”Synnyin aprillipäivänä 1927 Ravansaaressa, 10 kilometrin päässä Viipurin keskustasta. Siellä oli Pohjoismaiden suurin puutavaran vientisatama ja isoja sahoja. Ravansaari oli muutenkin vilkasta seutua, joten isäni sekatavarakauppa menestyi hyvin.
Kun talvisota syttyi marraskuun lopussa, meidän piti lähteä evakkoon heti, koska rospuuttoaika oli lähellä. Saarelta ei olisi päässyt myöhemmin pois, jos olisimme viivytelleet.
Perheeseemme kuuluivat isä August Tiili ja äiti Julia (o.s. Tukiainen), kolme lasta sekä mummo. Isä kuului suojeluskuntaan ja jäi saarelle. Talvisodan lopussa hän joutui polttamaan meidän kotitalomme ennen kuin Ravansaari menetettiin viholliselle kovien taisteluiden jälkeen.
Me muut lähdimme evakkoon Keski-Suomeen. Matkaan sai ottaa vain ylimääräisen vaatekerran ja jalkineet, huovan ja kolmen päivän eväät. Kaikki muu piti jättää.
Silloin vielä uskottiin Kansainliittoon ja luultiin, että käydään vain ja tullaan pian takaisin. Mutta turha oli se usko.
Tämä on Elina Janhusen aarre. Hänen äitinsä lottaneula, jonka takana oleva numero on harvinaisen pieni, 495. Lottamuseon kokoelman suurin numero on 171 362.
Oli arviokauppaa, mihin evakkoja silloin lykättiin. Me pääsimme Lievestuoreelle ja siellä Makkolan kylän Nikkarin taloon. Elämä siellä oli hyvin erilaista verrattuna siihen, mihin olimme tottuneet kauppiaan huushollissa. Meitä ei pantu maatilan töihin, vaan olimme omissa eväissä ja maksoimme asumisesta vuokraa.
Kun talvisota loppui, isä tuli hakemaan meidät takaisin. Koska Ravansaari oli jäänyt viholliselle, menimme sukulaisten luokse Haminaan.
Pian isä lunasti meille sieltä oman talon. Se oli ruotsalaisten Karjalan siirtolaisille lahjoittama tyyppitalo. Meidän entinen talomme ja koko Ruotsinkylä ovat vielä tänä päivänä pystyssä.
”Hilda Myyryläisen ansiosta pääsin viestikurssille ja lottakomennuksille jo pikkulottaikäisenä.
Minä pääsin Koiviston yhteiskouluun, jonka opettajat olivat lottia ja tyttöoppilaat pikkulottia. Rehtori Hilda Myyryläinen oli Lotta Svärdin keskusjohtokunnan viestipäällikkö. Hänen ansiostaan pääsin viestikurssille ja lottakomennuksille jo pikkulottaikäisenä.
Olin talvet koulussa ja kaikki muut ajat lottakomennuksilla. Jatkosodan aikana lukukaudet olivat rikkonaisia ja vajaita alusta tai lopusta, mutta ei me ehditty lomia pitää.
Lotta-aikani alkoi jatkosodan sytyttyä kesällä 1941, kun olin vasta 14-vuotias. Siihen vaikutti kova pelästys ja pyörtyminen, kun vihollisen pommikoneet jyrisivät kauhealla metelillä talomme ylitse.
Minä lensin lattialle ja olin vähän aikaa pökerryksissä. Heti, kun heräsin, menin lottakansliaan kysymään, onko siellä minullekin jotain työtä. Silloin pääsin suojeluskunnan kanttiiniin muonitushommiin.
Nuori Elina Janhunen ilmavalvontalotan komennuksella valvontatornissa Haminan Kirkkojärven takaisessa metsässä kesällä 1942.
Sodan takia koulu alkoi vasta marras–joulukuun vaihteessa ja päättyi vappuna 1942. Sen jälkeen pääsin Hilda Myyryläisen suosituksella ilmavalvontalotaksi.
Ilmavalvontatornimme oli metsässä Kirkkojärven takana muutaman kilometrin päässä Haminasta. Tornissa oli kaksinkertaiset lautaseinät ja laudoituksen välissä hiekkaa suojaksi luoteja vastaan. Ylhäällä oli koppi, jonka katolla oli hiekkasäkit.
Siellä me lotat päivystimme ympäri vuorokauden 12 tunnin vuoroissa. Katsoin taivaalle, ja kun viholliskoneita näkyi, soitin kenttäpuhelimella hälytyksen.
”Siellä oli yksinäistä ja aika kävi yöllä pitkäksi, mutta pelätä ei saanut. Piti vain olla rohkea ja reipas.
Siellä oli yksinäistä ja aika kävi yöllä pitkäksi, mutta pelätä ei saanut. Piti vain olla rohkea ja reipas.
Kun Kirkkojärven maastossa tavattiin loppukesällä desantteja, ilmavalvonta siirrettiin Raatihuoneen torniin Haminan keskustaan. Sitten ei enää tarvinnut olla yksin metsän keskellä.
Muistan elämäniloppuun, kun viholliskoneet iskivät yllättäen eräänä iltapäivänä. Se Raatihuoneen torni oli mahdottoman korkea, enkä ehtinyt tulla vanhoja ja hankalia portaita alas, kun vihollinen oli jo päällä.
Ilmatorjunta tulitti koneita, ja ne ampuivat alas, että ropina vaan kuului, kun luodit ja sirpaleet osuivat peltikatolle.
”Mitalini ovat vinksin vonksin, mutta ei kai se haittaa”, Elina Janhunen kursailee.
Se oli kuin rakeita olisi satanut.
En minä siitä kuitenkaan säikähtänyt, kun ei taaskaan sattunut mitään. Seuraavana päivänä piti kiivetä torniin uudestaan. Se oli minun tehtäväni.
Hyökkäyksiä osui meidän kaikkien lottien kohdalle, mutta ei niillä ylpeilty. Ei me lotat niistä toisillemmekaan puhuneet. Eikä viholliskoneiden aiheuttamista tuhoista kerrottu koskaan mitään.
”Salakieliä oli useampaa sorttia. Oli pelkkiä numeroita tai pelkkiä sanoja tai molempia.
Seuraavana kesänä 1943 olin jo 16-vuotias, ja minusta tehtiin viestilotta.
Pääsin Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatiin viestikeskukseen, joka oli Haminan alakaupungin kasarmeilla. Siellä minä otin vastaan rintamalta tulleita salakielisanomia ja avasin ne selkokielelle.
Salakieliä oli useampaa sorttia. Oli pelkkiä numeroita tai pelkkiä sanoja tai molempia. Meillä oli kaksi kirjaa, joiden avulla niitä avattiin ja tulkattiin.
Viestien sisällöstä ei saanut puhua mitään. Eikä minun olisi tullut mieleenkään niistä kenellekään kertoa.
Vaan olinhan minä silloin nuori! Aina se nuorimmainen, mutta olin myös nopea siinä työssä. Meitä oli siinä kolme lottaa, jotka teimme työtä 12 tunnin vuoroissa.
Elina Janhusen oma asunto on Lahden keskustassa, pääkirjaston lähellä. Sen ravintolassa hän käy usein lounaalla.
Aina oli hirveä kiire, istuin vaan pöydän ääressä ja avasin sanomia. Ei siinä ehtinyt keskustella ja seurustella. Enkä oikein olisi osannutkaan, olin niin paljon nuorempaa ikäluokkaa kuin kaikki muut viestikeskuksessa.
Viimeisen sotavuoden aprillipäivänä täytin 17 vuotta. Vasta siinä iässä pitäisi päästä lotaksi, mutta minä olin ollut jo kahtena vuonna komennuksilla. Ensin ilmavalvontalottana ja sitten viestilottana.
”Hän puristi niin lujaa, että meinasin tukehtua. Luulin, että kuolen siihen paikkaan, vaikka rauha oli jo tullut.
Jatkoin sodan loppuu salakielten avaamista. Nyt vain eri paikassa, kun sain siirron laivaston esikuntaan. Se oli sijoitettu Haminan ulkopuolelle Poitsilan kartanoon. Se oli Konstantin Aladinin omistama hieno kartano, mutta ei siellä ehtinyt sivuilleen katsoa, kun sodan viimeiset ajat olivat yhtä kiirettä.
Vielä viime tipassa, pari viikkoa rauhanteon jälkeen minulle tapahtui painajaismainen asia. Silloin oli juuri päättynyt ”Suursaaren sota”, jossa Saksa yritti vallata Suomelta tuon tärkeän Suomenlahden saareen. Se oli hetkessä ohi, mutta aiheutti hirmuisesti viestiliikennettä saarilta ja laivoilta.
Olin juuri lopettanut puoli vuorokautta kestäneen työvuoron, kun apunani ollut sotilas hyökkäsi takaapäin kuristamaan minua kurkusta. Hän puristi niin lujaa, että meinasin tukehtua. Luulin, että kuolen siihen paikkaan, vaikka rauha oli jo tullut.
Kalliit nuoruusmuistot on talletettu useisiin valokuva-albumeihin.
Onneksi yksi upseeri tuli huoneeseen ja tempaisi kuristajan irti. Mutta samalla lensin päin seinää, enkä saanut kunnolla henkeä, kun kurkkutorveni oli lytyssä. Tuskassa parahdin: ”Hullu!”. Se aukaisi vihdoin hengitykseni.
Siihen aikaan sanottiin, että jotkut olivat sotastressin takia ”tärähtäneitä”. Tämä sotilas oli kuulemma sellainen. Mitenkään sitä tapausta ei koskaan tutkittu, ja se on minua aina ihmetyttänyt.
”Sain siitä vuosien trauman ja jouduin usein ahdistuksen valtaan. Silloin minua auttoi, että muistin jonkin lapsuuden virren, jota aloin mielessäni veisata.
Sain siitä vuosien trauman ja jouduin usein ahdistuksen valtaan. Silloin minua auttoi, että muistin jonkin lapsuuden virren, jota aloin mielessäni veisata. Se on ollut pelastukseni, muuta henkistä apua en ole saanut.
Ravansaarelle minulla on aina ikävä, sillä se jäi rajan taakse. Kun kävin siellä kerran, löysin kotimme holvatun kellarin ja kivijalan – ja kaikki ne ihanan valkoiset sireenit kukkivat vieläkin.
Rauhanteon jälkeen kaikki yrittivät unohtaa sodan, eikä lotta-ajoista puhuttu enää mitään. Haluttiin alkaa viettää uutta elämää.
Mutta, kun kommunistit saivat Suomessakin valtaa, ne rupesivat pelottelemaan. Määräsivät, että lottapuvut olisi pitänyt polttaa.
Tämä lottapuku on aito, vuosimallia 1944. ”Se on kutistunut joka pesussa. Mutta nythän olen itsekin kutistunut niin paljon, että puku on taas ihan passeli.”
Kuka nyt hyvää kangasta ja hametta käy polttamaan! Onneksi isä ilmoitti, että meillä on vintillä tilaa, viedään lottapuvut sinne piiloon.
Ei me pelätty, että meidät viedään Venäjälle. Mutta, kun me haluttiin käyttää korkokenkiä, isä sanoi, että ostakaa kunnon kengät, niin jaksatte marssia, jos tulee lähtö sinne Siperiaan.
Oli se hankalaa aikaa, mutta hyvinhän me kuitenkin pärjättiin.
”Minulla on vielä se oma lottapuku hyvässä tallessa.
Minulla on vielä se oma lottapuku hyvässä tallessa. Se on vuodelta 1944, ja sodanaikainen sillakangas on kutistunut joka pesussa. Lottapuvun helman pitäisi olla 25 senttiä maasta, ja minulla se oli pian jo polvitaipeessa.
Mutta nythän olen itsekin kutistunut niin paljon, että puku on taas ihan passeli.
Omaa lottaneulaa en saanut koskaan. Koska jalometallista oli pulaa, sovittiin, että käytän äidin neulaa, jossa on hyvin alhainen numero, 495. Se on minulla nytkin kauluksessa.
Kesti kauan ennen kuin veteraanit ja lotat saivat Suomessa arvostusta. Se oli puolustusministeri Elisabet Rehn, jonka ansioista meitä alettiin taas kunnioittaa.
Rauhan tultua menin taas kouluun ja kirjoitin ylioppilaaksi Haminan yhteislyseosta. Sitten lähdin Helsinkiin kosmetologikouluun.
Presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio tervehtivät Elina Janhusta Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa Lahdessa 2017.
Siinä ammatissa en ehtinyt olla, koska menin niin pian naimisiin ja jäin kotirouvaksi. Me muutimme Lahteen, jossa miehelläni oli hammaslääkärin vastaanotto.
Hänellä oli neljä pientä poikaa, jotka minä hoidin ylioppilaiksi asti. Me saimme vielä tyttären ja häneltä minulla on kaksi lapsenlasta. Hekin ovat ihania poikia.
Lupasin nuorena, että sisämaahan en mene, meri täytyy olla lähellä. Mutta Lahteen me vaan muutettiin, ja täällä olen vieläkin. Vaan mikäs on täällä ollessa, kun on saanut olla terve! Ainoastaan lonkka jaksaa kiusata, jos kävelen paljon. Se murtui, kun liukastuin juuri vahatussa porraskäytävässä.
Asun yhä omassa asunnossani keskellä kaupunkia. Joka päivä teen pienen lenkin ja käyn jossakin syömässä, tai tyttäreni tuo minulle ruoan.
Enää minä vain laiskottelen. Kaikki uutiset kuuntelen ja lehdet luen, mutta televisiota en viitsi katsoa, ellei sieltä tule jotakin mukavaa, niin kuin Milanon naisten paratiisi.”
Lotta Tiili
Elina Janhunen (o.s. Tiili), 94
Viestilottana Haminassa kesästä 1943
Kosmetologi, kotiäiti
Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.–6.12.
