Suomella ei ole varaa sivuuttaa Venäjää. Venäjä on ja pysyy vieressämme. Sota on tehnyt asiasta hyvin konkreettisen, emme todellakaan voi katsella sivusta laajenemishakuisen Venäjän vaaroja. Itäinen naapurimme on uhitellut meitä epämäärällisillä sotilaallisilla toimilla. Tärkein tapa olla sivuuttamatta Venäjää on padota Venäjän negatiivista ja epävakauttavaa vaikutusta Suomeen. Kykenemällä torjumaan Venäjän monenkirjavia sotilaallis-teknisiä operaatiota tai korruptiivista taloudellista suhdetta emme jätä Venäjään huomiotta. Patoamisen nouseminen Suomen ja Venäjän suhteiden ytimeen entistä painavammin on suuri murros tavassamme suhtautua Venäjään.
Etäisyyttä kannattaa ottaa naapurin halutessa tulla liian lähelle. Venäjän tavoitteena on neutralisoida meidät. Kääntää Suomi alisteiseen asemaan ja saada määrittelevä rooli Suomen ulkopolitiikassa. Mutta valta pysyköön suomalaisilla, jotka eivät halua huonojen aikojen paluuta. Vastenmielisyys laajenemishakuista Venäjää kohtaan on ilmeistä ja tervettä.
Patoaminen on yksi kansainvälisen politiikan perusvaihtoehdoista. Se perustuu vaaran aiheuttajan pitämiseen hallinnassa ja rajoissaan. Venäjän laajentumishakuisuus ja vaikutusvalta torjutaan puolustuksellisella pelotteella sekä käytännöillä, jotka estäisivät haitallisen muun vaikutuksen.
”Pelotevaikutus on ylläpidettävä kaikenaikaa rauhan takaamiseksi.
Nato-Suomessa meillä tulee olla kykyä puolustukseen sekä kieltämällä Venäjältä oman alueemme käyttö vihamielisiin tarkoituksiin että vastaiskun mahdollisuus, jos Venäjä päättää jonain onnettomana hetkenään tehdä jotain typerää myös Suomen suhteen. Pelotevaikutus on ylläpidettävä kaikenaikaa rauhan takaamiseksi. Myös raja on pidettävä hallinnassa. Venäjän ollessa vihamielinen toimija hallinta edellyttää siihen liittyvää infrastruktuuria.
Suomessa turvallisuuteen on perinteisesti liitetty yhteistyövaraisuus. Ajatuksena on ollut, että muut valtiot ovat hyväntahtoisia ja niitä motivoi samat turvallisuushuolet kuin meitä. Vaikka lähtökodat olivat idealistisia, yhteistyövarainen eteneminen tuntui loogiselta turvallisuushuolien ollessa yhteisiä ympäristöongelmista ja terrorismista kansainväliseen rikollisuuteen. Suomettumisen ajan perintöön yhteistyövaraisuus sopi valitettavan hyvin. Venäjästä ei edelleenkään sopinut puhua kovin kielteiseen sävyyn, koska isoa maata tarvittaisiin kuitenkin yhteisten ongelmien ratkaisuun. Nimettyjä vihollisia ei saanut olla, oli vain dialogin puutetta ja siitä johtuvaa väärinymmärryksiä. Venäjään suhtauduttiin kuin rettelöivään koululapseen, jonka toimintaa ymmärretään, koska hänen kehitysvaiheensa ei vielä mahdollista rakentavaa toimintaa. Suomi taasen oli itsetyytyväinen rakentava toimija, jonka keskeinen rooli oli rakentaa Venäjän ja lännen välistä ymmärrystä. Nyt tämä tapa olla sivuuttamatta Venäjään on päätepisteessään.
”Keskinäisriippuvuus on vaara, jossa riippuvuussuhteita voidaan valtiollisesti manipuloida ja muuttaa geostrategisiksi aseiksi.
Yhteistyövaraisuus muodosti myös helpolta tuntuvat raamin, jonka varassa voitiin tukea uuden globalisaation ajan keskeisiä olettamia, kuten keskinäisriippuvuuden kykyä hyödyttää kaikkia ja poistaa esteistä laajemmalle yhteistyölle. Visio oli ylenpalttisen kristallinkirkas, ja ehkä siksi usein rosoiselle todellisuudelle vieras. Yhteistyövaraisuus mahdollisti siihen perustuvan järjestelmän hyväksikäytön ja Venäjän varustautumisen sotaan. Venäjä ei ollut hyveellinen toimija. Eikä se jakanutkaan poutasään aikakauden peruslähtökohtia, vaan näki ne tilaisuutenaan käyttää länttä hyväkseen.
Venäjä hyökkäyssota on palauttanut valtioiden väliset konfliktit kansainvälisen politiikan keskiöön. Valtiot eivät olekaan normalisoituneet, vaan paremminkin poisnormalisoituneet keskinäisriippuvuuden kasvaessa. Keskinäisriippuvuus onkin vaara, jossa riippuvuussuhteita voidaan valtiollisesti manipuloida ja muuttaa geostrategisiksi aseiksi.
Parhaan esimerkin muutoksesta tarjoaa Nord Stream -kaasuputkien ympärillä käytävä keskustelu. Oli hyvin tiedossa, että ne saattoivat olla välineitä, joiden avulla Venäjä saattoi korruptoida Saksan, mutta myös Suomen idänpolitiikkaa. Mutta politiikan valtavirta piti niitä hyveellisenä projektina, joiden avulla Saksa sai energiaa, Suomi tilaisuuksia putken rakentamisesta ja Venäjä lupautui olemaan maltillinen geopoliittinen toimija. Kaikki tuntui olevan hyvin, koska juhlapuheet vastasivat yhteistyöperäisen ulkopolitiikan kielioppia. Vaarasta kyllä puhuttiin, mutta sekä poliittiset että taloudelliset toimijat päättivät olla ottamatta sen liialti huomioon. Nyt kaasuputkien räjäyttämisen jälkeen ne näyttävät hankkeina paljon epäilyttävämmältä. Se kielii myös aikakauden nopeasta ja pysyvästä muutoksesta.
”Suomen strategiseen kulttuuriin on liittynyt vahva tunne Venäjän vaarasta, koska olemme aistineet venäläiseen strategiseen kulttuuriin liittyvän laajentumispiirteen.
Kansallinen turvallisuus on nyt korostumassa yhteistyövaraisen turvallisuuden painuessa taustalle ja pätiessä paremminkin kansainvälisellä tasolla kuin Venäjän kanssa. Kaiken aikaa on syytä pitää mielessä Putinin Venäjän perusvaarallisuus. Venäjä ei ainoastaan esittänyt laaja-alaisia etupiirivaateita viime joulukuussa. Se myös kävi hyökkäyssotaan niiden toteuttamiseksi. Vaikka maa kärsisi tappion Ukrainan rintamalla, se ei muuksi muutu Putinin kaudella.
Vaikka suomettuminen ja toivon politiikka Venäjän suhteen muodostaakin vahvan jatkumon, Suomessa ei unohdettu puolustusta. Siitä pidettiin huoli. Vuoden 2014 jälkeen Niinistön johdolla syvennettiin puolustussuhdetta länteen ja Nato-hakemus lähti juuri niin kuin pitikin Venäjän aloitettua sodan. Suomen strategiseen kulttuuriin on liittynyt vahva tunne Venäjän vaarasta, koska olemme aistineet venäläiseen strategiseen kulttuuriin liittyvän laajentumispiirteen. Alistava ja ylivaltainen Venäjä on ollut pääsääntönä kovin kauan ja hyvät tsaarit ovat olleet harvassa. Yhden patsas on Senaatintorilla, ikään kuin muistutuksena Venäjälle siitä, että se voi petrata toimintaansa. On ollut Venäjän vihojen aikakausia. Sortokausia ja sotia. Suomettumisen alistussuhteita.
Suomi on rakentanut itseään maailmanluokkaiseksi yhteiskunnaksi, joka on hitsattu kiinni länteen. Venäjän tulevaisuuden tai edes sen markkinoiden varaan Suomea ei enää tule rakentaa. Venäjän tulevaisuus on sitä, mitä onkaan, Putinin käsissä. Jos idänkauppa jollakin tavoin vetää tulevaisuudessa, sille ei saa antaa määrittelevää roolia. Venäjältä saatavan taloudellisen edun ei saa antaa viedä muita politiikkalohkoja.
”Venäjän tulevaisuus on sitä, mitä onkaan, Putinin käsissä.
Venäläinen yritystoiminta on paljolti valtiollisesti korvamerkittyä. Jos tilanne sitä vaatii, yritykset palvelevat valtiollisia geopoliittisia etuja. On naivia hurskastelua väittää, että isot venäläiset yritykset ovat normaaleja toimijoita ja niiden kanssa voidaan olla turvallisesti väleissä, ja saada samalla henkilökohtaista etua. Nyt moni merkittävä suomalainen on polttanut näppinsä idänkaupan parissa. Ilmaisia lounaita ei ole. Nyt he maksavat ottamastaan poliittisesta riskistä. Moni lasku on lankeamassa veronmaksajien maksettavaksi menneen ajan varomattomasta hengestä. En usko, että he äänestäjinä tulevat katsomaan suopeasti idänkaupan mestareita. Siperia opettaa.
Demokratian keskeinen puntari ovat lähestyvät vaalit. Eduskuntavaaleilla on myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Soisi, että Arkadianmäelle valittaisiin runsaasti uutta ulkopoliittista ajattelua sisäistäneitä edustajia. Uusia tuoreita kasvoja, länteen ankkuroituneen Suomen lapsia. Vanhan karistaminen voi olla vaikeaa, mutta nyt tarpeellista. Tulevaisuuden lupauksen voidaan lunastaa vain, jos emme kierrä kehää kuin eksyneinä, etsien mahdollisuutta palata vanhoihin suomettuneisiin tai yhteistyövaraisen Venäjä-suhteen mantroihin.
