Seppo Varjuksen kolumni: Putinin sota on kuin vanha kirous – tuhon kuvat ovat ikuisia

Historiasta voi lähinnä oppia, että juuri kukaan ei opi siitä mitään, erikoistoimittaja Seppo Varjus kirjoittaa.

3.4. 8:00

Rikkinäiset tornitalon ikkunat tuijottavat tyhjyyteen. Nopealla vilkaisulla taloa luulisi ehjäksi. Mutta sitten huomaat yksinään törröttävän savupiipun, puuttuvan katon, kadonneen kerroksen.

Ajan kuva. Minkä ajan?

Viime viikonloppuna Ateneum sulkeutui remontin vuoksi. Ennen sitä viimeiseksi isoksi näyttelyksi jäi Moderni nainen, 12 suomalaisen naisen töitä 1900-luvulta.

Helmi Kuusi ei ehkä ollut joukon tutun kuuluisin nimi. Michiganissa vuonna 1913 syntynyt Helmi kuului Kuusen kulttuurisukuun. Hänestä tuli taidegraafikko ja maalari.

Ateneumin isoissa tiloissa Helmi Kuusen muutama mustavalkoinen työ herätti huomion, koska näky oli niin samanlainen kuin uutiskuvissa Ukrainasta. Jatkosodan aikaisen kuvasarjan aiheena oli pommitettu Viipuri.

Sen ajan kuvia, tämän ajan kuvia.

Venäjän hyökkäyksen brutaalius järkytti Eurooppaa. Jugoslavian hajoamissodatkin 1900-luvulla tuntuivat vähemmän ahdistavilta. Toki niiden uhriluku on toistaiseksi suurempi.

Ukrainassa käytävän sodan uhriluku ei saisi kasvaa yhtään. Mutta maailma on sokea, kuuro ja järkeä vailla.

Sen ajan kuvia, tämän ajan kuvia.

Itseään voi lohduttaa sitä järkeistämällä. Voi keksiä nykyisille tapahtumille vastaavuuksia menneestä.

Talvisotaa tietenkin verrataan Ukrainaan. Odotettu altavastaaja pistää hanttiin paperilla ylivoimaiselle hyökkääjälle sitkeydellä ja viekkaudella. Maailma vastaa heikomman avunpyyntöihin vaihtelevasti. Kansakunta syntyy.

Toisaalta Venäjä tuntuu taistelevan uudestaan Katariina Suuren sotia, joissa se valtasi Mustanmeren pohjoisrantaa. Pietari Suuri löi Ruotsin Kaarle XII:ta Pultavan taistelussa nykyisessä Ukrainassa.

2010-luvun puolivälissä Krimin valtaus sai muistelemaan Krimin sotaa 1800-luvun puolivälissä. Siihenkin nykyistä sotaa on ehditty verrata.

Johtihan Venäjää silloinkin vanheneva militarismissaan fanaattinen mies. Myös Nikolai I uskoi, että Venäjän lippu ei saa laskea sieltä, minne se on kerran nostettu.

Venäjää vastassa oli Turkkia tukeva yhdistynyt länsi, siis Britannia ja Ranska. Suomessa tämä tunnetaan Oolannin sotana.

Venäjää rohkaisi muisto miespolvi aiemmin käydystä suuresta isänmaallisesta sodasta. Siinä kukistui läntinen valloittaja, Napoleon. Nikolai luotti liikaa Venäjän armeijaan, joka oli korruption ja kyvyttömyyden jäytämä.

Nikolai kuoli vuonna 1855, mahdollisesti raivoon lähestyvästä tappiosta. Opittiinko hänen erehdyksistään mitään?

Nikolain poika Aleksanteri II vapautti maaorjat, mistä kiitokseksi vapautta rakastavat kumoukselliset räjäyttivät hänet. Sitä ennen Aleksanteri ehti jälleen sotia Mustanmeren rannoilla.

Uusia tsaareja tuli, sotaonni laski ja nousi. Välillä tsaaria sanottiin puolueen pääsihteeriksi, sitten presidentiksi. Jos historiasta voi oppia jotain niin sen, että juuri kukaan ei opi siitä mitään.

Vain aina uusien sotien suru säilyy. Tämä koskee maailmassa tietenkin myös sotia, joissa Venäjällä ei ole osaa eikä arpaa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?