Tunnetut suomalaiset kertovat, kuinka Ukrainan sota herätti omat sota­muistot: ”Ahdistus, jolle ei ole osoitetta”

– Kyllä se tuntuu, on ihan omituinen tunne käsivarsista lähtien, sota-ajat elänyt näyttelijä Anja Pohjola sanoo Ukrainan sodasta. Ahdistus on sota-ajan lapsille Heikki Kahilalle ja Pirkko Arstilalle myös tuttu tunne juuri nyt.

Anja Pohjola, Pirkko Arstila ja Heikki Kahila muistavat Suomen sota-ajan.

10.3. 7:00

Toimittaja Pirkko Arstilasta tuntuu kuin uinuvat muistosolut aktivoituisivat Kiovan pommituksia seuratessa. Omat vanhat sotamuistot ovat nousseet pintaan.

– En todellakaan ole yksin. Kun kerroin ahdistuksestani Facebookissa, olen saanut ikätovereiltani viestejä, että minulla on ihan sama tilanne, hän kertoo.

Vuonna 1938 syntynyt Arstila, 83, oli jatkosodan aikana lapsi ja asui Helsingin Runeberginkadulla. Hän muistaa yhä sen ajan pommitukset ja ympärillä palavat talot.

– Me lapset keräsimme pomminsirpaleita ja vaihdoimme niitä keskenämme kuin kiiltokuvia, hän kertoo.

Pommitusten yltyessä perhe pakeni Uudenkaupungin mummolaan. Pirkon täti oli tuonut turvaan hienon ruokasalin kalustonsa, joka oli pakattuna pitkin seiniä ja jonka päällä lapset kiipeilivät.

– Minulle on tullut ahdistus, jolle ei ole osoitetta, Pirkko Arstila kertoo tuntemuksistaan Ukrainan sodan sytyttyä.

– Hauskat leikit muistan hyvin, mutta kaiken yllä oli kuin mustana pilvenä hirveä pelko. Se tarttui aikuisista lapsiin.

Nyt se lapsen pelko heräsi uudelleen Kiovan tapahtumista. Ensimmäisenä Ukraina-päivänä Pirkko Arstilaan iski hirveä ahdistus, joka tuli syvältä.

– Minulle on tullut ahdistus, jolle ei ole osoitetta.

Arstila ei tiedä, mistä ahdistus tuli. Hän on uutisihminen ja nähnyt työssään uutistoimittajana ja uutisankkurina paljon.

– Se on käsittämätön tunne, jonka tietää vain se, joka on sen itse kokenut. On vaikea nukkua nyt, mutta en näe pahoja unia.

– Olen syntynyt 1938. Sieltä nousee jotain, minkä on painanut pois. Juuri se pelko, joka silloin oli, että nyt ne venäläiset tulevat.

Pelko on lamaannuttavaa. Pitäisi tehdä töitä, mutta Pirkko Arstilasta tuntuu, ettei hän pysty tekemään mitään hyödyllistä. Hän yrittää hoitaa itseään kauniilla, tyylikkäillä tv-sarjoilla kuten Downton Abbeylla. Se on ollut erittäin rauhoittavaa, samoin kuntosalilla käyminen.

– Downton Abbeyssa on ihmisiä, jotka käyttäytyvät hyvin, ja se on visuaalisesti hieno sarja. Se on täydellinen vastakohta nykyelämälle ja Ukrainalle.

Lasten mielenrauhasta Pirkko Arstila on eniten huolissaan. Televisiossa Ukrainan pakenevilla lapsilla on samanlaiset pinkit toppatakit ja vetokärryt kuin suomalaisillakin lapsilla. Lapsikin aistii nyt vaaran olevan lähellä.

– Vanhempien tulisi nyt suojella lapsia ja olla pehmentämässä sotakuvia. Meidän aikuisten huoli siirtyy lapsiin.

Yölläkin tulee muistoja mieleen

Näyttelijä Anja Pohjola, 90, vastaa puhelimeen kotoaan Helsingin Töölöstä. Hän on juuri kirjoittamassa kirjettä Kanadaan siskonsa sukulaisille.

– Mainitsen, että ei ole kuin 80 vuotta siitä, kun olen kokenut sodan.

Talvisodan syttyessä Anja Pohjola oli kahdeksanvuotias. Perhe asui Loimaalla ja lähti sotaa pakoon Alastarolle ja myöhemmin Jyväskylään.

Ukrainan tilanne on koskettanut syvästi. Yölläkin tulee muistoja mieleen ja hirveä suru ihmisten puolesta. Äitien, lasten ja miesten.

– On se pelottavaa, kun luultiin, että päästiin Stalineista ja Hitlereistä, mutta niitä tulee koko ajan lisää, Anja Pohjola sanoo.

– Kyllä se tuntuu, on ihan omituinen tunne käsivarsista lähtien. En osaa selittää, miten se tunne iski, kun ensimmäisen kerran kuulin Ukrainan sodasta. Yksinkertaisesti sanottuna meni kylmät väreet, mutta se oli jotain paljon enemmän.

Ensimmäinen muisto sota-ajoista on kotoa. Oli ilta ja äiti ihmetteli, että mitä varten tuo hella huutaa. Isä sanoi, että se on merkki meille, että pitää mennä suojaan. He menivät kaikki perunakellariin.

– Varsinkin talvisodan aikana nukuttiin sukat jalassa ja sukkanauhaliivit päällä, että oltiin valmiina lähtemään nopeasti.

– Myöhemmin olin pikkulottana ja autoin isompia lottia.

Sota on nyt mielessä koko ajan. Mitään paniikkia ei ole, mutta eihän tilanne voi Pohjolan mukaan olla vaikuttamatta.

– On se pelottavaa, kun luultiin, että päästiin Stalineista ja Hitlereistä, mutta niitä tulee koko ajan lisää. Olen jo vanha yhdeksänkymppinen, mutta ajattelen tulevaisuutta ja ihmisiä ympärillä – ja kun tiedetään, kenen naapurina ollaan.

Jäljellä on toivo. Anja Pohjola sanoo, että sodan aikana oli aina toivo, että kyllä me selvitään.

– Isot lotat puhuivat, että nyt on miehet lopussa. Sanoin lottakaverilleni, että me mennään myös auttamaan. Isänmaahenki oli kova – ja on edelleen.

”Tilannehan ahdistaa”

– Totta kai nämä Ukrainan tapahtumat rinnastuvat omiin sotamuistoihin, legendaarinen uutisankkuri Heikki Kahila sanoo.

Oman uutismenneisyytensä takia hän on hyvin aktiivisesti seurannut Ukrainan tapahtumia. Vuonna 1936 syntynyt Kahila sanoo, että mitä enemmän sodasta tietää, sitä ahdistavampaa se on. Ihmisiä kuolee nytkin kaiken aikaa. Sadoittain viattomia siviilejä.

– Tilannehan ahdistaa. Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, kuinka paljon sodankäynti on muuttunut. Nykyään kaukaa voidaan vaikuttaa eikä tarvitse käydä lähitaisteluja.

– Aikaisemmista sodista poiketen, sota on sun kännykässä, Heikki Kahila, 85, sanoo.

Informaatioteknologia on kehittynyt, ja se vaikuttaa kaikkeen.

– Aikaisemmista sodista poiketen, sota on sun kännykässä, Kahila, 85, sanoo.

– Sodan kuva on muuttunut, se on tullut erittäin lähelle tämän tekniikan takia. Et pääse pakoon ja joudut muodostamaan henkilökohtaisen mielipiteen sodasta. Tämä on erittäin raakaa ja kamalaa.

Omat sotamuistot sijoittuvat jatkosotaan. Talvisodan aikana Heikki Kahila oli vasta kolmevuotias. Heikki Kahilan äiti työskenteli jatkosodassa sotasairaalassa lottana. Sotasairaala oli aivan kodin vieressä.

Yhtenä toukokuisena päivänä kaikki naapuruston isät ja nuoret miehet olivat lähteneet sotaan.

– Tietysti meilläkin alkoi sota, sillä kansakoulu oli muunnettu sotasairaalaksi, ja se oli aivan vieressä.

– On vahva muistikuva, että meitä lapsia ei kaitsenut kukaan silloin. Isät olivat siellä jossakin ja äidit palvelivat lottina useimmat.

Kotikaupunkiin Varkauteen perustettiin panssarivarikko. Kahila muistaa sen melkoisena lasten eldoradona. Keskeinen juttu oli, että aina oli nälkä, koska ruokaa ei ollut. Kaikki puutarhat muutettiin vihannespenkeiksi.

Sotasairaalassa Heikki Kahila kuuli ensimmäistä kertaa elämässään Harmony Sisters -lauluyhtyettä. He olivat keikalla sotasairaalassa.

– Paljon myöhemmin 70-luvulla näin valokuvan siltä keikalta ja kiinnitin huomiota säestäjään. Hän oli tv-viihteen huonetoverini Aarno Valli.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?