14.9.1981 illalla Helsingin Tarkk’ampujankadulla tapahtui kaasuräjähdys, jossa viidennen kerroksen asuinkerros putosi osittain neljännen kerroksen päälle.
Räjähdys kuului Ullanlinnan kaupunginosassa yli kilometrin päähän, ikkunakarmeja sinkoili Vuorimiehenkadulle asti, sairaalaan joutui kymmenkunta loukkaantunutta, kaikki 40 asukasta evakuoitiin.
Syyksi epäiltiin jopa terroritekoa. Media käsitteli onnettomuutta laajasti.
Seuraavana aamuna raunioista löytyi viidennen kerroksen yksiössä asuneen Sirpa Anneli Eskolan ruumis. 41-vuotias Eskola oli kahden lapsen äiti, simultaantitulkki, valtiotieteen kandidaatti – ja alkoholisti.
Selvisi, että juuri hän oli jättänyt hellan kaasuhanan auki. Räjähdyksen tapahtuessa hän oli todennäköisesti jo tajuton syötyjen lääkkeiden sekä häkämyrkytyksen takia.
Räjähdys aiheutti valtavaa tuhoa. Talon viides kerros romahti osittain neljännen kerroksen päälle.
Räjähdyksessä kuoli myös 25-vuotias mies. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso ja vastasyntynyt lapsi.
”Voi äiti, mitä sinä oikein teit. Minä olen niin pahoillani rikoksesi vuoksi”, Meri Eskola, 48, kirjoittaa Ehdin rakastaa häntä -romaanissaan (WSOY), joka perustuu tositapahtumiin.
Niin, Meri Eskola ei näe äitinsä ratkaisua vain itsemurhana, vaan myös rikoksena, koska syytön sivullinen menetti henkensä ja useita joutui sairaalahoitoon. Siksi hänen surunsa on ollut painava, liian painava.
Nyt istumme Meri Eskolan kanssa runsaan kilometrin päässä asunnosta, jossa hänen äitinsä päätti elämänsä. Kun äiti lähti, Meri oli seitsemänvuotias. Hän asui isänsä luona Marjaniemessä.
– En muista lapsuudestani juuri mitään. Ehkä mieli on suojellut muistoilta, mutta joskus olen miettinyt, että menisin hypnotisoitavaksi, ehkä silloin muistoja tulisi esille, Meri kertoo.
Äitinsä kuolemasta Meri kuuli todennäköisesti seuraavana päivänä. Hänen kaverinsa Marian piti tulla koulun jälkeen pulikoimaan heidän uima-altaaseensa. Joko isä tai isoveli oli koululla vastassa ja kertoi, ettei Maria nyt voi tulla. Muuta Meri ei muista.
– En muista äidin hautajaisiakaan, Meri kertoo.
Meri Eskola ei muista lapsuudestaan juuri mitään, ei äitinsä hautajaisiakaan.
Vanhemmat olivat eronneet noin vuotta aikaisemmin. Isä jäi hulppeaan omakotitaloon, äiti muutti yksiöön. Marjaniemen taloon jäivät myös Meri ja hänen isoveljensä, joka on äidin ensimmäisestä avioliitosta.
Meri kävi äitinsä luona satunnaisesti. Äiti oli usein humalassa, kuten oli ollut aiemminkin. Mutta hän oli myös älykäs ja hauska, Meri huomasi tutustuttuaan äitinsä kirjeenvaihtoon. Kirjeitä oli myös Ruotsista, jossa äiti oli sotalapsena.
Voi sanoa, että Meri ei tuntenut äitiään, mutta siitä huolimatta hän on löytänyt itsestään äitinsä piirteitä, esimerkiksi epäsovinnaista anarkistia. Äiti oli myös ripeä kävelijä, kuten hänkin.
Mutta äidissä oli myös sellaista, johon Meri ei pysty samaistumaan. Hänestä ei ole tullut alkoholistia, eikä hän ole koskaan miettinyt itsemurhaa.
– En tiedä, miksi äidistä tuli alkoholisti. 60- ja 70 -luvulla alkoholia käytettiin paljon. Ehkä juominen vaikutti isääni pienikokoisempaan äitiini eri lailla, en tiedä.
– Äiti oli myös paljon yksin kotona lasten kanssa, kun mies leuhoi maailmalla, Meri miettii yhdeksi vaikuttajaksi.
Meri Eskolan äidistä ei tämän kuoleman jälkeen puhuttu kotona.
Meri Eskolan isä oli arkkitehti, joka vaikutti mm. Rakennustietosäätiön johtotehtävissä ja arkkitehtien maailmanjärjestön presidenttinä. Väitöskirjan hän teki eläkeikäisenä.
– Isä värväsi läheisetkin tekemään töitään: lisensiaattityötään, kirjojaan, Meri muistelee 2012 kuollutta isäänsä, joka vetosi karismallaan naisiin; avioliittoja hänellä oli kolme.
Vanhempien yhteiselämä kesti 17 vuotta. He olivat pitkään rakastuneita ja myös älyllisesti samalla tasolla. Sirpa Anneli osallistui myös miehensä töihin, mutta mainetta niistä sai vain mies.
Voiko ihmisen vaieta kuoliaaksi? Se tulee mieleen Meri Eskolan kirjaa lukiessa. Avioeron jälkeen hänen äidistään ei juuri puhuttu, hänestä tuli näkymätön läheisilleen.
Kun Sirpa Anneli Eskola oli kuollut, hänestä ei puhunut edes oma äiti. Ei, vaikka hän oli ollut muutakin kuin alkoholisti.
Mitään valkopesua Meri ei yritä kirjassaan äidilleen tehdä, mutta hän haluaa nähdä äidissään muutakin kuin juopon. Mutta totta kai äiti oli rasittava humalassa. Ei hän ollut ihanneäiti.
– Ei lapsuuteni varmaankaan ollut onnellinen. Kävelin ja puhuin unissani, päiväkodissa huusin täysillä, Meri hymähtää.
Talon piha näytti sotatantereelta.
Kerran äiti unohti hänet oven taakse. Sellaista voi sattua humalassa. Kun Meri oli äitinsä kanssa lomamatkalla Italiassa, yhdessäolo päättyi jo ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen hänestä huolehtivat oppaat, koska äiti ei siihen kyennyt.
– Veljeni on ihmetellyt, miten en muista edes siitä Italian-matkasta mitään.
Puolitoista kuukautta Merin äidin hautajaisten jälkeen hänen isänsä solmi uuden avioliiton. Kirjassaan Meri kuvaa rehellisesti tunteitaan äitipuoltaan kohtaan. Heistä ei tullut läheisiä.
– Kun äitipuoli muutti meille, hän sanoi, että minua et sitten äidiksi kutsu. Minä olisin varmasti toivottanut siinä vaiheessa tervetulleeksi kenet vain, Meri kertoo.
Kun Meri oli murrosiässä, hän ei enää peitellyt vastenmielisyyttään äitipuoltaan kohtaan. Mutta äitipuolen tyttären hän koki läheiseksi sisarpuoleksi. Myöhemmin isän ja äitipuolen avioliitto päättyi.
Aikuisena Meristä itsestään tuli äitipuoli kolmelle lapselle. Avioliitto päättyi, mutta hän on edelleen läheinen kahdelle lapsista.
– Halusin olla jopa hampaat irvessä parempi kuin äitipuoleni oli, Meri naurahtaa.
Jossakin vaiheessa Meri alkoi kerätä kaikkea äitiinsä liittyvää, lähinnä kirjeitä ja postikortteja. Kaulassaan hänellä on riipus, joka äidiltä jäi jälkeen.
Räjähdyksessä vaurioituneen talon asukkaat pääsivät räjähdystä seuraavana päivänä käymään kodeissaan. Poliisi ohjeisti asukkaita, ennen kuin heidät päästettiin sisään.
Kun Meri 1996 peri isoäitinsä jäämistöä, hänelle selvisi hirvittävä tosiasia: kaasuräjähdyksessä oli kuollut myös nuori perheenisä.
– Oli epäreilua sukulaisiltani, etteivät he olleet sitä kertoneet. Tunne oli hirveä, koin olevani vastuussa äitini teosta, Meri muistelee.
Onnettomuudessa menehtyneen miehen henkilöllisyyttä ei kirjassa kerrota. Meri toivoo, että miehen omaiset eivät ajattele hänen ratsastavan heidän menetyksellään.
”Herranjumala sentään. Minä olen tappajan tytär”, Meri kuvaa kirjassaan ajatuksiaan, vaikka aivan varmasti äiti kuvitteli jäävänsä ainoaksi uhriksi. Hän ei kyennyt ajattelemaan tekonsa seurauksia siinä vaiheessa.
– Äidin tuskan on täytynyt olla iso, mutta en voi sitä ymmärtää, koska olihan hänellä meidät: veljeni ja minä.
Yleensä sanotaan, että tärkeintä ovat lapset, mutta kyllä jotkut sanovat, että hirveintä olisi puolison menetys tavalla tai toisella. Tosin tunteita ei voi mitata tai vertailla.
– Äitini ei pärjännyt ilman avioliittoaan. Jos hänellä olisi ollut edelleen puoliso, hän olisi ehkä pärjännyt äitinäkin, Meri miettii.
– Olen saanut kirjaa tehdessäni rakennettua äidin itselleni, Meri Eskola sanoo.
Vuosi ennen kuolemaansa Sirpa Anneli Eskola kirjoitti ex-puolisolleen:”....sinä olet edelleen ainoa mies, jota rakastan...” Kirjeen lopussa luki: P.S. Olen ihan selvin päin.
Merin käsitys on, että vanhempien suhde oli suuri rakkaustarina, mutta siitä tuli hänen äidilleen kohtalokkaampi.
Sitä Meri ei tiedä, miksi avioliitto päättyi. Heillähän ei asioista puhuttu. Yksi syy oli varmasti äidin alkoholismi, jossa häntä ilmeisesti ei yritetty auttaa kovin aktiivisesti.
– Perhe olisi voinut auttaa, mutta tekivätkö kaikki parastaan? Sitä voisi kysyä, Meri hymähtää.
Oikeana ratkaisuna hän ei pysty pitämään sitäkään, että isä aloitti uuden suhteen avioliiton aikana.
– Isän olisi pitänyt keskittyä siihen, mitä hänellä oli, eikä tehdä vaimonvaihtoa niin nopeasti.
Meri on ikävöinyt äitiään, vaikka hän ei muista äidistään juuri muuta kuin pehmeät kiharat. On hän vihannutkin äitiään, paljonkin.
– Olen ollut surullinen ja vihainen, koska koen hänen hylänneen minut, Meri sanoittaa tunteensa.
”Äitini kohtalo on vaikuttanut elämääni kaikin tavoin. En esimerkiksi ole uskaltanut tehdä lapsia.
Meri Eskolalla on takanaan kaksi avioliittoa ja erilaisia suhteita. Kirjassaan hän pohtii, miksi hänelle ei ole tullut kestävää parisuhdetta.
”Äitini itsemurhan uhreja olivat myös kaikki ne, joita itse myöhemmin rakastin, ehkä yksi uhreista oli jopa isäni”, hän kirjoittaa.
Meri uskoo, että hän on ollut itselleen väärien miesten kanssa. Hänen pakistanilaisesta puolisostaan tuli sentään läheinen ystävä, mutta se on eri asia kuin rakkaussuhde.
– Äitini kohtalo on vaikuttanut elämääni kaikin tavoin. En esimerkiksi ole uskaltanut tehdä lapsia. Se on näkynyt myös käyttäytymisessäni, työelämässä ja parisuhteissa. Olen sallinut huonoa kohtelua ja hakenut alitajuisesti hylkäämistä.
Eniten Meri on kaivannut sitä tunnetta, että on äiti, joka huolehtii. Isä toki huolehti tavallaan, mutta isä ei voi olla äiti.
– Olen pyörittänyt tätä mielessäni koko elämäni. Nyt kun olen kirjoittanut siitä, olen siinä mielessä helpottunut, että tarinani on ikään kuin kasassa, Meri sanoo.
Haastattelun jälkeen Meri Eskola lähtee kuvattavaksi äitinsä kotinurkille. Muistot eivät häntä piinaa, sillä eihän hänellä ole niitä. Mutta äiti ei ole enää myöskään tuntematon.
– Olen saanut kirjaa tehdessäni rakennettua äidin itselleni.