Kohta liikutaan syvissä vesissä.
Ilmeisesti tämän vuoksi Matti Mörttinen korostaa kirjansa Shlomo Zabludowicz (Into) jälkisanoissa, ettei Shlomo Zabludowiczia (1915–1994) koskaan epäilty eikä tutkittu mistään rikoksista.
Tosin Mörttinen ei anna kovin korkeaa arvosanaa suomalaiselle 60–70-lukujen tutkivalla journalismille. Pikemminkin naureskelee. Shlomo Zabludowiczin piilossa pysyneen nimen olisi löytänyt Tampereen puhelinluettelosta, jos olisi osannut tai halunnut etsiä.
Mörttinen kutsuu ”Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi” (kirjan alaotsikko) matkannutta Zabludowiczia ”kuolemankauppiaaksi”. Elämäkerrasta saisi vähällä vaivalla agenttijännärin käsikirjoituksen.
Päähenkilöitä on kaksi: tamperelaistunut 163-senttinen puolanjuutalainen Zabludowicz ja tamperelaisen Tampellan 120-millinen kranaatinheitin, unohtamatta Tampellan 150-millisestä kenttätykistä maailmalla tehtyjä kopioita.
Lukijan suussa maistuu asemetalli.
Virallinen termi oli ”Tampellan kaltainen” kranaatinheitin. Joskus myyntilaatikoiden päällä luki ”maatalouskoneita”. Tykinpiiput kukkivat tampellalaisessa työmaahuumorissa ”rihlattuina onteloakseleina”.
Shlomo Zablodowicz vuonna 1978.
Julkisuuden kääntöpuolella viihtyneen Shlomon elämän voi tiivistää yhteen virkkeeseen: Syntyi Puolassa vuonna 1915 tai 1916, kärsi Hitlerin aikana Saksassa, pelastui Ruotsiin, kävi Palestiinassa, asettui Tampereelle, verkostoitui maailmalla, muutti, kuoli ja haudattiin vuonna 1994 Israeliin.
Hänen isänsä Chaim oli elintarvikevalvontaan erikoistunut ylirabbi vaateteollisuuskaupunki Lodzissa. Sattumalta Lodz on nykyisin Tampereen ystävyyskaupunki.
Hänen poikansa Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Tappara-omistuksestaan, taidekokoelmistaan ja miljoonahuvilasta Pernajan Sarvisalossa. Pojulla on ollut katkera perintöriita Kaliforniaan asettuneen silmäkirurgisisarensa kanssa.
”Hän oli kontaktimies ja neuvottelija, jolla oli ilmiömäinen kyky luoda yhteyksiä ja tehdä sopimuksia. Hänen toimintansa sai aina aikaan positiivisen rahavirran osallisille.
Tampellan johtajistoon kuulunut Nils Björklund kuvaili Shlomoa näin:
”Hän oli vapaasti liikkuva maailmankansalainen. Aina liikkeellä, aina puhelimen ääressä. Hän oli kontaktimies ja neuvottelija, jolla oli ilmiömäinen kyky luoda yhteyksiä ja tehdä sopimuksia. Hänen toimintansa sai aina aikaan positiivisen rahavirran osallisille.”
”Hän bluffasi itsensä läpi koko elämän”, kuului holokaustin aikaisen toverin luonnehdinta.
Ja vielä kolmas aikalaisnäkemys: ”Hän on mielenkiintoinen persoona, taitavakin, mutta ei niin taitava kuin antaa ymmärtää olevansa.”
Natsi-Saksan hyökätessä Puolaan syksyllä 1939 Shlomo oli valmistunut koneinsinööriksi. Niitä töitä hän teki Lodzin getossa. Kun getto syksyllä 1944 purettiin, Shlomo siirrettiin Auschwitziin. Sieltä hän pelastui pakkotyöhön Continentalin rengastehtaalle Hampurin lähelle.
Jo ennen geton purkamista sieltä oli lähetetty lapsia ja vanhuksia Chelmnoon, jossa heitä odottivat kaasukammioiden esiasteet, kuorma-autojen lavat. Opel Blitziin mahtui 50–70 ihmistä, Magirukseen 150.
Lodzin geton asukaslistaa vuodelta 1940.
Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri vuonna 1944.
Sodan loputtua Shlomo oli liittoutuneiden pakolaiskeskuksessa Lyypekissä. Hän pääsi niin sanotuilla (Folke) Bernadotten ”valkoisilla busseilla” (ja laivoilla) Ruotsiin Gotlantiin ja edelleen Taalainmaalle tuberkuloosisairaalaan, missä tapasi tulevan puolisonsa Pola Reichin, jonka isä oli ollut nahka-alan liikemies Radomissa.
Radomin geton kohtalo oli ollut yhtä kammottava kuin Lodzin geton.
Vuonna 1947 Shlomo saapui Helsinkiin opettamaan hepreaa ja juutalaista kulttuuria juutalaiseen perheeseen. Opetustyö ei ollut hänen kutsumuksensa. Talvella 1948 Shlomo oli jo Palestiinassa, jonne oli Suomesta matkustanut myös 28 suomenjuutalaista sotaveteraania. He rakensivat itsenäistä Israelia kansainvälisissä Mahal-joukoissa.
”Suomalaiset ovat niin vaiteliaita ja rauhallisia ja he voivat tappaa ilman tunteenpurkauksia tuosta vain”, muisteli suomalaisveteraaneja Israelin tiedustelupalvelun Mossadin naisagentti Dina Wert.
Eräissä lähteissä Shlomoakin on sanottu Mossadin agentiksi, mutta vakoilun maailma on niin sakea, että sitä mikä on totta ja mikä ei, ei välttämättä tiedä edes henkilö itse.
Palestiinassa Shlomo ymmärsi, että tarvitaan raskaita aseita ja niitä hankitaan suhteilla. Suomeen palattuaan hän pääsi kenraali Aarne Sihvon puheille. Tämä neuvoi israelilaisia valmistamaan heittimensä ja tykkinsä itse.
Suomella oli tarjota hyvä pesämuna: jatkosodan peruja varastoituja ylijäämäaseita, ammuksia, koneita, piirustuksia, tietotaitoa, insinöörejä... Yhtään ei haitannut, että Tampellan pääjohtaja Åke Kihlman oli suuri Israelin ystävä.
Vuonna 1950 näki päivänvalon (jos niin voi tässä yhteydessä sanoa) suomalaisen monialayrityksen Tampellan ja israelilaisen osuustoiminnallisen yrityksen Soleh Bonelin yhteisyritys Soltam. Se rakensi asetehtaan Haifaan.
Kun Israel oli vuonna 1967 murskannut arabivihollisensa kuuden päivän sodassa, kiitti puolustusministeri Moshe Dayan menestyksestä erityisesti ranskalaisia Mirage-hävittäjiä ja Tampellan kranaatinheittimiä.
Ja kun Israelin pääministeri Golda Meir vieraili Suomessa vuonna 1971, katosi hän presidentti Urho Kekkosen tutkasta Rovaniemelle Shlomon vieraaksi.
Shlomo Zabludowicz oli taitava luomaan suhteita polittisista suuntauksista välittämättä.
Tampellalle kansainväliseksi laajentunut asekauppa alkoi ennen pitkää olla riippakivi. Yhteistyö jatkui 1970-luvulle asti.
Soltamia omistamaan Tampella oli perustanut kumppaniensa kanssa Salgadin, jonka omistusjärjestelyt kiertyivät kääpiöityvinä johtolankoina Luxemburgiin ja Liechtensteiniin vaipuen kaukana Caymansaarilla Karibian aaltoihin, vaikka periaatteessa pöytälaatikot yrityksineen kelluvat.
Tam-perheen jäseniä olivat Länsi-Saksassa Deutam, Portugalissa Portam ja Tanskassa Wejra. Jos Soltam kävi kauppaa Intiaan, Wejra saattoi asioida täsmälleen samoilla aseilla Intian vihollisen Pakistanin kanssa.
Ja kuten sota-ajan sanonta kuului, ”siellä jossain” hääri Shlomo. Hänelle oli ominaista ”poliittinen joustavuus ja avoin luovinta maailman aatteiden ristiaallokoissa”.
”Hän oli oman elämänsä diplomaatti, joka pohjasi tekemisensä henkilösuhteisiin.”
Shlomo ei kavahtanut saksalaisiakaan. Mieluummin hän otti Hitleristä revanssia yöpymällä Euroopan suurkaupungeissa Hitlerin käyttämissä hotellihuoneissa.
Vanhoilla päivillään Shlomo muutti Tampereelta Israeliin, vaihtoi asebisneksen kodikkaasti patoihin, omaatuntoa soimaamattomiin kattiloihin ja paistinpannuihin ja alkoi tutkia Talmudin pyhiä tekstejä.
Hänet haudattiin Pyhään maahan Kesareaan.
Mörttisen mukaan Shlomo näki paljon vaivaa hävittääkseen Tampereen-vuosiensa jälkiä ja arkistoja, minkä vuoksi historiantutkijoille jäi paljon selvitettävää. Kaikki ei selviä luultavasti ikinä.
Shlomoa luonnehdittiin omalaatuiseksi filosofiksi, jolla oli ehtymätön varasto opettavaisia kaskuja ja viisautta. Tässä yksi: ”Älä tyydy koskaan. Aina voit järjestää itsellesi jotain parempaa. Sinun pitää vain kysyä itseltäsi, mitä sinulla on sellaista, jota voit tarjota vastapuolelle.”
Puhetulva oli vuolas. Kaikilla kielillä, joita Shlomo osasi runsaasti – paitsi suomea vain auttavasti – kuului läpi vieras aksentti. Sen arveltiin olevan kaukainen kaiku nuoruuden Puolassa puhutusta saksalaispohjaisesta juutalaiskielestä jiddisistä.
Donnerin perhe kuului Tampellan omistajiin. Hans (takana vas.) ja Fredric (keskellä vas.) työskentelivät aikuisina yhtiössä asesuunnittelun parissa.
Elämäkerta vilisee kiinnostavia sivuhenkilöitä.
Siellä esiintyy (rauhanomaisissa yhteyksissä) suomalaisen juutalaisyhteisön kerma: Liebkindit, Steinbockit, Stillerit, Wardit.
Erikoinen tapaus on Love Recordsin perustajan, muusikko Henrik Otto Donnerin isä Hans Donner (Jörn Donnerin serkku), jonka kerrotaan olleen matemaattisesti huippuälykäs asealan keksijä ja huippuröyhkeä. Mörttinen antaa Hansille kiitosta kesän 1944 torjuntavoiton tykistön käytöstä.
Donnerit kuuluivat Tampellan omistajasukuihin.
Hansilla oli ehtymätön kyky tietää, missä päin maailmaa syttyisi seuraava sota, mikä antoi tietyn kilpailuedun asebisneksessä. Työmatkoilla Hans liikkui salkku ketjuilla ja käsiraudoilla kiinni ranteessa ja panikoitui, mikäli menetti näköyhteyden salkkuun.
1950-luvulla Hans löysi uuden puolison, omalla edellisellä kierroksellaan 30-luvulla paronittaren arvon itselleen naineen unkarilaistaustaisen, kookkaan ja vaalean saksattaren Ilyana von Thyssen–Bornemiszan.
Näin markkinoitiin Salgadin tuotteita vuonna 1984.
Hans ajautui patenttiriitaan Tampellan, Shlomon, Soltamin ja Salgadin kanssa. Eikä asiaa parantanut hänen piikkikorkoisen ja kuvankauniin Tuulikki-sihteerinsä Tampellan piikkiin tekemä maailmanympärimatka ja miljoonien puhelinkulut. Hansin riitaisaan käytökseen saattoi vaikuttaa aivokasvain, jota hän ei uskaltanut antaa leikata.
Välittäjänä yritti toimia Hansin veli Fredric, jonka Roverin kyytiin kukaan ei uskaltanut lähteä. Fredric pyrki ajamaan keskivauhdilla 150 km/t.
Hän selvisi hengissä aina uudenvuodenaattoon 1971 asti, jolloin matkalla Tampereelta Helsinkiin lähti Kalvolassa ohittamaan edellä ajavaa liukastellen päin vastaantulijaa. Kolarissa kuoli myös nuori perheenisä. Hänen vaimonsa ja kaksi lastaan loukkaantuivat vakavasti.
Fredricin poika Jan sai kaksi pistettä Norsunluurannikon MM-rallista vuonna 1987.
Hans kuoli vuonna 1982.
”Zabludowiczien omaisuus on osittain peräisin isäni keksinnöistä. Siksi isäni ja Shlomon välillä on voinut olla tiettyä katkeruutta, mutta minulla ei ole mitään vaatimuksia rahojen suhteen”, muusikko Henrik Otto Donner totesi sovinnollisesti lehtihaastattelussa hiukan ennen kuolemaansa vuonna 2012.
Hansin kranaatinheittimien piirustusten vientiin perustunut isoksi oletettu omaisuus näytti osin kadonneen taivaan tuuliin. Henrik Otto arveli isänsä liiketoimien olleen ”oletettavasti osin laittomia”.
Kaikki on suhteellista. Mörttinen mainitsee Tampellan alun perin kopioineen suositun kranaatinheittimensä ranskalaisesta mallikappaleesta.