Siitä on kolme vuotta, kun kerroin tuttavilleni, että olin ostanut asunnon. Pian he kysyivät, mistä päin. Yritin keksiä tavan pehmittää sitä, mitä he tulisivat seuraavaksi kuulemaan. Olin nimittäin hankkinut kodin Helsingin surkeimmasta lähiöstä.
Vastaukseksi sain naurua ja epäuskoisia kommentteja. Miksi halusin muuttaa lähiöön, jonka työttömyysprosentti on Helsingin huippua, koulutustaso erittäin matala ja keskipalkka hyvin pieni? Rakkaan äitini sarkastisia sanoja lainatakseni olin muuttamassa ”Suomen surkeimpaan paikkaan”.
Seurasi hyvin toisenlainen keskustelu, kun kerroin lähteväni talveksi töihin Los Angelesiin ja muuttavani Hollywoodiin. Suuri osa ihmisistä ihasteli rohkeuttani ja hämmästeli, miten hienoa olisi asua keskellä tähtisumua ja glamouria.
– Vau, muutat Hollywoodiin, kuinka siistiä, moni henkäisi.
Hollywood on kuitenkin kaikkea muuta kuin siisti, ja se selvisi minulle nopeasti.
Olen tyyppi, joka ei vähästä hätkähdä. On kuitenkin pakko myöntää, että kun metrossa viereen istahtaa ihminen, joka piikittää huumeita käteensä ja huutaa sitten itsekseen niin kovaa kuin keuhkoista lähtee, ei olo ole kaikista turvallisin. Olen matkustanut paljon, mutta koskaan en ole kohdannut niin sekavia, arvaamattoman oloisia ja huonosti voivia ihmisiä kuin Hollywoodissa.
Kodittomia on kaikissa suurkaupungeissa, mutta Los Angelesissa heidän todellisuutensa iskee päin kasvoja. Samoin tekevät hoitamattomat mielenterveysongelmat ja runsas päihteidenkäyttö. Kannabis on Kaliforniassa laillista, mutta sen lisäksi näin kaikenlaisia pillereitä, jauheita ja piikkejä.
Hollywood Boulevard ja jonkun makuuhuone. Sentään hänellä oli patja ja peitto.
Kotikatuni Hollywood Boulevard suorastaan pursusi kodittomia ja sekavia ihmisiä. He nukkuivat liikennevalotolppien vierillä, kirkkojen portailla, keskellä kuuluisaa Walk of Famea ja Oscareista tunnetun Dolby Theaterin edustalla – satoi tai paistoi, oli aamu tai ilta. Kun maailmankuuluissa leffateattereissa järjestettiin ensi-iltoja, joihin Brad Pitt ja Margot Robbie saapuivat, häädettiin kodittomat pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Lähikauppani parkkipaikalla asui liuta kotinsa menettäneitä, ja suuret telttakylät olivat jokapäiväinen näky. Kuntosalini työntekijä varoitti jättämästä tavaroita edes lukittuun kaappiin – kodittomilla kun oli tapana hankkia jäsenyys salille, jotta he pääsevät säännöllisesti suihkuun ja vessaan. 40 dollaria kuussa on pieni hinta hygieniasta.
Telttoja on Los Angelesissa monien katujen varsilla. Poliisi raivaa telttoja tasaisin väliajoin pois, mutta ne putkahtavat aina takaisin.
Kun Los Angelesin uusi pormestari Karen Bass aloitti virkakautensa joulukuussa, julisti hän kaupunkiin hätätilan kodittomuuskriisin vuoksi. Kolme kuukautta Hollywoodissa asuttuani en ihmettele, miksi niin moni menettää kotinsa. Ei suomalaisella toimittajan palkalla pärjäisi siellä, saati sitten pienituloisten palkoilla.
Yksiö maksaa 2 500–3 000 dollaria kuussa, ruokakauppaan sain yksin pieniruokaisena ihmisenä kulumaan 800 euroa kuukaudessa. Puhelinliittymäni maksoi 80 dollaria. Jos asuisin Kaliforniassa pysyvästi, pitäisi minun maksaa myös terveysvakuutus, ehkä valtava opintolaina ja ties mitä. Olisin kadulla hyvin nopeasti.
Hintataso Kaliforniassa on tällä hetkellä huima, ja Los Angelesin elinkustannukset ovat yli 50 prosenttia kalliimmat kuin muualla Yhdysvalloissa. Esimerkiksi kuohukermasta joutuu pulittaman ruokakaupassa viisi dollaria plus verot. Kananfileepaketti maksaa helposti 15 dollaria. Halloumin saat reilulla seitsemällä dollarilla, mozzarellan kuudella. Minulle tuli hyvin nopeasti ikävä kotilähiöni S-Marketin ja Lidlin hintoja.
Suomen korkeat hinnat alkoivat nopeasti tuntua hyvin matalilta. Yhdysvalloissa hintalappu ei sisällä veroja vaan ne lisätään hintaan kassalla. Halloumille tulee siis hintaa yli seitsemän euroa.
Ihmiset ovat Los Angelesissa puheliaita. Kadulla tullaan rupattelemaan, ja tunnin Uber-matkan aikana ehdin kuulla kuskini koko elämäntarinan. Kaikista paistoi läpi yksi sanoma: täällä voit olla mitä vain ja menestyä. Moni tuntuu uskovan sokeasti myyttiin, jonka perässä ihmiset ympäri maailmaa muuttavat Los Angelesiin.
Samalla minua kuitenkin varoiteltiin kaikesta: bussilla ei tulisi matkustaa, sillä voit tulla murhatuksi, metro on vieläkin vaarallisempi ja kehenkään ei kannata luottaa. Pimeällä ei pidä liikkua missään yksin, eikä tiettyihin kaupunginosiin voi mennä edes päivällä.
Monet myös kertoivat, miten jakautunut yhteiskunta on ja kuinka itsekäs täytyy olla, jotta pärjää. On pidettävä huoli itsestään, sillä yhteiskunta ei sitä tee. Syy on keskustelukumppanista riippuen joko Trumpin, Bidenin tai ylipäätään maan poliittisen systeemin.
Ei kuulosta menestykseltä tai unelmien toteutumiselta minun korvaani.
Koditon nukkui Walk of Famella kaatosateessa.
Pelkästään tammikuussa Kaliforniassa tehtiin kuusi joukkoammuskelua. Osavaltion aselaki on Yhdysvaltojen mittapuulla tiukka, mutta silti lähes kaikilla on oikeus kantaa asetta. Vain yhdessä käymistäni ostoskeskuksista kiellettiin aseiden tuonti sen tiloihin.
Ajatus siitä, että kenellä tahansa voi olla taskussaan ase, on äärimmäisen pelottava. Kotilähiössäni ihmisillä on korkeintaan puukko, tuskin sitäkään.
Hollywoodissa ei ollut epätavallista, että lähikorttelin ikkunoihin ilmestyi luodinreikiä. Lähiravintolassa illallista syödessäni sen edessä syttyi tappelu ja tarjoilija joutui lukitsemaan ovet. Hälytysajoneuvojen pillit vinkuivat käytännössä aina ja LAPD:n poliisihelikopterit pörräsivät öisin taloni yläpuolella etsien jotakuta valonheittimien avulla.
Ihmisten ja yhteiskunnan ongelmien lisäksi Hollywoodissa tuntui olevan pielessä myös ilmasto. Los Angeles on kärsinyt vuosikausia kuivuudesta ja metsäpaloista. Maaperä on rutikuivaa ja kasvit ovat joko kuolleet tai palaneet. Kun saavuin Hollywoodiin, olivat sitä ympyröivät kukkulat kuivuneet autioituneeksi alueeksi, jolla ei tuntunut elävän mikään.
Oleskeluni aikana Kaliforniaan iski myrskyjen sarja. Asuintaloni vartijat väittivät, että muutamassa päivässä satoi enemmän kuin koko viime vuonna. Se aiheutti uuden ongelman: tulvia, maanvyöryjä ja kaaosta. Ihmisiä kuoli, kun kukkuloilta ryöppyävä vesi pyyhkäisi heidät mukanaan. Taloja tuhoutui, ja joki valtasi moottoritien. Kadut olivat puroja. Maa kun ei kyennyt imemään vettä kuivuuden vuoksi.
Suomen sadepäivät tuntuivat melko pieneltä harmilta tähän verrattuna.
Rutikuivat Hollywood Hillsit.
Myrskyt herättivät luonnon eloon, mutta aiheuttivat samalla myös suurta tuhoa ja kuolonuhreja.
Mitä sitten opin kaikesta näkemästäni? Ainakin sen, että Hollywoodista on glamour kaukana. Vain pikkuruinen osuus Los Angelesin asukkaista pääsee maistamaan sitä luksusta, jota kuvittelemme kaupungin tarjoavan.
Myöskään surkeana pidetyssä kotilähiössäni Helsingissä ei ole glamourista tietoakaan, mutta siellä on siitä huolimatta liki täydellistä. Kaduilla ei haise virtsa, ihmiset ovat enimmäkseen selvin päin eikä kukaan ammuskele ostarilla. Ympärillä on hyvinvoivaa luontoa, ja julkinen liikenne on laadukasta ja turvallista. Yhteiskunta huolehtii sinusta, jos tipahdat sen ulkopuolelle, lapsesi pääsevät kouluun ilmaiseksi ja voit opiskella uuden ammatin yliopistossa ilmaiseksi.
Sain myös arvokkaan muistutuksen siitä, minkä moni suomalainen tuntuu unohtaneen: tällä eletään ongelmista huolimatta ihan oikeasti lintukodossa aina sitä surkeinta lähiötä myöten.