmäinen oli se karkumatka 18 kilometrissä. Siinä onnistuin pienellä riskilläkin muuttamaan kilpailun luonteen sellaiseksi, ettei se enää muistuttanut ainakaan kärkipäässä massa­hiihtoa.

Toinen taitekohta oli 34–37 kilometriä. Siinä ahdisti oikein kunnolla. Piti keskittyä hiihdon taloudellisuuteen ja tekniikkaan, taistella pahaa oloa vastaan ja varoa, ettei anna lipsahtaa liian pitkäksi aikaa yli anaerobisen kynnyksen. Onnistuin siinä.

Kolmas taitekohta oli jossain 45 kilometrissä, kun ymmärsin voittavani kilpailun. Bolshunov oli poikki ja sain tuoreilla suksilla tulla välillä selkä suorassa takana. Lopullisen iskun annoin mieluummin varmassa paikassa noin 1 200 metriä ennen maalia kuin että olisin hiihtänyt viisi kilometriä puolikovaa. Se oli kissa–hiiri­leikkiä.

Kun kilpailu joskus sujuu huonosti, saatan maastossa miettiä jotain epäolennaisiakin asioita. Nyt fokus pysyi vain olennaisessa alusta loppuun. Viikon odotus kisoissa oli henkisesti melkein kovempi kuin itse kilpailu. Lataus onnistui.


Kun voitin Lahdessa MM-kultaa 2017, otin viimeisen laskun eli J-mutkan todella varman päälle. Tämä loppulasku oli itse asiassa vähän vauhdikkaampi, mutta mutkasta loivempi ja helpompi.

Loppumatkasta pelkäsin enää kramppeja. Laskuosuudet olivat sellaisia jopa minuutin palauttavia pätkiä, ja siinä kun rentoutat lihakset ja jännität ne uudestaan työntekoon, voi kramppi iskeä. Siksi läimäyttelin takareisiäni muutaman kerran. Hiihtoasun alla ei ollut kuin alushousut. Tuntui inhottavalta, kun hiki jäätyi pitkissä laskuissa.

Vaikka mielestäni hallitsin kilpailua selvästi, voittomarginaalini 18,7 sekuntia oli vain 0,8 sekuntia enemmän kuin Lahden MM-kisoissa. Jos nyt olisi kilpailtu väliaikalähdöllä, olisin voittanut ehkä selvemmin. Varmasti olisin voittanut.

Kisakylässä uni tuli kilpailun jälkeen huonosti. Olli näytti minulle koneelta, miten Kalevi Hämäläinen voitti Suomen edellisen viidenkympin olympiakullan Squaw Valleyssä 1960. Katselin mustavalkofilmiltä hiihtotyyliä, välineitä ja miljöötä. Mietin, että on tuosta jumalattoman kauan. Oli jo aika.»



Tämä artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran Urheilulehden numerossa 9/2018, joka ilmestyi digitaalisena keskiviikkona ja paperisena torstaina.

Urheilulehti on maailman toiseksi vanhin urheilulehti, joka julkaisee viikoittain kymmeniä sivuja maan parasta urheilujournalismia: syviä henkilökuvia, mielenkiintoisia reportaaseja, ajankohtaisia ilmiöitä ja viiltäviä analyysejä.

Lehden tilausohjeet löydät täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt