”Silloin minulle tuli selväksi, miten kamalaa kärsimys voi olla” – lääkäri kertoo, miten päätyi kannattamaan eutanasiaa

Terhokodin entinen johtaja Juha Hänninen kertoo uudessa kirjassaan kaunistelematta tapauksista, jotka saivat hänet kannattamaan kuolinapua.

Juha Hänninen on saattohoitokoti Terhokodin entinen johtaja.

15.2. 9:30

– Syöpäkasvainta oli kaikkialla kasvojen alueella, ja ne runtelivat ulkonäköä. Kasvaimet vuotivat märkää ja verta. Hengitysteistä nousi jatkuvasti limaa.

Saattohoitokoti Terhokodin entinen johtaja Juha Hänninen kirjoittaa kaunistelematta kohtaamisestaan nuoren naisen kanssa, joka sairasti pään ja kaulan alueen syöpää.

Hänen uusin teoksensa Auta Minut Kuolemaan – Armollinen, rikollinen eutanasia (Tammi) ilmestyi tiistaina.

Hänninen valottaa muun muassa sitä, mikä sai hänet Terhokodin vuosina kannattamaan kuolinavun antamista tapauksissa, joissa parantumattomasti sairaalla ei ole toivoa vaan ainoastaan tuskaa.

– Silloin minulle tuli selväksi, miten kamalaa kärsimys voi olla. Se vaikutti voimakkaasti siihen näkemykseeni asiasta, Hänninen kertoo IS:lle.

– Olin Terhokodissa 25 vuotta. Näin niinä vuosina erilaisia vaikeita kärsimyksiä. Valtaosaa pystyin toki lievittämään - ja niin teinkin.

Nuoren naispotilaan kärsimys ei ollut pelkästään fyysistä.

– Potilaalla oli pienet lapset, jotka eivät halunneet tulla enää katsomaan äitiään, koska he pelkäsivät tämän ulkomuotoa ja koska eritteet ja hajut ällöttivät. Potilas oli lähestymässä kuolemaa ja olisi halunnut lapsensa lähelleen.

– Potilaan suurin tuska oli epätoivo siitä, etteivät lapset kyenneet eivätkä halunneet tulla potilashuoneeseen vaan pelkäsivät äitiään.

Hänninen kirjoittaa tilanteista, joissa on vedonnut omiin kokemuksiinsa kärsimyksen kohtaamisesta, mutta kollegoiden suhtautuminen on yllättänyt.

– Osa kollegoista on sanonut, että liiallinen kärsimyksen näkeminen on johtanut omaan väsymiseeni ja luovuttamiseen.

– He katsovat, että siitä kuolinavun ajamisessa olisi itse asiassa kyse: loppuun palanut lääkäri ajaa omassa ahdistuksessaan kuolemaa potilaille, koska ei muuhun kykene.

Näin ei hänen mukaansa kuitenkaan ole. Hänninen epäilee, että on ehkä kertonut epäselvästi tilanteista, joissa ihminen toivoo kuolemaa.

– Omalla kohdallani, kun on nähnyt liki 30 vuotta aina uusia kärsimyksen muotoja, pelkojakin alkaa olla jo monenlaisia.

Syövän runtelema nuori äiti kuoli jonkin ajan kuluttua. Lapset eivät enää viimeisinä päivinä käyneet häntä katsomassa.

Hänninen kirjoittaa samassa yhteydessä toisesta vastaavan alueen syöpää sairastaneesta potilaasta, jolle annettiin hieman ennen kuolemaa hoitoja, joiden seurauksena syöpäkasvain kasvoilla alkoi sulaa.

– Samalla putosi myös muuta pehmennyttä kudosta. Potilaan kasvoilta kaavittiin viime päivinä sulanutta kudosta, josta lähtenyt haju oli vastenmielinen.

– Elämän viime vaiheet olivat kauhun lähde potilaan lisäksi hänen läheisilleen, mutta myös hoitajille ja lääkärille.

Molemmat tapaukset ovat sellaisia, jotka ovat johtaneet Hännisen pohdiskelemaan, missä kulkee kärsimyksen raja.

– Mihin halutaan vetää raja onnistuneelle saattohoidolle? Kuka sen määrittää?

– Edellä kerrotut tapaukset ovat vaikeita, mutta tuleeko esimerkkejä vähemmän kärsivän yrittää kestää?

Hänninen ihmettelee kirjassa kuolevien määrään vetoamista, kun puhe kääntyy kuolinapuun.

– Viisikymmentä on hyväksyttävää, mutta tuhat on jo aivan liikaa. Minun on ollut vaikea seurata tätä logiikkaa.

Oman osansa saavat uskonnollisista syistä eutanasiaa vastustavat ihmiset sekä osa lääkärikunnasta.

– Vielä pahempia ovat sellaiset hartaat uskovat ihmiset, jotka antaisivat muiden kärsiä oman maailmankatsomuksensa vuoksi. Tai lääkärit, jotka venyttäisivät kuoleman tuloa mahdollisimman pitkään, kunnes tilanne todella muuttuu edellä kuvatuksi kauhuksi.

– Saattohoito ensin -ajattelu on ennen kaikkea järjestelmälähtöistä, ei ihmislähtöistä.

Kirjassa on seikkaperäisesti käsitelty myös Sveitsissä toimivia niin sanottuja "kuolemankilinikoita". Eniten sivutilaa saa Dignitas-järjestö, joka suorittaa lääkärin tukemana avustettuja itsemurhia Sveitsissä.

– Keskimääräinen aika ensimmäisestä yhteydenotosta toteutuneeseen kuolemaan on 3–4 kuukautta. Saadakseen apua kuolemiseen henkilön tulee olla Dignitasin jäsen.

Hänninen painottaa IS:lle, että termi "klinikka" on hieman harhaanjohtava.

– Ne ovat yhdistyksiä, joilla ei ole virallisia toimitiloja. Kuolema tapahtuu yksityisasunnossa tai jossakin muussa tilassa. Siellä ei myöskään ole lääkäriä, joka toimenpiteen suorittaisi.

Klinikka hankkii avustettuun itsemurhaan tarvittavan kuolettavan lääkeaineen, kun henkilö hakeutuu sinne itsemurhatarkoituksessa.

– Jokainen käytetty lääkeannos tarvitsee sveitsiläisen lääkärin reseptin.

Kuolema tulee kalliiksi. Kuten kaikissa Sveitsin avustettua itsemurhaa tarjoavissa järjestöissä, kustannukset ovat arviolta 10 000 euron luokkaa.

Voisiko Hänninen itse toimia vastaavassa järjestössä, mikäli sellainen avattaisiin joskus Suomeen?

– Voisin toimia.

Hän kertoo, että asiaa on pohdittu Oikeus Arvokkaaseen Kuolemaan ry:ssä, jonka hallitukseen hänkin kuuluu.

– Rikoslaki ei toimintaa Suomessa estä, mutta Valvira ja Lääkäriliitto voisivat puuttua asiaan.

Kirjailija on kuitenkin luottavainen sen suhteen, että eutanasia on jonain päivänä laillista myös Suomessa.

– Uskon ilman muuta. Paine kasvaa, kun Euroopan maissa tehdään päätöksiä sen laillistamisesta. Suomen pitää EU:n linjaa tässäkin asiassa jotenkin myötäillä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?