Tapio Sadeojan kolumni: Toistaako journalismi 1970-luvun virheet?

Joku muistetaan muutaman vuosikymmenien päästä tämän ajan suurena suomalaisena journalistina. Ei hajuakaan, kuka hän voisi olla, mutta olen varma, ettei hän ole se, joka huutaa ja meuhkaa muun joukon mukana, kirjoittaa kolumnissaan Tapio Sadeoja.

6.10.2021 8:00

Tavallaan oli hätkähdyttävää, kun Helsingin Sanomat julkaisi muistokirjoituksen yhdestä aikansa merkittävämmistä journalisteista, Aarno Laitisesta, otsikkona oli: ”Aarno Laitinen oli suorapuheinen toisinajattelija”. Tosiaan, 1980-luvun alussa Suomessa piti olla toisinajattelija, jos halusi kertoa, mitä valtakunnassa todella tapahtui. Ja mikä suomalaisen sananvapauden kannalta oli ehkä pahinta, piti olla toisinajattelija myös journalistien, kollegoidensa joukossa. Eikä sitä katsottu hyvällä.

Katsottaisiinko tänä päivänä?

Laitisen kuolema sattui samoihin aikoihin, kun hänen johdollaan Helsingin Sanomien politiikan toimituksessa salaa työstetyn Tamminiemen pesänjakajien julkaisemisesta tuli kuluneeksi 40 vuotta. Kuten viime viikkojen keskustelusta on käynyt ilmi, Tamminiemen pesänjakajista alkoi suomalaisen journalismin taivallus kohti länsimaisen journalismin ihanteita. Maan tavaksi tulleesta uutisten salailusta siirryttiin vähitellen uutisten kertomiseen.

Koko 1970-luvun, kuten 1980-luvun alunkin, yhteiskunnallinen ilmapiiri oli tukahduttava. Se heijastui myös journalismiin, jos sitä nyt journalismiksi aina saattoi kutsua. Elettiin suomettumisen ja YYA-Suomen synkintä aikaa.

Monien tiedotusvälineiden sisällä käytiin kovia ideologisia taisteluita, joissa taistolaiset ja heidän hengenheimolaisensa yrittivät vaientaa toisin ajattelevat journalistit. Usein onnistuivatkin, keinoinaan mm. eristäminen, mustamaalaaminen ja savustaminen. Monet toimittajat vaikenivat ja alistuivat itsesensuuriin.

Oli vain yksi totuus, eikä siitä sopinut poiketa. Ei mahdollista tänä päivänä. Kai.

Taistelu mielipidevallasta käy kuumana suomalaisessa yhteiskunnassa. Moniarvoisen, riippumattoman median on pidettävä huoli siitä, että sen journalistinen työ pysyy keskiössä, eikä se ajaudu minkään aatteen tai maailmankatsomuksen vietäväksi. Vaara on ilmeinen, jos toimitukseen rekrytoitavien toimittajien taustat – koulutus, ikä, elämänpiiri, arvot, maailmankatsomus – ovat kuin samasta muotista. Tuloksena on toimitus, jolla on tunnelinäkö. Se näkee vain sen, jonka se haluaa nähdä.

Vaarallisista on, jos toimituksiin pääsee 1970-luvun tapaan hiipimään maailmankatsomus, joka perustuu omaan ehdottomaan oikeassaoloon ja muiden ehdottomaan väärässäoloon kuten muodissa oleviin woke- ja cancellointi-kulttuureihin näyttäisi kuuluvan.

Vaara on ilmeinen, jos toimitukseen rekrytoitavien toimittajien taustat – koulutus, ikä, elämänpiiri, arvot, maailmankatsomus – ovat kuin samasta muotista.

Yhdysvalloissa nämä ajatussuunnat ovat yliopistojen kautta hiipineet valtamedian toimituksiin ja mm. New York Timesissa on ”väärinajatellut” mielipideosaston esimies savustettu ulos. Eikä Suomessakaan toimittajakunta ole näiltä aatteilta välttynyt.

Toivottavasti Suomessa toimituksissa on opittu historiasta ainakin sen verran, että journalisti puolustaa aina ensisijaisesti kaikkien journalistien sananvapautta, myös eri mieltä olevien. Oman maailmankuvan levittäminen tulee sitten kaukana, kaukana perässä. Jos tulee ollenkaan.

Valitettavasti kaikki merkit eivät ole hyviä. Twitter-myrskyissä on yksittäinen toimittaja voinut joutua kollegoidensa hurjan ryöpytyksen kohteeksi vain tekemänsä tinkimättömän uutistyön vuoksi.

Joku muistetaan muutaman vuosikymmenien päästä tämän ajan suurena suomalaisena journalistina. Ei hajuakaan, kuka hän voisi olla, mutta olen varma, ettei hän ole se, joka huutaa ja meuhkaa muun joukon mukana.

Kirjoittaja on Ilta-Sanomien entinen vastaava päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?