Lumilautailu

Kultamitalisti Matti Suur-Hamari karjui ambulanssissa onnettomuuden jälkeen – kipu pelotti: ”Koskaan ei kannata luovuttaa”

Julkaistu:

Paralympialaiset
Vasemman jalan vienyt moottoripyöräonnettomuus teki Matti Suur-Hamarista huippu-urheilijan. Maanantaina hän voitti kultaa paralympialaisissa.
Lumilautailija Matti Suur-Hamari voitti maanantaina paralympialaisten kultamitalin Pyeongchangissa.

Suur-Hamari loukkaantui elokuussa 2009 vakavasti moottoripyöräonnettomuudessa. Suur-Hamari kertoi Urheilusanomissa maaliskuussa 2016 julkaistussa haastattelussa muiden muassa onnettomuudestaan ja urheilu-urastaan.

Urheilusanomien laaja henkilökuva on alla kokonaisuudessaan:

Jännitys nousee huippuunsa. Tässä hetkessä kaikki ulkopuolinen unohtuu, vaistot ottavat vallan.

Eletään helmikuuta 2015. Lumilautakrossin MM-finaali on juuri starttaamassa Espanjan La Molinassa. Matti Suur-Hamarin sydän hakkaa hurjana, kun hän tarttuu kiinni lähtöpuomin kaiteisiin. Suomalaisen koko kroppa käy ylikierroksilla. Hän tuntee itsensä vahvaksi.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Hetkeä aiemmin tilanne oli epävarmempi. Suur-Hamari kamppaili voimakkaita tunteita, jopa pelkoa vastaan. Olenko minä todella päässyt MM-finaaliin? Voinko minä muka voittaa maailmanmestaruuden?

Suur-Hamarin ajatuksissa pyöri erityisesti yksi finalisteista, yhdysvaltalainen Evan Strong, lajin suuri tähti. Strong on ollut Suur-Hamarin tärkeä esikuva ja innoittaja. Suomalainen on katsonut ahkerasti videoilta Strongin hurjia ja taitavia temppuja. Hän on ihastunut jenkkilaskijan kylmäpäisyyteen.

Suur-Hamari tuntee sisimmässään, että ilman Strongia hän ei ylipäätään harrastaisi lumilautailua. Imatralainen tietää, että vajaat kuusi vuotta aiemmin Strong oli hänelle tärkeimpiä inspiraation lähteitä.

Juuri nämä muistot tuovat Suur-Hamarille uutta voimaa. Voittamisen pelko unohtuu.

Elokuu 2009. Matti Suur-Hamari jarruttaa 800-kuutioisella moottoripyörällään Lempääläntien ja Korjaamonkadun risteyksessä Tampereella. Äänisuunnittelua opiskeleva Suur-Hamari on käynyt ajelemassa alueella sijaitsevien autoliikkeiden pihamailla – auton ostaminen houkuttaa.

Suur-Hamari painaa vilkkuvalon vasemmalle. Hän katsoo vasemmalle ja sitten oikealle. Horisontissa näkyy vain yksi, vasemmalta puolelta tuleva auto, jonka vilkku on päällä oikealle. Kun reitti vaikuttaa selvältä, tamperelainen vääntää kaasukahvasta ja lähtee ylittämään risteystä.

Tu-tum!

Samassa rysähtää. Vasemmalta puolelta 60–80 kilometrin tuntinopeudella edennyt autoilija ei kääntynytkään oikealle – hän oli unohtanut vilkkunsa päälle. Auto osuu täydellä voimalla Suur-Hamarin moottoripyörään ja tämän vasempaan jalkaan.

Suur-Hamari lennähtää törmäyksen voimasta ilmaan, pyörähtää kertaalleen ympäri ja putoaa keskelle vilkasliikenteisen valtatien risteystä. Hän menettää tajuntansa noin kahdeksi minuutiksi.

Tajunnan palattua Suur-Hamari tuntee ärtymystä. Perkele, nyt kyllä prätkälleni kävi pahasti! Saakohan sitä enää edes korjattua, hän tuskailee tiellä maatessaan. Seuraavaksi hän aikoo nousta pystyyn, kunnes alkaa kuulla voimakkaita huutoja.

– Älä liiku! Älä liiku!

Ensimmäiset auttajat ovat saapuneet paikalle. Shokissa oleva Suur-Hamari yrittää edelleen nousta jaloilleen, mutta auttajat estävät yritykset, jopa fyysistä voimaa käyttäen.

– Nyt on sattunut sen verran pahasti, että et voi nousta ylös, eräs auttajista sanoo.

Pian ambulanssi ja muu pelastuskalusto saapuvat paikalle. Niiden henkilökunta näkee heti tilanteen vakavuuden: Suur-Hamarin vasen jalka on käytännössä kokonaan irronnut. Kiire kasvaa.

Kun Suur-Hamari nostetaan paareille, kivut iskevät. Ambulanssissa matkalla sairaalaan hän huutaa kurkku suorana. Suur-Hamari ei tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sietämätön kipu saa hänet tuntemaan pelkoa.

Sairaalassa Suur-Hamarin vammat kuvataan pikavauhtia, minkä jälkeen hoitajat kiidättävät hänet leikkaussaliin. Kello on viisi iltapäivällä. Tamperelainen nukahtaa lääkkeiden vaikutuksesta.

Kuluu useita tunteja, päivä vaihtuu yöksi. Sitten Suur-Hamarin silmät räpsähtävät auki, ja hän katsoo ensimmäiseksi vasenta jalkaansa, jonka näkee olevan paksun valkoisen sideharsokerrostuman peitossa. Hän on kuitenkin yhä niin tokkurassa, ettei ymmärrä näkemäänsä. Se selviää hänelle vasta, kun sairaanhoitaja saapuu paikalle.

– Sinä olet ollut moottoripyöräonnettomuudessa, ja vasen jalkasi on valitettavasti jouduttu amputoimaan, hoitaja kertoo ikävät terveiset.

Suur-Hamari huokaa syvään. Hän tuntee olonsa tyhjäksi.



Pari päivää myöhemmin Suur-Hamari taistelee edelleen sekavia ajatuksia vastaan. Sairaalavuoteella maatessaan hän on välillä itkenyt ja surkutellut epäonneaan, välillä taas tuntenut suurta helpotusta.

– Olen sentään hengissä. Kai tästä on noustava, hän miettii jälleen.

Avovaimo, sukulaiset ja muut läheiset ovat jo vierailleet tiiviisti Suur-Hamarin luona. Heidän kannustuksensa on saanut urheiluhenkisen nuoren ajattelemaan positiivisesti tulevaisuuttaan. Kaiken ei sittenkään tarvitse olla ohi, he ovat rohkaisseet.

Suur-Hamari oli neljävuotias, kun hän harrasti ensimmäisen kerran laskettelua. Mummo vei Suur-Hamarin Rovaniemellä Aku Ankka -laskettelukouluun, ja se oli heti menoa. Laskettelusta tuli pojan intohimo.

Vuodet kuluivat, vauhdin hurma kasvoi. Suur-Hamari harrasti nuorena tosimielessä ennen kaikkea jääkiekkoa, mutta myös uinti ja karting olivat lähellä hänen sydäntään. Kun imatralaisnuori sai isältään oman kartingauton, hän näki bensankatkuisesta pärinästä usein untakin.

Vuonna 1999 Suur-Hamari kokeili ensimmäisen kerran lumilautailua, ja pian muut harrastukset alkoivat jäädä vähemmälle. Suur-Hamari viihtyi rinteessä usein aamusta iltaan, sillä erilaisia temppuja piti hioa videoiden tekemistä varten.

Lumilautailu oli Suomessa vielä tuossa vaiheessa pitkälti underground-toimintaa, lökäpöksykulttuuria. Uskottavaa urheilua lumilautailusta tuli vuodesta 1998 alkaen – laji oli Naganossa ensimmäisen kerran talviolympialaisten ohjelmassa.

Nyt nuo kaveriporukassa koetut lumilautailuhetket kiusaavat Suur-Hamarin mieltä sairaalan vuoteella. Perkele, enkö tosiaan enää ikinä pääse rinteeseen, hän harmittelee.

Kun liikkeelle ei pääse, Suur-Hamari surffailee sairaalassa alati netissä. Hän ei malta olla katsomatta lumilautavideoita, vaikka ne synnyttävät ristiriitaisia tuntemuksia.

Hän kiinnostuu erityisesti Youtubevideosta, jolla muuan Evan Strong tekee ilmiömäisiä temppuja.

– Jumankauta! Kaverin toinen jalka on amputoitu, ja hän vetää paremmin kuin useimmat tervejalkaiset huiput. Katsokaa nyt, katsokaa nyt, Suur-Hamari huudahtaa esitellessään videopätkiä tutuilleen.

Suur-Hamarin sydän alkaa roihuta, hänen sisimmässään syttyy kipinä. Perkele, täältä vielä tullaan, hän päättää.

Eikä turhaan.

Helmikuu 2016. Hyväntuulinen Suur-Hamari saapuu haastatteluun reipashenkisesti kävellen. Päällepäin ei huomaa mistään, että Suur-Hamari on menettänyt toisen jalkansa. Hän kävelee täysin normaalisti.

– Amputaation jälkeen tuntui aluksi siltä, että elämäni muuttuisi dramaattisesti. Mutta kun tilannetta katsoo nyt, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Amputaatio ei ole estänyt minua elämästä täysipainoista elämää, ei millään tavalla, Suur-Hamari kertoo.

– Erikoisproteesin avulla pystyn juoksemaan jopa kymmenen kilometrin lenkkejä. Okei, tähän pisteeseen pääseminen on toki vaatinut valtavasti töitä. Kuntoutuksen alkuvaiheessa tilanne ei todellakaan vaikuttanut näin ruusuiselta, ja varsinkin proteesiin tottuminen koetteli sietokykyäni.

Rennosti ja rauhallisesti käyttäytyvä 29-vuotias Suur-Hamari kuuluu tätä nykyä Suomen lumilautailumaajoukkueeseen, vaikka kilpailee vammaisurheilun puolella, parakrossissa.

– Olen onnellinen, ettei minun tarvinnut lopettaa rakasta lautailuharrastustani. Päinvastoin, vasta onnettomuuden jälkeen minussa syttyi todellinen kilpailuvietti – vasta siinä vaiheessa löysin itsestäni huippu-urheilijan, Suur-Hamari sanoo.

Onnettomuudesta puhuminen ei tunnu tekevän tiukkaa. Hän vaikuttaa olevan tasapainossa asian kanssa.

– Maatessani siellä valtatiellä törmäyksen jälkeen ajattelin, ettei minulle käynyt mitään. Tuntui samalta kuin kovan keskialueen taklauksen jälkeen jääkiekossa, ei sen kummempaa, Suur-Hamari muistelee.

– Kun todellisuus sairaalassa valkeni, ensireaktioni sisälsivät katkeruutta.

– Mutta oikeastaan heti ensimmäisten päivien aikana aloin nähdä asian enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa. Tiesin moottoripyöräilyyn liittyvät riskit: kun rysähtää, silloin sattuu aina pahasti. Olin huojentunut siitä, että olin selvinnyt hengissä.

Seuraavaksi Suur-Hamari alkaa puhua Evan Strongin vaikutuksesta. Sairaalavuoteella yhdysvaltalaisesta tuli suomalaisen suuri esikuva, jonka liikkeitä hän alkoi herkeämättä seurata.

– Strongin temppuvideot palauttivat aidon uskon elämääni. Päätin, että jos Strong pystyy vetämään huippulaskuja proteesin avulla, miksen minäkin, Suur-Hamari painottaa.

Kuntoutusjakso käynnistyi kolmen viikon sairaalahoidon jälkeen. Normaalisti ihminen pystyy kävelemään proteesin avulla, kun amputaatiosta on kulunut noin kaksi kuukautta. Suur-Hamarin kohdalla tämä kesti kuitenkin selvästi odotettua pitempään.

Ongelmana olivat leikkaushaavat, jotka eivät meinanneet umpeutua kunnolla. Syntyi erilaisia komplikaatioita ja tulehduksia, edessä oli uusia leikkauksia. Suur-Hamarin pinna järkkyi.

– Epätoivoiset ajatukset nousivat iholleni oikeastaan vain sen kuntoutusjakson aikana. Silloin meni muutaman kerran hermot, Suur-Hamari myöntää.


Kun Suur-Hamari viimein yhdeksän kuukauden kuluttua onnettomuudesta astui ensimmäisen kerran amputoidulla jalallaan proteesin päälle, hän tunsi valtavaa kipua.

– Se tilanne tuntui kaikkinensa hyvin oudolta.

Ensin hän otti tuen avulla kolme askelta, sitten viisi, jonkin ajan kuluttua jo kymmenen. Toistot seurasivat toinen toistaan, kävelytahti kiihtyi päivä päivältä. Kaksi viikkoa myöhemmin hän kykeni jo kävelemään ilman tukea.

– Se oli eittämättä yksi elämäni onnellisimmista hetkistä, kertoo Suur-Hamari, joka oli tuossa vaiheessa muuttanut pääkaupunkiseudulle.

– Kävely oli kuitenkin kivuliasta. Tilanne onneksi muuttui helmikuussa 2011 tehdyn operaation jälkeen. Se leikkaus poisti kivut.

– Kun jokusen ajan kuluttua ymmärsin pystyväni juoksemaan proteesin avulla, koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Tajusin, että pystyisin kilpailemaan tosissani urheilussa.

Lumilautailu oli looginen valinta, koska Suur-Hamari oli harrastanut sitä intohimoisesti kymmenisen vuotta.

Tunne varmistui keväällä 2012, kun hän laski ensimmäisen kerran laudalla proteesin avulla. Hän tunsi laskeneensa elämänsä parhaimman laskun.

Vain joitakin päiviä myöhemmin Suur-Hamari soitti Suomen paralympiakomiteaan. Suur-Hamari kyseli, olisiko hänen kaltaiselleen laskijalle joukkuetta tai jonkinlaista toimintaa olemassa. Ei ollut.

– Sanoin niille, että nyt teillä on tässä se joukkue, jonka ympärille toimintaa voidaan rakentaa, Suur-Hamari kertoo.

Paralympiakomitean avulla hän pääsi osaksi Suomen A-maajoukkuetta. Hän alkoi päästä mukaan lumilautaeliitin leireille ja näki läheltä, miten suomalaishuiput harjoittelivat ja valmistautuivat kilpailuihin. Oppia tuli myös valmennukselta, joka näki paljon vaivaa joukkueen ainoan paralaskijan uraa edistääkseen.

Seuraava henkinen käänne Suur-Hamarin uralla tapahtui kauden 2013–14 alussa, kun hän kipusi palkintopallille heti uransa ensimmäisessä maailmancupin osakilpailussa. Usko vahvistui.

Viimeistään tässä vaiheessa Suur-Hamari päätti panna kaikkensa likoon. Hän käveli pankkiin ja sai lainaa kilpailu- ja leiritoimintaansa varten. Sotshin paralympialaiset 2014 kiilsivät espoolaisen silmissä. Hän halusi nimensä tähtiin.

Kolme viikkoa ennen Sotshia Suur-Hamari hekumoi onnesta. Hän voitti uransa ensimmäisen maailmancupin osakilpailun, ja taakse jäi useita lajin huippunimiä. Odotukset kasvoivat – liian suuriksi.

Sotshissa Suur-Hamari ei ollut valmis. Hän jännitti ja yliyritti, eikä 11. sija vastannut alkuunkaan tavoitetta. Kisan jälkeen hän kiroili itsekseen.

– Tuli siinä myös ne kuuluisat perskännit vedettyä, Suur-Hamari sanoo naurahdellen.

– Sotshi oli valtava pettymys. Kuvittelin hallitsevani tilanteen, mutta pääni ei kestänyt painetta. Jo avajaisissa olin hämilläni, kun stadionilla noin 40 000 ihmistä hurrasi urheilijoille.


Nyt Suur-Hamari näkee, että juuri kokemukset Sotshista olivat parasta, mitä hänelle saattoi siinä hetkessä tapahtua.

– Sotshi oli iso herätys. Ymmärsin, että voittaminen vaatii paljon muutakin kuin kovaa treeniä. Se vaatii luonnetta.

Helmikuussa 2015 lumilautakrossin MM-finaali starttasi sähköisenä. Ennen h-hetkeä itsensä vahvaksi tuntenut Matti Suur-Hamari ampaisi kärkeen, ja hänen taakseen jäi myös USA:n tähti Evan Strong.

Ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa mutkassa Suur-Hamari ei miettinyt mitään, vaistot ohjasivat hänen jokaista liikettään. Mutta kun suomalainen pian tajusi idolinsa jääneen taakseen, hän alkoi ajatella mielessään: tätä mahdollisuutta en ryssi, nyt otetaan kultaa! Hän sai tilanteesta lisää voimaa.

Loppulasku sujui kuin tanssien, täysin suomalaisen komennossa. Maalilinjan ylitettyään Suur-Hamari repesi riemusta ja tuuletti vimmatusti. Assosiaatiot palauttivat mieleen vajaan kuuden vuoden takaiset muistot tamperelaisen sairaalan vuoteelta, jossa hän oli ensimmäisen kerran nähnyt Strongin laskevan videolla.

– Siinä tilanteessa voiton jälkeen jalkani lähtivät varmasti maata kiertävälle radalle, olin suorastaan euforisessa tilassa. En voinut käsittää voittaneeni suuren idolini. Liikutuin kyyneliin, Suur-Hamari sanoo ja vaikuttaa edelleen herkistyvän hieman.

– Sairaalassa olin nähnyt unta siitä, että voittaisin maailmanmestaruuden, ja yhtäkkiä se olikin totta. Uskomaton fiilis!

Jo nuorena Suur-Hamari oli huokunut suurta taistelijan paloa. Jääkiekossa hän ei antanut koskaan periksi, ei kartingissakaan. Lumilautailussa hän hävisi kavereilleen taituruudessa ja hyppyjen ilmavuudessa, mutta voitti nämä nopeudessa. Juuri rohkeutensa ja huimapäisyytensä vuoksi lumilautakrossi sopi hänelle heti.

Sotshin paralympialaisten jälkeen Suur-Hamari alkoi harjoitella entistäkin lujemmin. Kesän peruskuntokaudella fysiikkatreenejä oli jopa 12 kertaa viikossa, ja syksystä lähtien lumileirien määrä tiivistyi. Suur-Hamari sai oman fysiikkavalmentajan, Hanna Leveelahden, joka osasi viedä häntä merkittävästi eteenpäin.

– Matti on todella sisukas jätkä. Matti uskaltaa panna itsensä täysillä likoon tilanteessa kuin tilanteessa, eikä hän jää surkuttelemaan tai valittamaan mitään. Lumilautamaajoukkueessa Matti on ollut yksi muista eikä ole jättänyt vammansa vuoksi yhtään laskua laskematta, kehuu Anton Lindfors, yksi maajoukkuelaskijoista.

– Siinä jätkässä on juuri sellaista luonnetta, jota voittamiseen vaaditaan. Hänellä on vahva itseluottamus, mutta samaan aikaan hänen jalkansa ovat tukevasti maan pinnalla – joka tilanteessa.


Haastatteluhetkellä on kulunut parisen viikkoa siitä, kun USA:n Aspenissa järjestettiin lumilautailun vuotuinen ykköstapahtuma X-games. Vaikka keväällä 2015 tullut olkapäävamma vaikeutti Suur-Hamarin valmistautumista kauteen, oli hän itseoikeutetusti saanut kutsun kilpailuun.

X-games on useimmille lumilautailijoille jopa olympialaisiakin isompi juttu. Tapahtuma kerää paljon yleisöä, tv-katsojia ja sponsoreita. Se on huimapäiden yhteinen pyhiinvaellus – yhteinen näyteikkuna koko maailmalle.

– X-gamesissa kaikki on tavattoman suurta, ilmapiiristä lähtien. On hienoa, että myös vammaisurheilu on mukana. Se nostaa paraurheilun arvostusta, Suur-Hamari näkee.

– Suomessakin vammaisurheilun merkitys on hiljalleen kasvanut, mutta suureen maailmaan verrattuna arvostus on edelleen valitettavan pientä. Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa.

Urheilija-apurahan piiriin päässyt, äänisuunnittelijana leipänsä tienanneen Suur-Hamarin tarina huipentui Aspenissa. Hän voitti lumilautakrossin.

– Voitto merkitsee älyttömästi, sillä olin haaveillut X-Gamesista jo pikkupojasta lähtien. Siellä laskeneet kilpailijat olivat aina tuntuneet poikkeuksellisen, jopa epäinhimillisen taitavilta, korostaa Suur-Hamari, joka taistelee kuluvan kauden maailmancupin kokonaiskilpailuvoitosta 16. maaliskuuta käynnistyvässä finaalitapahtumassa.


Vakavasta moottoripyöräonnettomuudesta on yli kuusi ja puoli vuotta aikaa. Suur-Hamari huokuu valtavaa elämänpaloa ja tavoitteellisuutta. Hänen urheilu-uransa on vasta alussa.

– Etelä-Koreassa talvella 2018 järjestettävät paralympialaiset ovat seuraava iso tavoitteeni. Vain voitto kelpaa.

– Toisaalta olen jo saavuttanut suurimman voittoni. Se, että ylipäätään pystyn kävelemään, juoksemaan ja jopa urheilemaan täysipainoisesti, on ylivoimaisesti tärkein saavutukseni.

– Koskaan ei kannata luovuttaa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt