Kommentti: Iivo Niskasen tyhjentävä lausunto pysäytti ajattelemaan – kaikuvatko hänen sanansa kuuroille korville?

Olympiakomitea katsoi vierestä, kun Iivo Niskanen pelasti suomalaisen yksilöurheilun, kirjoittaa Marko Lempinen.

Muut suomalaiset eivät päässet lähellekään Iivo Niskasta vuoden 2018 talviolympialaisissa

27.2.2018 6:06 | Päivitetty 27.2.2018 11:01

Siinä oli jotain hyvin majesteettista.

Kun Iivo Niskanen nousi Pyeongchangin olympialaisten päättäjäisissä korkeimmalle korokkeelle, suomalainen huippu-urheilu näyttäytyi viimein voittajana maailmalle.

 Iivo Niskanen on voittajatyyppi. Urheilija, jolle paineet ovat rikkaus.

Edellisestä suomalaisen henkilökohtaisesta olympiavoitosta oli vierähtänyt vajaat kymmenen vuotta, mikä urheilun perinteisessä menetysmaasta puhuttaessa tuntui ikuisuudelta. Toivottomalta.

Iivo Niskanen oli ylivoimainen 50 kilometrillä.

Kenties säälistä – kun nyt kerrankin sinne kultapallille pääsitte – olympialaisten järjestäjät soittivat maastohiihdon 50 kilometrin valtiaalle Maamme-laulun kertosäkeen kolmesti, vaikka Suomen kansallishymnissä se kuuluisi soittaa kahdesti.

Suomalaisen itsetunnon annettiin roihuta – majesteettisen Niskasen säestyksellä.

Hieno oli myös hetki, jolloin Krista Pärmäkosken kaulaan pujotettiin hopeinen mitali. Jo kolmannen olympiamitalinsa Etelä-Koreassa saavuttanut Pärmäkoski jäi kuitenkin mestarin varjoon. Niukasti, mutta ratkaisevasti.

Krista Pärmäkoski saavutti hopean ja kaksi pronssia.

Olympialaisten kulta- ja hopeamitalin välillä ei välttämättä ole esimerkiksi ladulla kuin sadasosien ero, mutta todellisuudessa ne ovat kaksi täysin eri asiaa.

Olympiavoittaja on Suomessa legenda, olympiakakkonen korkeintaan suuri urheilija.

Ja näin sen arvostuksellisesti pitääkin mennä. Voittajat pitää nostaa korostetusti kansakunnan kaapin päälle, koska voittaminen on koko huippu-urheilun ydin.

Pyeongchangin olympialaiset tullaan muistamaan nimenomaan Iivo Niskasen kisoina. Samalla tavalla kuin muistamme vuoden 1984 Sarajevon olympialaiset Marja-Liisa Kirvesniemestä, vuoden 1988 Calgaryn kisat Matti Nykäsestä, vuoden 1992 Albertvillen tapahtumat Toni Niemisestä ja niin edelleen.

Matti Nykäsen tyylinäyte vuonna 1990.

Vähempi ei olisi Niskaselle kelvannutkaan. Lauantaina kuopiolaistähti tuuletti villisti heti maaliviivan ylitettyään ja toisti temppunsa sunnuntaina päättäjäisissä, mutta muutoin hän on suhtautunut olympiavoittoonsa hämmästyttävän tyynesti. Aivan kuin se ei olisi tuntunut missään.

Niskanen on voittajatyyppi. Urheilija, jolle paineet ovat rikkaus. Urheilija, joka on tyytyväinen vasta viimeisenkin haasteen ylitettyään.

Näiden kisojen suomalaisista hän oli ainut laatuaan. Muut eivät päässeet lähellekään.

Kaksi syytä

Suomen olympiajoukkue jäi lopulta vain 0,03 sekunnin päähän mitalitavoitteestaan. Mikäli pikaluistelija Mika Poutala olisi ollut tuon verran aikaisemmin maalissa 500 metrillä, Suomen kokonaissaldo olisi nyt kuuden sijaan seitsemän mitalia.

Mika Poutala jäi niukasti kolmannesta sijasta.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön tavoite, tai pikemminkin ennuste, oli 6,5 mitalia. Viimeisten kisapäivien hieno menestys sykähdytti kansaa, mutta ei karistanut karua tosiasiaa suomalaisen huippu-urheilun lamasta. Erityisesti Niskasen kaltaiset voittajatyypit puuttuvat.

Syitä on kaksi. Ensinnäkin monet Suomen olympiaurheilijoista eivät omistaudu asialleen yhtä tinkimättömästi ja askeettisesti kuin voittaminen vaatisi. Jopa Niskanen antoi asiasta paljon puhuvan lausunnon.

– Toivon, että voittoni myötä yhä useammat Suomen hiihdossa ymmärtävät viimein laittaa kaikkensa likoon. Kestävyysurheilussa ei ole sijaa kompromisseille.

Toiseksi henkinen kantti pettää. Olympiakisoihin akkreditoidaan koko ajan enemmän urheilupsykologeja kisapapin seuraksi, mutta silti Pyeongchangissakin nähtiin yllättävän paljon romahduksia tai notkahduksia.

Leijonat oli 18-vuotiaan sensaatiopelaajan varassa, ampumahiihtäjät Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen kärsivät pyssykammosta, yhdistetyn joukkueen Leevi Mutru kipsasi raskaasti…

Kaisa Mäkäräisen ammunta ei sujunut ratkaisevina hetkinä.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö joukkueen psykologit osaisi asiaansa tai että heidän kuuluisi kantaa vastuu kantin pettämisestä. Ongelmat ovat syvällä urheilukulttuurissa, mutta tärkeää olisi myös ymmärtää, ettei voittajia tehdä kisakylän ”ymmärryksen sohvalla”.

Ihminen, joka ei ole elänyt huippu-urheilijan arkea, ei pysty ymmärtämään siihen liittyvää itsekkyyttä ja vastustajan murskaamisasennetta. Kun urheilija on huippukunnossa, hän tarvitsee kallonkutistajaa harvoin, jos koskaan.

Turhaa selittelyä

Norja kahmi kisoissa yi 30 mitalia. Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski kiirehti jo selittelemään, että ”Norjalla on se Olympiatoppen”.

Varmasti Norjassa tehdään asioita paremmin kuin Suomessa, mutta ei mikään estä tätäkään maata menestymästä paremmin. Ei edes raha.

Mika Kojonkoski on huippu-urheiluyksikön johtaja.

Pyeongchangin kirkassävyisestä lopusta huolimatta näyttää epätodennäköiseltä, että Olympiakomitea pääsisi näiden talvikisojen ja Tokion 2020 kesäkisojen yhteensä kymmenen mitalin tavoitteeseensa. Koko suomalainen yksilöurheilu on liiaksi maastohiihdon varassa.

Suomalaiset urheilujohtajat ovat ylipäätään kovia selittelemään. Monet elävät yhä aikakautta, joka meni jo.

Siksi suomalaisten itsetunto ei nojaa urheilussa jatkossakaan heihin, vaan poikkeusyksilöihin, kuten Niskaseen ja Pärmäkoskeen. He ovat esikuvia, joiden esimerkki voi kannustaa nuoria urheilijoita huipulle.

Kultamitalillaan Niskanen ei vain pelastanut suomalaista yksilöurheilua. Hän antoi sille tarkoituksen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?