Dokumenttiohjaaja Joonas Berghäll kirjoitti oman ja nyt jo kuolleen äitinsä tarinan. – Ehkä eniten satuttavat hetket, kun minulle on sattunut jotain todella hyvää ja alan lähettämään sinulle tekstiviestiä ja tajuan, että sinä olet poissa, hän kirjoittaa kirjassaan Vaaleanpunainen kirje.

Joonas Berghäll löysi äitinsä kuoleman jälkeen 30 vuotta vanhan jäähyväiskirjeen – äiti pelkäsi kuolevansa leikkaukseen

Dokumenttiohjaaja Joonas Berghällin äiti oli kirjoittanut kirjeen pojalleen ennen suurta leikkausta, johon hän uskoi kuolevansa. Vasta nyt tammikuussa Joonas Berghäll sai kiinni siitä tunteesta, miten hän kahdeksanvuotiaana äidin sairastumisen koki.


23.4. 17:15

Sinä hetkenä aika pysähtyi.

Vaaleanpunaisessa kirjekuoressa luki äidin käsialalla ”Joonas”.

38-vuotias Joonas Berghäll avasi kirjepaperin taitoksen ja ryhtyi lukemaan kirjettä.

Oli pääsiäinen 2016. Äiti oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin, joulukuussa 2015.

Siinä se kadonnut kirje nyt oli. Yllättäen se löytyi äidin korurasiasta vaatekaapissa, äidin kotona Louella Lapissa.

He olivat etsineet sitä yhdessä. Maailman tärkeintä ja kauneinta kirjettä.

Äiti oli kirjoittanut sen, kun Joonas oli kahdeksanvuotias.

Niihin aikoihin äidin aivoista oli löytynyt kasvain.

67 prosentin todennäköisyydellä hän kuolisi leikkaukseen tai ei pystyisi tunnistamaan ketään. Näin äiti kertoi Joonakselle, ainoalle lapselleen, kemiläisen ravintolan pöydässä.

Oli myös 33 prosentin mahdollisuus selvitä ja tulla sairaalasta omana itsenään, terveenä, äiti kertoi.

Tieto on musertaa pienen pojan. Joonaksella ei ole ketään muuta kuin äiti. Perhe on pieni, siihen kuuluvat vain Joonas ja äiti Raija.

Mitä jos jään yksin, kahdeksanvuotias Joonas miettii.

Äiti paranee. Hän palaa sairaalasta päässään iso hevosenkengän muotoinen arpi.

Kirje katoaa 30 vuodeksi.

Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen talvella 2016 Joonas viettää aikaa yksin äitinsä vanhassa kotitalossa Louella. Hän etsii kadonnutta kirjettä. Vaatekaapin perältä löytyy tummanvihreä käsintehty laatikko. Sitä Joonas ei ole ennen nähnyt.

Sen sisällä on kirjepinkka, jonka Joonas käy tarkkaan läpi. Seasta löytyy vaaleanpunainen kirje.

Sen väristä kirjettä he äidin kanssa juuri etsivät.

Joonas istuu vapisten nojatuoliin ja alkaa lukea tikkukirjaimilla kirjoitettua kolmisivuista kirjettä. Äiti on kirjoittanut pojalleen kirjeen, koska uskoo, että vaikka hän selviäisi leikkauksesta hengissä, hän ei pysty enää puhumaan.

”Eno on se, johon tästä lähin luotat”, äiti kirjoittaa.

Ja tietysti mummiin ja pappaan.

Kirje on tunteikas. Joonas purskahtaa kirjeen lopussa itkuun.

”Sinä olet reipas ja fiksu poika viisasten maasta. Jos joudut muuttamaan Helsinkiin, tulet kyllä pärjäämään siellä. Kavereita löytyy ja toimintaa riittää varmasti”, äiti kirjoittaa.

”Jos alkuun tuntuu vaikealta, muistele Mikko Alatalon levyä Sä oot ihan Utsjoki–Kevo ja niin edelleen. Lopussa poika otettiin sakkiin. Tässäpä nämä tärkeimmät asiat ovat... Minä rakastan sinua eniten maailmassa. Terveisin Äiti.”

Kirjeen lukeminen kosketti. Joonas Berghäll sanoo, ettei tiennyt, että iso mies voi itkeä niin paljon.

–  Tuntui, että kaikki paha tulee minusta ulos, Joonas Berghäll sanoo.

– Se oli vapauttava kokemus.

Joonas Berghäll lapsuudenkotinsa lähistöllä Kemissä. – Vauvana huusin kuusi kuukautta joka yö. Äiti keksi, että nukahdan, kun hän lukee minulle Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta joka yö.

Joonas Berghäll kertoo nyt oman ja äitinsä tarinan uutuuskirjassaan Vaaleanpunainen kirje (Tammi). Pandemia-aikana hänellä oli vihdoinkin aikaa kirjoittaa.

Ympärillä oli vain metsät ja pellot. Joonas muutti Espoosta äitinsä kotitaloon Louelle kolme vuotta sitten.

Vanha rintamiestalo syrjässä kaikesta on maailman paras paikka. Siellä hän kokee olevansa irti kaikesta.

– Pohjoisessa työskentely on saanut minuun uuden palon, hän sanoo.

Maisemat ovat tuttuja. Raija Berghällin lääkärityön takia he asuivat pitkään Kemissä.

– Äitini oli taistelijanainen, joka yritti muuttaa maailmaa. Iltaisin perheväkivaltaa kokeneet naiset tulivat kotiin pyytämään apua, ja hän auttoi. Äidin mielestä ihmisiä piti ymmärtää ytimiä myöten.

Elämä pikkukaupungissa oli yhteisöllistä. Lapsena Joonas oli usein mukana päivystyksessä. Äidin työvuoron aikana Joonas kävi Kemin terveyskeskuksen vahtimestarin kanssa grillikioskilla ostamassa itselleen ja äidilleen ranskalaisia perunoita.

– Äiti opetti minut kuuntelemaan muita ja uskomaan itseeni.

Joonas Berghällillä ei ollut isää. Lapsena hän kertoi koulussa, että isä on erittäin arvostettu upseeri ja että hän on edelleen Vietnamin sodassa. Jonakin päivänä isä tulee takaisin.

Viime vuodet ovat olleet Joonas Berghällille raskasta aikaa. Mystiset kivut olivat iskeneet, kun hän palasi 2011 Keniasta kuvaamasta dokumenttielokuvaa naisten ja tyttöjen oikeuksista. Diagnoosi oli lopulta borrelioosi, sen vakava muoto.

Siihen kuului yli 1 600 pilleriä kuukaudessa. Borrelioosin hoito Saksassa ja Yhdysvalloissa tuli maksamaan Berghällille noin 90 000 euroa.

– Oin 2017 oikeasti työkyvytön, makasin vain lattialla. Ajattelin, että ihan sama mitä maksaa, menen minne tahansa, missä päin on vaihtoehtoja.

Siitä alkoi Joonas Berghällin taistelu punkkeja vastaan. Hän halusi kertoa sairaudesta myös muille. Syntyi dokumenttielokuva Punkkisota.

Dokumentti on Joonaksen henkilökohtainen matka borrelioosin kanssa.

Nyt tunnelmat ovat vuosien piinan jälkeen taas valoisat.

– Borrelioosini on vihdoin selätetty 98 prosenttisesti. 30 oireesta on jäljellä vain pari.

Olen miettinyt, onko dokumenttien rahoituspuoli 1970-lukua vai keskiaikaa. Se on ollut uskomatonta.

Sairaus on vienyt paljon voimia – ja niin on vienyt myös työ.

Joonaksen äiti Raija Berghäll oli huolissaan siitä, mitä elokuva-ala tekee hänen lapselleen.

– Hän näki, miten elokuva-ala tuhosi minua, Joonas Berghäll kertoo.

Kirjassa hän kertoo suoraan, miten on kokenut elokuva-alan raadollisuuden. Etenkin dokumenttien rahoituspuolen.

Tukihakemuksia on Joonas Berghällin mukaan käsitelty puutteellisesti. Dokumentin demoja ei ole edes katsottu. Tuotantotuen epäämiselle ei kerrota perusteita.

Tuotantoyhtiölle pitkät viiveet rahoituksessa saattavat tarkoittaa konkurssia.

– Olen miettinyt, onko dokumenttien rahoituspuoli 1970-lukua vai keskiaikaa. Se on ollut uskomatonta.

– Punainen lanka on, että 36 rahoittajasta 34 tulee Aalto-yliopistosta ja tuotantotukia annetaan vain Aalto-yliopistosta valmistuneille. Tuet pyörivät liikaa yhden koulun ympärillä.

Tampereen ammattikorkeakoulusta elokuvaohjaajaksi valmistunut Joonas on saanut kuulla merkittävältä rahoittajalta, että tekee keskinkertaista dokumentteja.

Intohimo tekemiseen on auttanut Joonasta jaksamaan.

– Kyllä mun itsetunto on puhtaasti elokuva-alalla tapettu, hän sanoo.

– 13 vuotta olen kuullut, että olen paska ja keskiverto, ja sitten sä menet kansainvälisille foorumeille ja sua ylistetään. Tulee absurdi fiilis.

Ikävät kokemukset ovat saaneet aikaan, että koviin paikkoihin voi mennä. Ei tunnu enää missään.

Kirjan ilmestyttyä Joonas Berghäll uskoo, että hänet yritetään liiskata, mutta se kertoo alasta vain lisää.

– Jonkun johtajan pitäisi pyytää anteeksi ja sanoa, että me toimitaan väärin, miten me voitaisiin muuttua. Eikä niin että se, joka uskaltaa olla rohkea, tungetaan suohon.

– Mutta jos johtajat eivät muutu, ei alakaan muutu.

Lapsena Joonas Berghäll ui Kemin uimahallissa yksin kuusi tuntia putkeen, kun lääkäriäiti oli töissä terveyskeskuksessa.

Joonas on iloinen siitä, että hänen äitinsä ehti nähdä poikansa menestyvän. Joonas Berghäll on tullut tunnetuksi dokumenteistaan Miesten vuoro, Äidin toive sekä Miehiä ja poikia.

Parhaan dokumentin Jussi-palkinnon voittanut Miesten vuoro keräsi yhteensä 13 palkintoa ja kansainvälistä kunniamainintaa.

Vasta äitinsä kuoleman jälkeen Joonas Berghäll ymmärsi, että äiti arvosti poikansa elokuva-uraa, vaikka ei saanut sanottua sitä hänelle.

Äiti kehotti Joonasta lukemaan Eino Leinon runon.

”Ken uskoi toteen, ken unelmaan, sama se, kun täysin sä uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poika unehes!”

– Runossa sanotaan, että toteuta poika unelmasi. Äiti halusi muistuttaa, että pitää seurata omia unelmiaan.

Isyys on ollut iso pala, joka elämästäni on puuttunut.

Kaksi vuotta sitten Joonas Berghällin elämä muuttui merkittävästi 11 kuukauden life coachingin jälkeen. Sitä ennen hän sai kuulla ystävältään tekevänsä aina kolmen ihmisen työt.

– Veikkaan, että olen tavallaan piiloutunut työntekoon, sillä peittänyt yksinäisyyttä.

– Mutta eihän voi olla ystäviä, jos teet yöhön töitä, ei kenellekään mulle ole silloin aikaa.

Toisaalta työnteko on ollut pakon sanelema juttu. Muuten yksityisyrittäjänä ei olisi selvinnyt.

Kahdeksanvuotiaana Joonas Berghäll päätti, että periksi ei anneta koskaan. Silloin äiti oli sairastunut.

– Se poika, joka käveli Palorinteentietä alas, koki epäoikeudenmukaiseksi hetken, että äiti voi kuolla, eikä sillä pojalla ole enää ketään maailmassa.

– Tajusin 2022 tammikuussa, että se poika koki maailman epäoikeudenmukaiseksi, eikä kenenkään tulisi kokea sellaista.

– Siksi varmaan olen hullunrohkea ja kirjoitan kirjan, josta voi tulla turpaan, mutta en voi hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta.

Kaisa Oinas tuki kahdeksanvuotiasta Joonasta, kun hänen äitinsä joutui sairaalaan aivokasvaimen takia.–  Joku ihminen rakastaa sinua kuin olisit hänen oma lapsensa. Siinä on kyse niin suuresta äitiydestä, että se ylittää kaikki rajat.

Kirjan kirjoittaminen on ollut terapeuttinen kokemus. Joonas Berghäll tuntee olevansa nyt onnellinen mies. Hän uskoo, että äitikin olisi siitä iloinen.

On pakko kysyä, onko katkeruus tuttu tunne.

– Tämä kirja on jättää kaikki paska taakseen ja aloittaa uusi elämä, sen opin kahden vuoden kirjoitusprosessin aikana.

– Minua ei kiinnosta enää mitä rahoittajat tekevät. Sen opin kirjan aikana. Tämä on käsitelty ja nyt on Joonaksen aika nauttia elämästä.

Lifecoaching opetti, että ystäville ja seurustelulle pitää löytyä aikaa. Joonaksen ystävä Satu asensi hänet Tinderiin, ja joulukuussa 2019 treffejä oli lähes viikon jokaiselle päivälle.

Rakkaudesta Joonas Berghällillä on vielä haave. Hän haluaisi perheen, vaimon ja lapsia. Tyttärelle on jo nimi valmiina. Se on Matilda.

– Isyys on ollut iso pala, joka elämästäni on puuttunut. Olen yrittänyt lapsena kehittää isän jostain naapurista. Minulla on ollut eri mieshahmoja, joita olen vahvasti ihaillut. Olen yrittänyt saada miehen mallia.

Kuka minun perheeni nyt on? Se on kysymys, johon Joonas Berghäll ei oikein tiedä vastausta.

– Huomaan, että alan usein luomaan perhettä jostain työyhteisöstä, mutta kyllä sen aika tulisi olla ohi. Olisi aika alkaa luoda omaa perhettä ja mennä treffeille ja seuraavaksi alkaa toivottavasti seurustelemaan.

Pakkomielteestä ei kuitenkaan yleensä seuraa hyvää. Sen Joonas Berghäll tietää itsekin.

–  Itse asiassa suitsien vapauttaminen hevoselta auttaa. Se, että antaa mennä. Uskon, että asiat tapahtuvat, jos ne ovat tapahtuakseen.

Kirjan ilmestyminen huhtikuun lopussa tulee olemaan Joonas Berghällille kova paikka. Hän uskoo, että oman pojan kirja olisi ollut äidin suurin unelma. Äiti oli himolukija.

– Sitten taas tiedän äidin, joka aina suojeli poikaansa. Hän olisi sanonut, että älä hyvä jumala kirjoita noin rehellisesti.

– Mutta jos äiti oli taistelijanainen, minkä poika sille voi, ei omena kauas puusta putoa.

Joonas Berghäll muutti äitinsä kanssa Kemistä Mikkeliin äidin leikkauksen jälkeen. – Syy muuttoomme saattoivat olla äidin tiedottomuuskohtaukset. Mikkelissä kukaan ei tiennyt millainen hän oli ollut ennen. Oikean lääkityksen takia kohtaukset loppuivat.

Rakkauteen kuuluu sekin, että päästää irti ja on kiitollinen. Viime syksynä Joonas kirjoitti työhuoneessaan äidilleen kirjeen. Hän suosittelee kirjeen kirjoittamista jokaiselle läheisensä menettäneelle.

– En ole kertaakaan pystynyt lukemaan kirjettäni ilman että itken. Se kirje tulee suoraan sydämestä.

”Minulla ei ole enää ketään, jolle voisin lähettää kortin matkoiltani. Se on surullista ja lisää ikävää. Luin kaikki liesituulettimen päällä olleet kortit, joita sinulle olin lähettänyt ympäri maapalloa. Niistä tuli hyvä mieli.

Rakkaus ja elämäni nainen ovat unelmia, mutta unelmani on myös tulla isäksi. Muistatko – tämän unelman ilmoitin jo seitsemän vanhana joulupöydässä sinun, mummin ja papan kuullen?

Huomasin muuten yhden asian kuoltuasi. Olit äitinä oikeassa yhdeksästäkymmenestäkahdeksasta prosentista asioista, joista väittelimme.

Rakkaimpia muistoja sinusta ovat hetket, jolloin lauloit kotona. Et laulanut hiljaa vaan niin lujaa, että lopuksi kyyneleet virtasivat, niin kuin minulla nyt, kun tätä kirjettä kirjoitan.

Minä rakastan sinua äiti yli kaiken.”

Rakkaudella poikasi,

Joonas

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?