Presidentti Sauli Niinistön matka Ankaraan oli suoraselkäistä Suomen kohtalon ottamista omiin käsiin. Erityisesti sitä kannattaa tehdä, mihin suoraan voi itse vaikuttaa. Mitään kiveä ei kannata jättää kääntämättä. Lupaukset on tahdikasta käydä paikan päällä lunastamassa. Kyseessä on sotilaallisen liittosuhteen hakeminen. Se taasen liittyy Suomen selviytymiseen, ulkopolitiikan arvoista pyhimpään.
On päivänselvää, ettei asioita voida ratkaista sotimalla, mutta vakavasti otettava sotilaallinen voima on välttämätön Suomen selviytymiseen ja rauhan säilymiseen rajoillamme. Tämä määrittelee erityisesti 1300 kilometrin itärajaamme.
Pitää muistaa, että Vladimir Putin halveksii heikkoja ja käyttää heitä hyväkseen. Vahvoja hän testaa, mutta kunnioittaa. Heikon rooliin antautuminen on Venäjän naapureille vaaraan asettumista. Sitä ei kannata tehdä.
Jos Ankarasta on apua ja meistä apua heille, yhtälö on varsin yksinkertainen maailman ollessa yhä epävarmempi. Asioihin liittyy aina riskejä, mutta rohkea ja päättäväinen lopulta rokan syö.
Presidentti Mauno Koivisto pohdiskeli kirjassaan Venäjän idea itäisen naapurimme muuttumatonta peruspäämäärää. Se pyrkii aina voimistumaan suurvaltana ja toteuttamaan omia alueellisia pyrkimyksiään Venäjän imperiumin historiallisella alueella. Tätä taustaa vasten Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan ei ollut muuta yllättävää kuin ajoitus.
Koivisto totesi kirjansa julkaisutilaisuudessa Suomen perusidean olevan selviytyminen, suhteessa Venäjän ideaan itsestään. Selviytyminen pelkistyy puolustuskamppailuun erityisesti vaaran aikoina, jolloin myös diplomatia ja kansallinen yhtenäisyys muodostavat eturintamat. Nyt diplomatia on toiminnassa. Vahvistukset Turkista ja Unkarista pitää saada.
Olemme olleet melkoisessa historiallisessa paineessa vuosisatoja. Se on vaikuttanut käsityksiimme Venäjästä. Paineen perustarinan muistaminen on meidän ankkurimme.
Meilläkin on oma historiamme ja siitä kumpuava strateginen tapamme ajatella roolistamme. Kannattaa mennä mietiskelemään vaikkapa sankarihautausmaille tai kävellä hetkisen, niin löytää menneiden sukupolvien ajatuksia ankkuroivia muistutuksia sisukkaasta kansasta.
Itse sain tilaisuuden käväistä Pohjan sodan (1700–1721) Napuen taistelun (19.2.1714) muistomerkillä taannoisen Seinäjoen puhetilaisuuden yhteydessä. Kyösti Wilkunan sanat graniittikivessä vetävät hiljaiseksi: ”Pohjanmaan lakeudet, te voitte todistaa, että me taistellessamme tällä kentällä, emme tuumaakaan horjahtaneet velvollisuuden ja isänmaan rakkauden tieltä, vaan kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen mieheen, jättäen tuleville polville perinnöksi velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta.”
Napuen taistelun muistomerkki Isonkyrön kunnassa Pohjanmaalla.
Myös Suomen sodan (1808–1809) muisto on säilynyt. Jos matkaatte Siilinjärvelle tai Iisalmen Koljonvirralle, pysähtykää näillä paikoilla ja miettikää selviytymistarinaamme.
Jos olette tuolla suunnalla, voi matkaa jatkaa vielä jonkin aikaa ja käydä Suomussalmella Raatteentien muistomerkillä. Kollaa on kestänyt, vaikka muistomerkki siellä, nyt rajan takana, on rikottu. Vaimoni sukujuuret ovat tuolta menetetystä Karjalasta. Vaikka menetyksen tunne on ollut viiltävä, on kestetty, vaikkakin silmät aika-ajoin kaihon kostuttamina.
Pitkää, lohdutonta ja sinnikästä tarinaamme soisi korostettavan enemmän. Se uppoaa mieliin myös Turkissa. Sen huomasin omalla Ankaran-matkallani. Siihen on helppo muiden samaistua, koska tarinamme on kovin inhimillistävä kertomus kampailusta ja periksi antamattomuudesta. Se on sorron, vainon ja sotien, mutta myös sitkeän elpymisen ja jälleenrakentamisen leimaama. Olemme olleet imperialismin kohde, kuten laaja joukko maailman maita.
”Katsokaa nyt vaikka Ukrainaa. Aseellinen ylivoima on padottavissa ja jopa voitettavissa, jos kansakunnan syvimmät arvot heräävät.
Helposti pyrimme olemaan omasta historiastamme erillisiä. Pelkästään maailmanluokkaisia. Aivan kuin se olisi tapahtunut ilman lukemattomien sukupolvien kamppailua, ilman historiaa, vähän kuin hokkus pokkus. Maailmanluokkaisuudella patsasteleminen on puuduttavaa, ja muut kyllästyvät luentoihin erinomaisuudesta helposti. Omahyväisyys ja ennakkoluulot eivät ole kansallisia luoteenpiirteitämme.
Kansallistunne on merkittävä asia. Katsokaa nyt vaikka Ukrainaa. Aseellinen ylivoima on padottavissa ja jopa voitettavissa, jos kansakunnan syvimmät arvot heräävät. Ukraina taistelee jokaisessa kylässä ja kaupungissa, koska maassa ei ollut vaivuttu unohdukseen, historiattomuuteen.
Tämän sankarillisen kamppailun näkeminen nykyajassa havahdutti myös Suomessa. Puolustusta ja turvallisuutta koskevat tilaisuudet ovat nyt täynnä väkeä, ne saavat kansaa liikkeelle.
Totta kai Turkin kanssa on oltava toimivassa ja välittömässä suhteessa, koska perintö ja selviytyminen sitä vaativat. Se on vain älykästä ulkopolitiikkaa, kun haemme Turkilta liittoutumista Naton puitteissa.
On myös hyvä huomata Turkin asema Naton toiseksi suurimpana konventionaalisena sotilaallisena voimana. Maassa arvostetaan vierailua. Perinteeseen liittyvät johtajien tapaamiset silmästä silmään, molemminpuoliset kunnioituksen osoitukset ja toimiva dialogi. Turkki ei ole meille sotilaallinen uhka.
Selviytymisen tämänhetkinen ydin, kansallisen puolustuksen yhteensovittaminen kollektiivisen puolustuksen kanssa, on etenemässä, kunhan Turkki ja Unkari ymmärtävät yskän.
Liittyminen on tapahtumassa eritahtisemmin kuin toivottiin, mutta vielä hyvin alkuperäisessä aikatauluarviossa, joka oli vuosi plus miinus kaksi kuukautta. Ruotsin jäsenyyttä edesauttaa Suomen eteneminen. Olemme matkalla päätepysäkille samassa junassa, mutta eri vaunuissa.
Natoon liittyminen on tapahtumassa eritahtisemmin kuin toivottiin, mutta vielä hyvin alkuperäisessä aikatauluarviossa.
Moni on ihmetellyt, miksi Unkari ja Turkki kelpaavat meille nyt, kun Suomessa kumpaakin on arvosteltu demokratiavajeista. Syy on ilmiselvä. Selviytyminen on ytimessä. Niin se on myös Turkissa ja Unkarissa.
Demokratian pönkittäminen on kyllä lähellä ydintä varsinkin omaa tasavaltaamme kehitettäessä. Ulkoiset demokratia- ja oikeusvaltiopatistelut voivat olla arvokkaita, mutta niiden pitää olla myös toimivia ja juurtuvia. Ulkoa kannettu vesi ei välttämättä kaivossa pysy. Harkintaa pitää osata käyttää.
Keskeinen kysymys on myös Suomen ulkopolitiikan eri lohkojen strategisesta yhteensovittamisesta. Miten ne tukevat kansallista prioriteettiamme. Meillä on ollut, nyt toimivaksi osoittautuva, presidentti Niinistön malli selviytymisestä.
Jos Venäjä uppoaa laajentumishakuiseen Äiti Venäjä -kulttiin, Suomi hakee Nato-jäsenyyttä. Hädän hetkellä ystävät tunnetaan. Tämän vaihtoehdon pitäminen selkeänä mahdollisuutena vaati suhteiden vaalimista Washingtoniin, mutta myös Turkkiin ja Unkariin. EU-politiikkaa ei saisi liikaa törmäyttää kansalliseen turvallisuuteen. Ehkei niin sitten loppujen lopuksi käynytkään. Puolakin on päässyt sodan myötä takaisin hyviksien kirjoihin.
Mikä sitten on demokratian ulkoisen vankistamisen ja levittämisen suhde ykkösprioriteettiin, Suomen suojassa pitämiseen? Demokratia on rauhanprojekti. Demokratiat eivät pääsääntöisesti sodi keskenään. Demokratian järkevä tukeminen myös Suomen rajojen ulkopuolella on siten kansallisen selviytymisen edistämistä.
Demokratioiden välinen solidaarisuus on ollut myös Ukrainan puolustuksen kollektiivisen tukemisen kannalta merkittävää. Demokratia ja yhteiskunnallinen vakaus herättävät myös solidaarisuutta suuren meren tuolla puolen.
”Jotkut ovat hätäisesti verranneet Suomen pyrkimystä saada Nato-hyväksyntä Turkilta ja Unkarilta suomettumiseen. Vertaus on päätön.
Yhdysvallat on tukenut kaikenkarvaisia liittolaisiaan, mutta erityisen herkkä kohta yhdysvaltalaisessa sielunmaisemassa ovat pienet hätään joutuvat demokratiat. Niiden ahdinko on historiallisesti mobilisoinut apua. Demokratian edistäminen on tuen keskeinen perusta, mutta se auttaa myös ulkoisen avun näkökulmasta, kuten Ukrainan tuki on osoittanut.
Jotkut ovat hätäisesti verranneet Suomen pyrkimystä saada Nato-hyväksyntä Turkilta ja Unkarilta suomettumiseen. Vertaus on päätön. Suomettuminen oli Neuvostoliiton strateginen operaatio Suomen kautta mainostaa ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa muille läntisen Euroopan maille. Samalla Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaan vaikutettiin laajalti. Mukaan hyppäsivät sekä punaparonit että ideologisesti Neuvostoliittoon samaistuneet. Asiat eivät ole verrannollisia muuten kuin jostain hyvin abstraktista lintuperspektiivistä.
Keskeinen ulkopolitiikan etiikka on tehdä sitä, mikä toimii ja pyrkiä olemaan siinä vuosi vuodelta parempi pyrkien aktiivisesti vaikuttamaan omaan kohtaloon.
Ulkopolitiikassa on syytä käyttää järkeä ja hakea koko ajan eri ulkopolitiikan sektoreiden välistä yhteisvaikutusta. Sotilaallisesta pelotteesta aina kehitysyhteistyöhän ja Eurooppa-politiikkaan. Se on perustavoitteiden raikkaana pitämistä ja sitä, ettei lapsi mene pesuveden mukana.
Pitää olla strategisesti älykäs ja taktisesti viekas selviytyäkseen 1300 kilometrin rajan kanssa.
Oikaisu 19.3. kello 8.31. Kirjoituksessa siteerattu Napuen muistomerkin teksti on Kyösti Wilkunan eikä Sakari Topeliuksen, kuten kirjoituksessa aiemmin virheellisesti mainittiin. Muistomerkillä on myös toinen teksti, jonka on kirjoittanut Sakari Topelius.
