Nainen, 20
”Meidän perheessämme on yli kymmenen lasta. Koen, että se on ollut pelkästään rikkaus, että on niin paljon sisaruksia: On koko ajan ollut rakkaita ihmisiä ympärillä eikä ole koskaan tarvinnut olla yksin. Tästä voi varmasti olla monia erilaisia kokemuksia, mutta itse koen, että rakkauden määrä on vain kasvanut sen myötä, että perhe on niin suuri.
Minulla on melkein sata serkkua, ja on aina ollut ihan parasta, kun serkkuja on tullut kylään.
Pienestä asti meitä on opetettu käymään seuroissa ja lapsena myös pyhäkoulussa ja raamattuluokassa. Olen kokenut ne aina mukavina tapahtumina, vaikka joskus onkin laiskottanut lähteä seuroihin.
Lapsena en saanut ikinä katsoa piirrettyjä, mutta en toisaalta ole osannut niitä kaivatakaan. Sen ajan on korvannut leikillä.
Iltaisin on aina luettu iltarukous ja vanhemmat ovat siunanneet kaikki synnit anteeksi. Siitä on tullut turvallinen olo. Koen, että rukouksista saan edelleen hirveästi turvaa, jos on vaikka jokin vaikea elämäntilanne.
Nykyään vanhoillislestadiolaisuus näkyy elämässäni niin, että moni lapsuudesta tuttu tapa, kuten vaikkapa seuroissa käynti, ei ole enää vain tapa, vaan sinne haluaa ja päättää aina lähteä.
”Nykyään vanhoillislestadiolaisuus näkyy elämässäni niin, että moni lapsuudesta tuttu tapa, kuten vaikkapa seuroissa käynti, ei ole enää vain tapa, vaan sinne haluaa ja päättää aina lähteä.
Alkoholia minun ei ole ikinä tehnyt mieli maistaa, enkä koe, että olisin jäänyt sen takia mistään paitsi. Olen hakemassa kouluun nyt ja haluan kyllä käydä osassa opiskelijabileistä ja ryhmäytyä, mutta varmasti ryyppyreissulta jättäydyn pois. Ei se ole mukavaa, jos kaikki muut ovat ihan kännissä.
Kun hengaan kavereideni kanssa, niin välillä pelaamme jotain, laitamme ruokaa, juttelemme… Tykkäämme myös paljon esimerkiksi laulaa yhdessä Siionin lauluja ja virsiä, tai mitä tahansa.
Television katsomisen suhteen aikaisemmin on ollut tosi tiukkaa, mutta kyllä nykyään tuntuu, että suurin osa nuorista vanhoillislestadiolaisista katsoo sellaista sisältöä, minkä arvioi hyväksi. Uskon, että nuoret katsovat ohjelmia ja kuuntelevat kevyttä musiikkia enemmän kuin vanhempi sukupolvi. Itse en katso kauheasti mitään näyteltyä, mutta jotain realitya kyllä, esimerkiksi Olet mitä syöt -ohjelmaa.
”Kaveripiirini koostuu suurimmaksi osaksi vanhoillislestadiolaisista, ja myös poikaystäväni on vanhoillislestadiolainen.
Kaveripiirini koostuu suurimmaksi osaksi vanhoillislestadiolaisista, ja myös poikaystäväni on vanhoillislestadiolainen. Se on varmasti ihan luonnollistakin, että haluaa, että kumppanilla ja kavereilla on samanlaiset arvot kuin itsellä eikä heille tarvitse selitellä omia käytäntöjä ja tapoja ja sitä, miksi lähtee tai ei lähde jonnekin. Yleisestikin puoliso yleensä etsitään oman yhteisön sisältä. Toki kaveripiirissäni on jonkin verran myös ei-lestadiolaisia sekä uskonsa kieltäneitä, mutta harvemmassa.
En harrasta irtosuhteita. Ei sellainen rietas elämä kuulu minulle, enkä osaa sitä kaivatakaan. Tuntuu jopa, että se on varjelus, ettei ajaudu sellaiseen.
Ajattelen, että seksi kuuluu vain avioliittoon, ja se on oma päätökseni. Jos joku päättää toisin, niin en minä eikä kukaan muukaan ole sitä oikea ihminen kritisoimaan.
Ehkäisystä ajattelen, että kaikki lapset otetaan vastaan Jumalan lahjoina. Vanhoillislestadiolaisten näkemyksissä kuitenkin ehkä terävimmät huiput ovat hioutuneet pois sen suhteen, että jos ihmisellä on vaikkapa mielenterveyshäiriöitä eikä hän ole kykenevä huolehtimaan lapsesta, tai jos pitää valita abortin ja äidin hengen välillä, niin asioita katsotaan tapauskohtaisesti ja ihmisten parhaaksi. Ei aina mennä periaatteiden mukaan, jos se ei ole hyväksi.
”Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät sen, että ei kaikkien mielestä ole ikävää saada paljon lapsia
Unelmanani on saada seitsemän lasta tai enemmän. Olen kotona nähnyt, millainen rikkaus sellainen arki on, kun on paljon sisaruksia. Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät sen, että ei kaikkien mielestä ole ikävää saada paljon lapsia. Haluan myös käydä yliopiston ja tulevaisuudessa työskennellä lasten kanssa.
Mutta vaikka minä haaveilenkin perheestä, niin ihan yhtä lailla lestadiolaiset naiset voivat haaveilla urasta, ja omaa uraa arvostetaan. Ei se ole mikään automaatio, että sitten jäädään kotiin ja hoidetaan lapsia.
Olen monta kertaa ollut tilanteessa, jossa vaikkapa työpaikan taukohuoneessa ihmiset alkavat puhua vanhoillislestadiolaisuudesta ja esimerkiksi siitä, miten lestadiolaiset naiset ovat niin alistuneita eikä heillä varmasti ole yhtään valtaa päättää mistään ja että naiset ovat vain synnytyskoneita.
Sitten itse on istunut siinä vieressä korvat punaisina, kun ei tuollainen yhtään vastaa omaa kokemusta tai ajatuksia. Tuollaisista tilanteista on tullut sellainen olo, että en mieluiten ensimmäisenä kerro uusille ihmisille, että olen vanhoillislestadiolainen.
”Ihmiset eivät ole suvaitsevaisia lestadiolaisia kohtaan, koska he kuvittelevat, että me emme ole suvaitsevaisia.
Usein sanotaan, että kaikkia pitää suvaita, mutta jos joku ei suvaitse muita, niin silloin tätä ihmistä ei tarvitse suvaita. Vähän sitä kautta ehkä tulee se, että ihmiset eivät ole suvaitsevaisia lestadiolaisia kohtaan, koska he kuvittelevat, että me emme ole suvaitsevaisia.
Mutta totta kai näkemykset muuttuvat ajan mukana: suurin osa lestadiolaisista arvostaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tai transsukupuolisia ihmisinä ihan samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin. Mutta ehkä ajattelemme, että esimerkiksi homoseksuaalin tyypillinen elämäntapa ei sovi uskovaiselle, koska Raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde.
Joskus vuosikymmeniä sitten vanhoillislestadiolaiset ovat olleet tosi konservatiivisia, mutta niin on ollut koko muukin maailma. Ei se suvaitsevaisuus ole välttämättä kiinni siitä, onko vanhoillislestadiolainen vai ei, vaan enemmän ehkä iästä tai kasvatuksesta.
Minulla ei ole ikinä ollut vaikeaa uskoa tai toimia uskovaisena. En koe, että lestadiolaisuus rajoittaa minua. Monesti tuntuu, että mediasta saa helposti sellaisen kuvan, että ihmiset ovat kuin vankilassa, kun he ovat lestadiolaisia. Joillain sellainen kokemus varmasti on, mutta jokaisella on kuitenkin täysi vapaus lähteä tästä yhteisöstä ja kieltää usko.
”Myös omassa lähipiirissäni on uskonsa kieltäneitä, ja ihan samalla tavalla heitä arvostetaan ihmisinä ja heidän kanssaan ollaan yhteydessä.
Myös omassa lähipiirissäni on uskonsa kieltäneitä, ja ihan samalla tavalla heitä arvostetaan ihmisinä ja heidän kanssaan ollaan yhteydessä. He ovat yhtä rakkaita kuin aina ennenkin ja heidät halutaan pitää lähellä, ja tuntuu, että se asia jopa lähentää ihmisiä, koska silloin toinen pystyy olemaan enemmän oma itsensä. Ja vaikka kieltäisi uskonsa, niin ei se ole välttämättä lopullista, vaan aina saa tulla takaisin: puhutaan palaamisen armosta.
Mielestäni yksi keskeinen hyvä puoli lestadiolaisuudessa onkin se, miten lestadiolaiset antavat anteeksi. Kun kaikki synnit saarnataan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, niin se on tosi suuri voimavara ja voima arjessa. Jos minulla vaikkapa tulee riitaa poikaystäväni kanssa, niin sitten kun asia on anteeksipyydetty ja -annettu, niin se on oikeasti ohi. Sen huomaa ihan omassa olossaan.
Ja on hienoa, kun joka tilanteessa pystyy luottamaan Jumalaan. Lapsena erityisesti se on ollut tosi iso turva.
Ei ikinä tarvitse pelätä, koska Jumala ja suojelusenkelit pitävät huolta.
