On jälleen se aika vuodesta, kun kymmenet tuhannet nuoret hakevat korkeakouluihin jatkamaan opintietään.
Moni heistä on tiennyt jo pitkään, mihin opinahjoon he haluavat. Osa siksi, koska haaveammatti on ollut kirkkaana mielessä jo lapsesta lähtien. Osa siksi, koska on pakko.
Korkeakoulutuksen valintakriteerejä on poliittisilla päätöksillä jo pitkään painotettu suuntaan, jossa valintakokeiden merkitys vähenee. Perinteisiä pääsykokeita järjestetään yhä, mutta mahdollisuus korkeakoulupaikan saamiseen sitä kautta on hankalampaa.
Viime vuonna yhteishaussa 52 900:aa aloituspaikkaa tavoitteli 137 930 hakijaa. Tämä tarkoittaa, että jokaista aloituspaikkaa kohden oli yli kaksinkertainen määrä hakijoita, tarkalleen 2,6. Paikoista keskimäärin yli puolet täytetään todistusvalinnan perusteella, eli valintakoetta ei tarvitse suorittaa lainkaan.
Ammattikoulutaustalla hakevien tilanne on tätäkin ankeampi. Ammattikorkeakoulujen ovet voivat aueta ammattikoulun päättötodistuksen perusteella, mutta yliopistoon hakiessa ainoa väylä on valintakoe. Esimerkiksi huippuarvosanoin ammattikoulusta valmistuneen merkonomin mahdollisuudet edetä kauppatieteiden maisteriksi ovat siis yhtä huonot kuin rimaa hipoen lukiosta selviytyneen hakijan.
Ylioppilastutkinnon suorittanut saa valkolakin lisäksi mahdollisuuden hakea todistuksellaan jatko-opintoihin. Ammattikoulusta valmistuneilla mahdollisuudet ovat rajallisemmat.
Todistusvalintaa varten eri aineista saatavat ylioppilaskokeiden arvosanat on pisteytetty. Vaikka eri hakukohteisiin on luotu erilaisia painotuksia relevantteihin aineisiin, pitkä matematiikka tuo lähes kaikille aloille eniten pisteitä.
Myös niillä aloilla, joilla ei olla matematiikan kanssa missään tekemisissä.
Kiusaus valita hyviä pisteitä tuottavia aineita lukion kurssitarjottimelta on suuri, vaikka niiden ainoa konkreettinen hyöty jäisi hakuprosessiin.
Aloitin itse lukiossa vuonna 2010, ja jo ensimmäisen syksyn aikana täytyi laatia alustava suunnitelma kirjoituksista. Menin yli aidan matalasta päästä. Jos hakisin nyt opiskelemaan, katuisin tuota päätöstä nyt raskaasti. Papereillani voisi pyyhkiä vaikka takamusta, opiskelupaikkaa niillä tuskin saisi nyt mistään.
Koin näin suuret päätökset ahdistavina. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä haluaisin tehdä isona. Oikeustieteellinen kiehtoi minua ja päätin, että kirjoitan pakollisten äidinkielen, lyhyen matematiikan ja pitkän kielen (englanti) lisäksi yhteiskuntaopin. Muita aineita en tarvitsisi.
Ylioppilastutkinnon painoarvo on kasvanut merkittäväksi jatko-opiskeluihin hakiessa. Valintakokeiden perusteella täytetään keskimäärin vain alle puolet korkeakoulujen opiskelupaikoista.
Jos nyt haaveenani olisi oikeustieteellinen, minun kannattaisi äidinkielen lisäksi kirjoittaa pitkä matematiikka, pitkä englanti, fysiikka, historia ja uskonto tai elämänkatsomustieto. Yhteiskuntaopista saisin toiseksi huonoimmat pisteet. Onneksi oikeustieteelliseen valitaan todistuksen perusteella ”vain” 40 prosenttia hakijoista.
Toinen hakuprosessia sekoittava seikka on ensikertalaisuuskiintiö. Viime vuonna aloituspaikoista 68 prosenttia oli varattu ensikertalaisille, eli heille, jotka eivät ole vastaanottaneet opiskelupaikkaa korkeakoulussa (yliopisto tai ammattikorkeakoulu) vuoden 2014 jälkeen.
Ensikertalaisuuden menettää, jos ottaa opiskelupaikan vastaan. Jos tarjottua opiskelupaikkaa ei ota vastaan, on alle 25-vuotias, eikä pohjalla ole ammatillista tutkintoa, pamahtaa päälle viiden kuukauden karenssi, jonka aikana ei ole oikeutta työttömyystukeen.
”Jos nyt haaveenani olisi oikeustieteellinen, minun kannattaisi äidinkielen lisäksi kirjoittaa pitkä matematiikka, pitkä englanti, fysiikka, historia ja uskonto tai elämänkatsomustieto.
Jos vastaanotettu opiskelupaikka ei vastaakaan odotuksia tai ala ei tunnukaan oikealta, on tukalassa tilanteessa. Uuteen koulutukseen hakiessa ensikertalaisuus on menetetty ja kilpailu on kovaa, kun ensikertalaisstatuksen omaavat hakijat pyyhältävät ohituskaistaa pitkin edelle.
Ongelmallista on myös se, ettei puhtaasti todistusarvosanoihin perustuvassa valintatavassa mitata mitenkään hakijoiden motivaatiota kyseistä alaa kohtaan. Pääsykoekirjoja pänttäämällä hakija saa nopeasti käsityksen siitä, jos opiskeltavat asiat eivät kiinnostakaan, vaikka niin olisi kuvitellut.
On täysin nurinkurista, että auton rattiin, baariin ja äänestämään pääsee vasta 18-vuotiaana, mutta näin tärkeästä, pahimmillaan loppuelämää määrittävästä asiasta, on kyettävä päättämään jo 15-vuotiaana.
