Natsijohtaja Heinrich Himmler ei salaillut puolueensa aikeita, kun Dachaun leiri perustettiin 22. maaliskuuta 1933.
Himmler kertoi Müncher Neuesten Nachrichten -lehdelle, että kyseessä olisi ”ensimmäinen keskitysleiri poliittisille vangeille”. Se auttaisi järjestyksen palauttamisessa maahan.
Ennen Dachauta natsit olivat jo koonneet vastustajiaan väliaikaisiin pidätyskeskuksiin, mutta nyt systeemi oli tarkoitus vakinaistaa.
Heinrich Himmler kuvattuna kesäkuussa 1940.
Adolf Hitler alaisineen toimi nopeasti. Hänen valtaannousustaan oli vasta pari kuukautta ja Paul von Hindenburg oli yhä muodollisesti maan presidentti. Mutta käytännössä natsit päättivät jo kaikesta.
Himmler kertoi lehdelle, että leiriä suunniteltaisiin 5 000 vangille. Se sijaitsi entisessä ammustehtaassa Münchenin lähellä.
Ensimmäiset vangit kuuluivat kommunisteihin, sosiaalidemokraatteihin ja ay-aktiiveihin. Natsit pyrkivät murskaamaan Saksan vain hetki sitten voimakkaan työväenliikkeen kokonaan.
”Pitkällä tähtäimellä valtion vankilat kuormittuisivat liikaa, jos kaikki nämä ihmiset pidettäisiin niissä. Heitä ei voi päästää vapaaksi, koska he alkaisivat taas heti agitoida ja organisoida”, kerrottiin Dachaun avaamisen virallisessa lehdistötiedotteessa.
Mutta pian tuli muitakin: Jehovan todistajia, mustalaisia ja homoseksuaaleja. Alkuaikoina Dachaussa ei ollut kovin paljon juutalaisia, jos he eivät kuuluneet myös muihin vainottuihin ryhmiin. Myöhemmin leirille tuotiin runsaasti natseja vastustaneita pappeja. Dachauhun lähetettiin myös ”normaaleja rikollisia”.
Sen portille nostettiin kyltti, jota nähtäisiin vielä muillakin keskitysleireillä:
”Arbeit macht Frei” – ”Työ tekee vapaaksi”.
Dachaun keskitysleiri perustettiin 22. maaliskuuta 1933.
Vankien tunnistamiseksi jaettiin kangasmerkkejä. Gestapon pidättämät poliittiset vangit pitivät punaista merkkiä. Tavallisten rikollisten väri oli vihreä tai ruskea.
Leirille saattoi joutua myös ”työnvälttelystä ja epäsosiaalisuudesta”, sillä natsien suhtautuminen työttömiin ja syrjäytyneisiin saksalaisiinkin oli kova. Heidän merkkinsä oli musta. Saman värin hiukan eri muotoisessa merkissä saivat mustalaiset.
Jehovan todistajat käyttivät violettia merkkiä, homoseksuaalit vaaleanpunaista. Luvattomina maahanmuuttajina pidetyt saivat sinisen kangaspalan. ”Rotua saastuttaneilla”, siis esimerkiksi juutalaisten kanssa suhteisiin ryhtyneillä, oli oma mustareunainen merkkinsä. Valkoista käsivarsinauhaa pitivät henkisesti vajavaisina pidetyt ”idiootit”. Siinä luki Blöd, typerys.
Juutalaisten väri oli keltainen, joka voitiin yhdistää johonkin toiseen väriin, jos vankeuden syynä ei ollut vain rotu.
Kohtelu oli alusta alkaen julmaa. Jo huhtikuussa 1933 Baijerin viranomaiset huomasivat, että leirillä kuolleissa vangeissa oli väkivallan merkkejä. Tämä jopa saattoi hetkeksi hillitä väkivaltaa, mutta syytteiden nostamisesta leirin ensimmäistä komentajaa Hilmar Wäckerlea vastaan ei tullut mitään.
Syksyllä 1933 leirin komentajaksi tuli SS-upseeri Theodor Eicke. Hän määräsi kovia rangaistuksia vankien pienimmistäkin rikkeistä. Dachaun oli tarkoitus toimia esikuvana kaikille tuleville leireille.
Alku ei ollut iso. Vielä kesällä 1935 SS:n hallitsemilla leireillä oli vain noin 4 000 vankia. Pian määrät kuitenkin kasvoivat nopeasti. Toisen maailmansodan alkaessa SS:n vankeja oli jo yli 20 000 Dachaun lisäksi viidellä muulla leirillä.
Vuonna 1937 Dachaun vangit pakotettiin auttamaan leirin uudelleen rakentamisessa ja suurentamisessa. Se sai muodon, jossa se pysyisi kohta alkavan suuren sodan loppuun asti. Marraskuussa 1938 järjestetty suuri juutalaisvaino, Kristalliyö, avasi juutalaisvankien virran myös Dachauhun. Heti maailmansodan alettua leirille kuskattiin vankeja Puolasta.
Vankeja pidettiin 32:ssa suuressa parakissa. Oli myös erillinen vankilarakennus. Sen lähellä teloitettiin vankeja.
Vuonna 1942 rakennettiin krematorioalue ruumiiden hävittämistä varten, vaikka Dachauta ei alun perin suunniteltukaan tuhoamisleiriksi.
Dachau oli vain pieni osa natsi-Saksan koko ajan laajenevaa leirijärjestelmää, joka ulottui myös sen valloittamiin maihin.
Dachaussa tehtiin lääketieteellisiä kokeita. Tietoa hapenpuutteen ja kylmän kestosta haluttiin erityisesti Saksan ilmavoimien käyttöön. Sadat kuolivat.
Dachau oli vain pieni osa natsi-Saksan koko ajan laajenevaa leirijärjestelmää, joka ulottui myös sen valloittamiin maihin. Saksan idän sotaretken alettua vuonna 1941 alkoi todellisten kansanmurhien sarja. Dachaussa teloitettiin pian sen alettua 4 000 neuvostovankia.
Sota kesti pidempään ja sujui huonommin kuin Hitler oli suunnitellut. Kun miehet olivat rintamalla, vankityövoiman tarve kasvoi.
Dachausta tuli yksi pakkotyön hallintokeskuksista. Sen lähelle rakennettiin tehtaita. Osa asetehtaista sijoitettiin maan alle. Dachaun alaleirejä oli myös kauempana. Kaikkiaan sen alaisuudessa toimi niitä sodan lopulla yli sata. Monet vangit nääntyivät hengiltä työnsä ääreen. Lopulta Dachaun alaisia pakkotyöläisiä oli 30 000.
Saksan sotatarviketuotanto ei kuitenkaan riittänyt sekä idästä että lännestä lähestyvien liittoutuneiden pysäyttämiseen.
Puna-armeijan edetessä idempänä sijainneiden keskitysleirien vankeja siirrettiin länteen, myös Dachauhun. Usein he tekivät matkaa ilman ruokaa sekä juomaa ja olivat jo kuolemaisillaan perille päästessään. Dachaussa ahtaus ruokki sairauksia. Dachauta riivasi lavantauti.
Useilla keskitysleireillä ollut juutalainen Max Mannheimer saapui Dachauhun elokuussa 1944. Suurin osa perheestä oli kuollut Auschwitzissa. Vain hän ja pikkuveli Edgar olivat jäljellä.
Mannheimer muisteli kokemusta Guardian-lehdelle vuonna 2013:
– Tehän olette jo veteraaneja tässä, sanoi meidät tervetulleeksi toivottanut kommunistivanki.
– Tiedätte, että tärkeintä on, että ei kannata herättää huomiota, jos haluaa selvitä.
Max Mannheimer (3 oikealta) selvisi useilta keskitysleireiltä.
Dachaun alaleireiltä vankeja pakotettiin julmille ”kuolemanmarsseille” paikasta toiseen. Ne, jotka eivät jaksaneet kävellä, ammuttiin. Dachauta lähestyessään yhdysvaltalaiset joukot löysivät kymmeniä junanvaunuja täynnä mätäneviä ruumiita.
Huhti-toukokuun vaihteessa 1945 amerikkalaiset saavuttivat Dachaun pääleirin. He kohtasivat kauhistuttavan näyn, joka sai amerikkalaissotilaat raivon valtaan. On säilynyt kuvia univormupukuisten saksalaisten teloituksista.
– Tuolloin Dachaussa tapettujen vartijoiden määrä ei ollut yli 50 miestä, luultavasti lähempänä kolmeakymmentä, amerikkalaisia komentanut everstiluutnantti Felix L. Sparks väitti vuosikymmeniä myöhemmin.
Vartijoita surmasivat ilmeisesti myös vapautuneet vangit, vaikka heidän voimansa olivatkin kärsimysten jälkeen heikot.
Max Mannheimer painoi 47 kiloa amerikkalaisten tullessa.
– Olin luuranko. Itkin sekä ilosta että epätoivosta, hän muisteli.
Yhdysvaltojen joukot saapuivat Dachaun keskitysleirille huhtikuun lopussa 1945.
Vuosien 1933–1945 aikana Dachaun läpi kulki noin 200 000 vankia. Heistä vähintään 40 000:n uskotaan kuolleen siellä. Saksalaisten aikoinaan kirjaama virallinen luku on noin 10 000 pienempi.
Leirin viimeinen komentaja Martin Weiss väitti oikeudessa, että hänen aikanaan kuolemat johtuivat lähinnä ”lavantaudista, tuberkuloosista, keuhkokuumeesta, keuhkopussin tulehduksista ja ruuan puutteen aiheuttamasta heikkoudesta”.
Hän kuitenkin myönsi myös ampumiset, hirttämiset ja kuolemaan johtaneet lääketieteelliset kokeet. Weiss lähimpine miehineen hirtettiin.
Sodan päätyttyä Dachaun synkkä tarina jatkui. Ensin siihen saivat tutustua liittoutuneiden vangitsemat SS-miehet, jotka odottivat tuomiotaan.
Leirillä oli myös saksalaisten puolelle siirtyneitä puna-armeijan sotilaita. Liittoutuneiden sopimuksen mukaan heidät piti palauttaa Neuvostoliittoon. Peloissaan pari sataa vankia linnoittautui parakkeihin. Amerikkalaiset joutuivat käyttämään kyynelkaasua saadakseen tilanteen hallintaan, mutta osa vangeista oli tappanut itsensä.
– Sotilaat saivat nopeasti irrotettua kattoparruun hirttäytyneet miehet. Tajuissaan olevat huusivat venäjäksi. He osoittivat ensin sotilaiden aseita ja sitten itseään, koska halusivat tulla ammutuiksi, Yhdysvaltain armeijan Stars & Stripes -lehti kertoi.
Seuraavat tulijat olivat Tshekkoslovakiasta tulleita saksalaispakolaisia. Kosto oli sielläkin kova.
Dachaun vuonna 1933 langetettu kirous jatkui pitkään.
Lähteet: McDonough: Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Crankshaw: Gestapo. Martin, Fleck, Stehr: the Society of Terror: Inside the Dachau and Buchenwald Concentration Camps. United States Holocaust Memoria Museum. IS/HS-arkisto.