Mika Aaltolan kolumni: Venäjälle ei kunnian kukko laula

Asenteemme tulisi olla ääripuolustuksellista varautumista ja suojautumista häpeämättömän Venäjän varalta, pohtii Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola Suomen Nato-ratkaisua.

16.4. 8:00

Kunnia, häpeä ja häpäiseminen ovat valitettavasti 2020-luvun kansainvälisen politiikan peruspiirteitä. Rauha usein rikkoutuu loukatun kunnian takia. Näin Adolf Hitler perusteli Saksan käyttäytymistä 1930-luvulla vedoten Saksan häpäisyyn ensimmäisen maailmansodan rauhassa. Näinhän Venäjäkin valheellisesti väittää, ettei länsi pitänyt lupaustaan olla laajentamatta Natoa. Lupausta ei todellisuudessa rikottu, vaan Euroopan turvallisuusjärjestelmä perustuu kunkin maan oikeudelle itse päättää omasta liittoutumisratkaisuistaan. Tämän asioiden tilan myös Venäjä vahvisti allekirjoituksillaan. Kyse ei siis ole Venäjän loukatusta kunniasta, vaan Venäjän mahtipontisesta kunniantarpeesta, jolla se pyrkii pyyhkimään sitoumuksensa pois allekirjoittamistaan papereista. Kunniaton usein teeskentelee tuohtunutta.

Kansalliset tunnetilat näyttelevät suurempaa roolia kuin järkiperustainen päätöksenteko. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyyden suhteen näillä tunnetiloilla on merkitystä. Suomen vakaa ulkopolitiikka on asia, johon Putinin koetaan luottavan. Totta on, että Venäjällä henkilökohtainen luottamus saattaa olla sopimustekstejä tärkeämmässä roolissa. Ainakin tällä ajatuksella voidaan vaikuttaa ja luoda painetta. Vakaiden suhteiden rikkominen Nato-hakemuksella tuottaa varmastikin katkeruutta Venäjällä ja siihen liittyviä kostopaineita. Venäjä hurskastelee, ettei se tiedä itse rikkoneensa lupauksensa Suomelle esittäessään etupiirivaateensa ja tehostaessaan niitä julmalla sodallaan Euroopassa. Mutta Venäjällä jopa taktinen kunnia ja lojaalisuus ovat toimivia käsiteitä, joiden rikkomisella voidaan herättää pelkoa naapureissa. Ansaan ei kannata langeta. Tehkäämme päätöksemme omista lähtökohdistamme. Vain tätä loppujen lopuksi kunnioitetaan Venäjällä.

Kunnian ja häpeän politiikalla on pitkät juuret. Muistan ensimmäisen kerran, kun kävin isäni kanssa Turun linnassa. Muistan hyvin Albert Edelfeltin maalauksen, jossa Ruotsin hallitsija Kaarle-herttua (1550–1611) herjaa parrasta vetämällä Suomen käskynhaltijan Klaus Flemingin (1535–1591) ruumista. Häpäisy liittyi Ruotsin valtakunnan sisäiseen välien selvittelyyn. Fleming kuoli sairauteen ennen kuin oli ehtinyt varustautua sotaan Kaarle-herttuaa vastaan. Herttuan väitetään sanoneen häväistyksen yhteydessä: ”Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa”. Kunnia ja häpäisy ovat aina näytelleet roolia valtapolitiikassa. Nytkin Venäjällä koetaan Ukrainan omalla erillisellä olemassaolollaan häpäisevän Venäjän kunniaa. Samalla lännessä Venäjän koetaan itse käyttäytyvän häpeämättömästi ja kunniattomasti tuhotessaan kansanryhmää, ukrainalaisia.

Kansainvälisen politiikan keskeinen teoreetikko Hans Morgenthau (1904–1980), tutki kunniaan liittyvää arvovaltapolitiikkaa. Hän näki sen yhtenä ulkopolitiikan peruspiirteistä. Joko todellista tai pullisteltua arvovaltaa käytetään politiikan välineenä. Arvovalta on pääomaa, jolla voidaan saavuttaa tavoitteita. Ongelmana on vain se, että arvovalta on ansaittava ja se on ominaisuus, joka vaatii muiden tunnustamista.

Jos joku ehdottaa mitä tahansa muuta kuin Nato-jäsenyyttä, näemme heidät joko suoraan tai epäsuoraan Venäjän kätyreinä.

Arvovaltaan vedotaan myös Venäjällä, joka pitää kiinni Neuvostoliiton ja Venäjän imperiumin perinnöistä. Perintövaateet ovat kuitenkin kiistanalaisia vähän samaan tapaan, kuin se tilanne, joka johti sotiin Kaarle-herttuan ja Flemingin aikoina tai toiseen maailmansotaan. Putin vetoaa jatkuvasti Venäjän arvovaltaan. Muu maailma ei kuitenkaan tunnusta Venäjän kunniaa. Edes vaivalloinen sotilaallinen voitto ei sen kunniaa ja arvostusta palauttaisi. Venäjän johto on paradoksaalisesti tullut häpäisseeksi Venäjän kunnian. Tämä keskeisen venäläisen haavan kanssa joutuu myös Suomi painimaan kenties vuosia.

Suurvaltakunnian dynamiikkaan liittyy holtittomat haasteet, ylikorostunut käsitys omasta mahdista. Kun seuraa Venäjän mediaa tai Putinin aggressiivisia puheita, voi tehdä johtopäätöksen, että Venäjän on vallannut suuruudenhulluus, hybris. Venäjällä annetaan piittaamattomuuden ja nöyryyden puutteen vallita. Liioiteltu itsevarmuus, röyhkeys ja loukkaava väkivalta ovat usein kohtalokkaita myös maailmanpolitiikassa. Venäjä näyttäytyy kunniattomalta. Se häpäisee uhriaan, Ukrainaa, ylentääkseen itseään. Venäjä ei ansaitse myöskään Suomen kunnioitusta, edes pelonsekaista sellaista.

Häpeä koskee myös meitä. Presidentti Risto Rytin puolustuspuhe sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä jäi julkaisematta aina vuoteen 1989. Pääsyynä oli Venäjän kunnioittaminen ja kansallinen epärehellisyys. Ryti kunnian ihmisenä aavisti tämän ja laati puolustuspuheensa testamenttina jälkipolvia varten. Valinta ruton ja koleran välissä kahden diktatuurin paineessa ei ollut jättänyt Suomen johdolle paljoa valinnanvaraa: ”Suomen hallitus ei halunnut sotaa, päinvastoin se pyrki sitä välttämään. Mutta olosuhteet ja tapahtumien pyörteet olivat voimakkaammat kuin se. Olimme kuin myllynkivien välissä.” Jälkipolville suunnattu viesti kumpuaa samasta juuresta, kuin Suomenlinnan kuninkaanportin viesti vuodelta 1754, jossa linnoituksen perustaja Ruotsin sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710–1772) toteaa katkerana: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun”. Tapahtumia tulisi kyetä omaehtoisesti hallitsemaan, eikä pelinappulaksi tulisi päätyä, myllynkivien väliin. Mutta niin pienille helposti käy epäsuotuisissa syövereissä, joissa epäinhimillistävä hävyttömyys ei tunne rajoja. Sivussa on miltei mahdotonta pysyä suurvaltakunnian ollessa pelissä.

Keskeinen syyllisyys liittyy suomettumiseen ja sen kummittelu epärehellisyytenä ja kieltämisenä suhteessa Venäjän vaarallisuuteen. Miten vieläkin painimme YYA-ajan häntien kanssa, jotka eivät tässä tilanteessa viisastuta? Venäjän Jaakobin paini oman perintönsä kanssa ei saisi olla meille pidäke ja selkeä viesti suojaan hakeutumisesta. Nyt sota Euroopassa ei ole kahden pahan välinen, vaan diktatuurin ja läntisen yhtenäisyyden välinen. Tilanne olisi Paasikivelle, Mannerheimille, Rytille ja Tannerille ollut melko suoraviivainen, hengitystilaa on demokratioiden ollessa liittokunnan ytimessä. Liittoutumisen historian näkökulmasta tilanne on nyt Suomen kannalta mahdollisimman otollinen.

On hyvä kuitenkin miettiä, onko myös Suomella ylikorostunut itsetunto. Häpäisemmekö me Venäjää liittymällä Natoon? Ilkummeko Venäjän holtittomuuden ja heikkouden hetkellä? Itsekritiikkiä tarvitaan ryhmäajattelun välttämiseksi. Kiinnittäisin huomiota meidän myöhäiseen havahtumiseemme Venäjän pyrkimykseen rikkoa rauha ennemmin tai myöhemmin. Puhuimme itsestämme jotenkin hyvin erillisenä suhteessa Ukrainaan. Sitä pidettiin vain ”entisenä neuvostotasavaltana”, jonka Venäjä suhde ei vertaudu saatikka heijastu meihin. Samaan tapaan vinoilimme balteille heidän päätöksistään ja oireyhtymistään. Lista suomalaisesta paisutellusta itsetunnosta, joka on tietysti pienimuotoisempaa muttei vähemmän kansakuntaa vaurioittavaa, on pitkä. Olimme jotenkin maailmankatolla sijaitseva vakauttaja sekä maailman ongelmien ratkaisun suurvalta. Peräpeiliin on syytä myös kriisin keskellä vilkaista ainakin sen verran, ettei kompastu samoihin virheisiin nyt päätöstä tehtäessä, yhä uudelleen kiertäen kehää kuin eksynyt.

Toisaalta suomalainen itsekorostus näkyy nyt liiallisena suoraviivaisuutena. Epäilys petturuudesta täyttää mielemme. Jos joku ehdottaa mitä tahansa muuta kuin Nato-jäsenyyttä, näemme heidät joko suoraan tai epäsuoraan Venäjän kätyreinä. Järkevä keskustelu ja punninta saattaa unohtua pienisieluisessa näennäisterävien ajatusten myrskyissä. Henkilöitä, joita on vain kotva aikaisemmin pidetty suuressa arvossa, epäillään. Tämä suomalainen itsevarmuus ei voi olla järkevin reitti Natoon. Pitää osata kunnioittaa myös suomalaista yhtenäisyyden perinnettä. Paljon hyvää on saatu aikaan, jotta liittoutuminen ylipäätään on mahdollista. Valtiojohto toimii nyt ripeästi ja olosuhteisiin nähden viisaasti prosessin laaja-alaista hyväksyttävyyttä korostaen.

Asenteemme tulisi olla ääripuolustuksellista varautumista ja suojautumista häpeämättömän Venäjän varalta. Eikä Venäjällä Natoa pelätä, se nähdään pikemminkin pidäkkeenä heidän suurille suunnitelmilleen jostakin Venäjä-vetoisesta eurooppalaisesta järjestyksestä. Rytin testamenttia tähän päivään sanoittaen Suomi on vuodesta 2014 asti ”tuntenut itsensä turvattomaksi suuren naapurinsa rinnalla.” Se, että Euroopan suurin valtio kokee, ettei se enää mahdu omalle tontilleen on meille kipeä asia. Se vaatii pidäkkeitä ja esteitä. Edessä ei ole ruusutarhaa. Sitä ei Natokaan tuota. Vieraan apuun ei kannata hädän hetkellä luottaa, mutta lisäarvoa yhteistoiminnasta on ja pidäkettä Nato selkeästi tuottaa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?