Uiva mursu Eläinmuseossa!
Luonnontieteellisen keskusmuseon tuloaulassa vierailijat ottaa vastaan – heti lippukassan jälkeen – täytetty norsu.
Joskus ensi kesänä norsu saa rinnalleen toisen torahampaisen ja paksunahkaisen jättiläisen, mursun. Saman mursun eli Mursun, joka nousi maihin Kotkan Suulisniemessä. Nousi ja kuoli.
Parhaillaan Mursua ”täytetään” eli konservoidaan Luonnontieteellisessä keskusmuseossa eli ”Eläinmuseossa”. Henkeä Mursuun ei voi enää puhaltaa, mutta jotain kivaa kuolemanjälkeistä sentään.
Mursua odottaa paluu mereiseen ympäristöönsä, siihen maailmaan, missä se elävänä eväjalkaisena etsi elämänsä eväitä omin evin kuljeskellen.
Eli täytetäänkö Eläinmuseon tuloaula vedellä? Miten käy lipunmyyjille? Entä norsu?
Tästä lisää myöhemmin. Muistakaamme, ettei konservointi ole vain työtä ja taidetta, vaan mukana on aina ripaus taikuutta.
Mursun konservointitiimiä johtava ylikonservaattori Ari Puolakoski johdattaa vieraat Eläinmuseon uumeniin tapaamaan Mursua.
Tai no, Mursua ja Mursua.
Ohitamme luustohuoneen, jonka katosta roikkuu pari sataa vuotta vanha urosmursun luuranko. Jos on elävä mursu häkellyttävän näköinen, yhtä – vaikkakin eri tavalla – häkellyttävä on mursun luuranko.
Luuranko muistuttaa enemmän ihmistä kuin elävää mursua. Sillä on pitkät jalat. Elävällä mursulla nuo salskeat sääriluut ja lyhyemmät reisiluut jäävät piiloon. Äkkiä ei olekaan yhtään vaikea kuvitella, kuinka viiksekäs mursu kävelisi laiturilla vastaan ja pummaisi piipputupakkaa.
Takahuoneessa odottaa pöydällä Mursun kallo. Sen tuntee mursuksi 52 senttiä pitkistä torahampaista. Jos näkisi vain nämä torahampaat, ylistäisi niitä jykeviksi.
Ari Puolakoski joutui takavuosina täytetyn tiikerin raatelemaksi. Tämä kohtaaminen Mursun torahampaiden kanssa oli rauhanomainen.
Mutta kun vertaa Mursun torahampaita äskeisen urosmursun torahampaisiin, niin ovathan ne, hmm... naisellisen hennot. Kärjet ovat liki toisiaan, lähes kiinni toisissaan, mitä voinee pitää purentavirheenä tai persoonallisena söpöytenä.
Pingispöydän kokoisella pöydällä ei makaa Mursun ruho, vaan sen ääriviivat, jotka on hahmoteltu tussilla pöytäliinaan, joka ei ole pöytäliina, vaan ruskeaa voimapaperia. Eikä pöytä ole oikea pöytä, vaan Mursun kokoinen ja korkuinen pino yleisimmin routaeristeinä käytettyjä uretaanilevyjä.
Mursu syntyi ensin tussilla, seuraavaksi uretaanista, sitten lasikuidusta, joka päällystetään nahalla, joka odottaa pakkasessa.
Levyistä leikataan ja muotoillaan Mursun muotoinen aihio, sillä Mursun alkuperäiset sisukset jäivät Ruokavirastoon, kun Mursusta nyljettiin nahka irti.
Nylkeminen tehtiin niin taiten, ettei eviä tai päätä tarvinnut irrottaa omiksi paloikseen. Niinpä nahka on kuin mursupuku, johon voisi pukeutua naamiaisia varten. Ajatus tulee mieleen, kun näkee viereisellä pöydällä amurinleopardin nahan. Se näyttää hauskasti kuvioidulta lasten pyjamalta.
Evistä tehtiin muotit.
Eväjalkaisena Mursu etsi eväänsä omin evin liikkumalla.
Lähes aina aihio tehdään Raamatustakin tutusta (Aatamin tykötarpeet) savesta, mutta Mursu painii omassa sarjassaan. Siksi uretaani.
– Olen täyttänyt harmaahylkeitä ja karhuja ja hirviä, mutta tämä on suurin ja painavin, mikä on tullut eteen, Puolakoski tunnustaa.
Kaikenlaista hän on kohdannut, kuten sen täytetyn tiikerin, joka loikkasi äkkiarvaamatta kimppuun jonkin verran verisin seurauksin (IS 11.5.1996).
Uretaaniaihion ympärille laminoidaan lasikuituinen kuori, johon nahka kiinnitetään. Kun kuori on valmis, uretaani otetaan pois. Mursu jää kevyeksi ja ontoksi ja voi siksi vaatia strategisiin paikkoihin tukirakenteita.
Luonnossa tukirakenteiden virkaa tekevät tietenkin luut, mutta ne ovat nyt sivuhuoneessa isossa muovilaatikossa. Ainakin osa niistä. Pussien sisällöstä on vaikea sanoa mitään tarkkaa, mutta rintalasta pilkottaa ja on siellä kylkiluitakin.
Kylkiluita ja muita luita odottamassa puhdistavaa mädätyskylpyä.
Luut eivät enää liity konservointiin. Niitä odottaa itsenäinen rooli tieteen palveluksessa, kun ne on puhdistettu eli luissa oleva liha mädätetty pois.
Sama tehtiin kallolle. Vain viikon se vei, kun pään pehmytkudokset muhivat 40–50 -asteisessa vedessä velliksi. Veteen oli lisätty papayaa ja pesuainetta.
– Aika raikas käry, yläkerrasta tulee joskus valituksia, Puolakoski naurahtaa.
Niin, se nahka? Mursun nahkaa emme näe, sillä se on pakkasessa.
Pertsa ja Kilu -romaaneista tuttuun Suulisniemeen rantautuessaan Mursu oli pelkkää luuta ja nahkaa. Niin nääntynyt, ettei nahan alla ollut lainkaan rasvaa.
– Se oli tavallaan meidän onnemme, siinä olisi muuten liukasteltu laardissa, Puolakoski sanoo.
Mursu painoi kuollessaan 600 kiloa. Nahan osuus oli peräti 120 kiloa.
– Nyt on päästy ehkä 35 kiloon, Puolakoski arvelee.
Nahan ohentaminen aloitettiin vanhalla perinnetyökalulla parkkuuraudalla, jolla kuoritaan puunrungolta kaarna. Apuna oli reilusti yli satavuotias nahkomispölli, jota käytti jo Eläinmuseon ensimmäinen konservaattori Magnus von Wright. Sitä kuuluisaa veljessarjaa.
Ari Puolakoski ja perinnepölli, jota käytti jo Puolakosken ensimmäinen edeltäjä, vuosina 1845–68 Eläinmuseon konservaattorina toiminut Magnus von Wright.
Parkkuuraudan jälkeen jatkettiin 1 200 kertaa minuutissa puukonterää pyörittävällä nahanohennuskoneella. Hyödyllinen laite, johon ei pidä työntää sormiaan.
Kun alun perin kolmisenttinen nahka oli saatu muutaman millin paksuiseksi, se viikattiin kuten lakana viikataan, paitsi löyhemmin, ja siirrettiin pakkaseen odottamaan omaa vuoroaan.
Nyt pitää palata alkuun. Emme muistaneet kertoa, että heti kättelyssä Mursusta otettiin mitat. Kaikki mahdollinen mitattiin, jopa kasvojen yksityiskohdat kuonosta silmiin ja suupieliin ja niin edelleen.
Ääriviivojen tussihahmotelma syntyi, kun Mursu heijastettiin piirtoheittimen avulla kummittelemaan siluettina valkoiselle seinälle. Oikea kohta heittimelle löytyi, kun tiedettiin Mursun pituuden olevan 328 senttiä + pyrstöä 65 senttiä.
Tarkat mitat. Kuin vaatturilla.
Mihin asentoon Mursu tulee? Miten Mursu makaa, maallako?
Ei. Maalla makaava vie roiman mursullisesti tilaa. Puolakoski katseli netistä kuvia, mietti ja pohti ja keksi, että Mursun voi täyttää uimasilleen. Hän muutti hiukan tussin ääriviivaa, taivutti päätä alas.
Kun Mursu ripustetaan museon tuloaulan ilmamereen ja tausta maalataan hyisen meren siniseksi ja alle lisätään merenpohjan sameaa ruskeutta, katsoja näkee sielunsa silmin, kuinka Mursu puhaltelee turpeilla sieraimillaan pohjaa pölläyttääkseen simpukoita, aistii ne viiksillään ja imaisee suuhunsa.
Suuhun, joka hylkeille tyypillisen raatelusuun sijasta on kuin laimealle pillimehulle luotu, purukalustoltaan leppoisa, ja niistä hampaistakin suurin osa tippui mädätyksessä pois.
Ari Puolakoski etsi inspiraatiota Mursun lopulliselle asennolle valokuvista.
Torahampaat ovat poikkeus. Ne eivät irtoa kallosta, vaikka vähän yritettiin pyöritellä. Torahampaisiinsa Mursu saattoi luottaa kuin pukki sarviinsa.
Loppuun asti. Ja yhä.
Heti uivan Mursun jälkeen – kynnyksen takana – alkaa Luut kertovat -näyttely, johon urosmursun luuranko siirretään. Kuolema yhdistää.
Näyttelyssä esiintyvät rinnakkain saman lajin luuranko ja täytetty eläin.
Elämän sisäpuoli ja ulkopuoli.
Juttua muokattu 8.9. klo 14.42: Korjattu käytetty työkalu parkkuuraudaksi.
