Kävelin eilen aamulla töihin musiikkia kuunnellen. Yllättäen minut valtasi tuska ja suru, jota harvoin olen kokenut. Kyynelten virratessa ja pala kurkussa jatkoin eteenpäin. Ajattelin niitä miljoonia ukrainalaisia, jotka nyt kaipaavat koko maailman huomiota. Ajatuksiini tulivat vanhempani ja isovanhempani, jotka olivat sotineet Kurdistanin vuorilla häikäilemätöntä hyökkääjää vastaan säilyttääkseen rauhan.
Matkalla ymmärsin, että käytettävissä olevaa aikaa ei pidä käyttää pelon vahvistamiseen tai suruun, vaan nimenomaan valmistautumiseen pahimman varalle. Meidän jokaisen on oltava kylmäpäisiä, käytännönläheisiä ja tarkkaavaisia. Sota on aina likaista ja epäreilua eikä se välitä tunteistamme.
Se mitä meidän pitää tehdä, on satsata energia- ja ruokatuotantoomme sekä huoltovarmuutemme. Meidän täytyy kasvattaa puolustusmenoja huomattavasti. Vastustaja pitää aina ottaa tosissaan. Jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta tulee irtautua. Suomella pitää olla kaikki mahdollisuudet isänmaan puolustamiseen. Meidän pitää navigoida viisaasti ja harkitusti uudessa todellisuudessa ja myöntää tosiasiat, jotka historia opettaa.
Suomella oli mahdollisuus liittyä Natoon 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto kaatui. Toinen tilaisuus oli 2000-luvun alussa, jolloin Baltian maat hakivat jäsenyyttä. Suomen poliittinen historia osoittaa strategista menestystarinaa.
Olemme toimineet historian käännekohdissa: Kun naapuri on ollut heikko, olemme tarttuneet tilaisuuksiin liittymällä eri yhteisöihin kuten EU:hun. Kun ajat olivat kovia, pyrimme pitämään saavutetuista eduistamme kiinni. Strategia on toiminut ja siksi sitä täytyy jatkaa johdonmukaisesti. Tilaisuuksiin pitää tarttua, kun mahdollisuus avautuu.
Mikäli Suomi hakisi Natoon, se täytyy tehdä yhdessä Ruotsin kanssa. Kysymys liittymisestä täytyy tehdä maltilla ja riskiarviot huomioiden.
Tulevaisuus on pimeän peitossa, mutta varmaa on se, ettei Euroopalla ole varaa puhua sukupuolineutraalista vessoista, kuukautisköyhyydestä tai intersektionaalisesta feminismistä samaan aikaan kun Kiina laajenee Afrikkaan ja Putin suunnittelee suur-Venäjän palauttamista. Realismille ei pidä koskaan kääntää selkäänsä.
Hyvän aikana ei saa unohtaa pahaa. Pahan aikana ei hyvää. Pitkään kestänyt rauha sokaisi monet siltä mitä historia on opettanut satojen vuosien ajan: jokainen sukupolvi on läpikäynyt vähintään yhden sodan. Lähes kaikki väittämät sisältävät poikkeuksia ja siksi meidän on ymmärrettävä hyökkääjän häikäilemätön ja turmeltunut sielunmaisema, jotta voimme pitää kiinni valtion tärkeimmästä tehtävästä, joka on vapauden turvaaminen.
Euroopan rivien on oltava tiiviit, jotta vahvalla pohjalla rakennettu pilari kestäisi kovimmassakin tuulessa. Tuhansia vuosia sitten elänyt kreikkalainen ajattelija Aisopos osoitti, että yhteen sidotut niput eivät katkea yhtä helposti kuin jos niitä katkaisee yksi kerrallaan.
Venäjä ei pysähdy Ukrainaan, mikäli se vallataan. Siksi meillä on oltava rohkeutta toimia peloistamme huolimatta ja seistävä yhdessä sivistyneinä eurooppalaisina barbarismia vastaan.
Eläköön Ukraina!
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, Lähi-idän asiantuntija ja Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu (kok).
