Ulla Appelsinin kommentti: Ministeri Ohisalo, entä jos meille tulee nälkä? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Ulla Appelsinin kommentti: Ministeri Ohisalo, entä jos meille tulee nälkä?

Kulkutaudit eivät kadonneetkaan maailmasta eivätkä sotilaalliset kriisit loppuneet. Hyvät Suomen päättäjät, entä jos seuraava kriisi koskeekin ruokaa, kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.

13.8. 19:32

Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari esitteli supersuositussa kirjassaan ”Homo Deus”, miten hienosti ihmiskunta on menestynyt taistelussaan epidemioita vastaan. Isorokko saatiin nitistettyä ja modernin ajan pelottavat uhat sarsista ebolaan ovat vaatineet suhteellisen vähän kuolonuhreja. Harari toppuutteli niitä, jotka pelkäävät, että ”jokin mustan surman serkku on odottamassa kulman takana” ja päätyi vuonna 2015 ilmestyneessä teoksessaan itse valoisaan johtopäätökseen:”Kulkutaudit ovat nykyisin paljon pienempi uhka ihmisten terveydelle kuin aiemmalla vuosituhannella.

Mehän nyt sitten tiedämme, miten kävi – vain muutama vuosi Hararin kirjan ilmestymisen jälkeen. Ne pahanilmanlinnut, jotka ennustivat sitä ”mustan surman serkun” paluuta olivat tismalleen oikeassa ja Harari optimismissaan väärässä. Korona on tähän mennessä tappanut reilusti yli neljä miljoonaa ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa 7 miljoonaa ja saanut koko modernin 2000-luvun maailmamme polvilleen tavalla, jota emme olisi voineet hurjimmissa kuvitelmissammekaan edes ajatella. Kuolemaa, pelkoa, rajoituksia, kieltoja, inhimillistä kärsimystä.

Korona on tappanut miljoonia ihmisiä.

Harari on oppinut mies. Mutta vaikka olisimme kuinka oppineita, ei kukaan voi varmuudella ennustaa tulevaa. Siksi viisas varautuu kaikkeen. Vaikka kuinka tuntuisi, että maailma on lopullisesti muuttunut ja muinaiset kriisit ovat taakse jäänyttä elämää. Eivät ne ole.

On se nähty naapurissakin. Muistatteko ilmapiirin Neuvostoliiton romahdettua? Sotien ja vaarojen Euroopassa ja sen lähialueilla piti loppua siihen, ja Venäjän ajateltiin kulkevan noin vain kohti auvoista demokratiaa. Joissakin Euroopan maissa vinosti hymyiltiin vanhanaikaiselle ja jämähtäneelle Suomelle, joka piti sinnikkäästi kiinni yleisestä asevelvollisuudesta eikä muutenkaan lähtenyt ajamaan puolustusvoimia alas. Esimerkiksi Ruotsi laittoi oman yleisen asevelvollisuutensa rauhan ajaksi jäihin vuonna 2010. Riitti sitä kotimaistakin kritiikkiä: Suomessa oli poliitikkoja, joiden mielestä entisiä turvallisuusuhkia ei mukamas enää ole olemassa.

Suomessa on pidetty yleisestä asevelvollisuudesta huolta.

Mutta sitten tulivat vihreät miehet ja Krim ja Ukrainan kriisi ja niin edelleen. Enää ei haukuttu Suomen valintoja, sen sijaan Ruotsikin alkoi paniikissa varustaa Gotlantia uudelleen ja vuonna 2017 asevelvollisuus päätettiin länsinaapurissa palauttaa. Se ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa, kun systeemi on jo kertaalleen romutettu.

Ja tämä on se oleellinen asia: osaammeko me Suomessa varautua tuleviin uhkiin? Ymmärrämmekö, että jos jotain ajetaan nyt alas, sitä ei ehkä olekaan niin helppoa nostaa taas takaisin pystyyn?

Olemme nyt oppineet, että kulkutaudit ja sotilaalliset uhat eivät ole maailmastamme kadonneet. Mutta ajattelevatko Suomen päättäjät tätä uhkakuvaa: entä jos meillä tulee nälkä?

Maria Ohisalo (vihr) nosti suomalaisen maatalouden tikunnokkaan.

Huolestuttaa, että eivät. Siitä tuoreena esimerkkinä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr), joka nosti tällä viikolla Ylellä ja Twitterissä tikunnokkaan suomalaisen maatalouden. Sen sijaan, että sisäministerinä – siis sisäisestä turvallisuudesta vastuuta kantavana ministerinä – Ohisalo käyttäisi voimakkaita puheenvuoroja suomalaisen omavaraisuuden puolesta, hän keskittyi maanviljelijöiden syyllistämiseen ilmastonmuutoksessa. Ohisalon mielestä yksityishenkilöistä moni hoitaa tonttinsa, mutta sen sijaan maatalous: sieltä ne syylliset löytyvät. Ministeri ilmoitti, että maatalous on jäänyt ilmastonmuutoksentorjunnassa ”sivuraiteille”.

Valitettavasti Ohisalo ei ole näkemyksineen yksin. Meillä on viime vuosina levinnyt tapa puhua maaseudusta lähes pelkkänä kulueränä, vaivana ja taakkana. Taannoin esimerkiksi Jussi Halla-aho (ps) herätti hämmennystä näkemyksillään ”kitkuttelusta kepulaisella tukiaispolitiikalla” ja kokoomuksen Sari Sarkomaa puolestaan on kutsunut Suomen maataloutta Saaristomeren liepeillä ”erityiseksi häpeätahraksi”. Viime vuonna Helsingin valtuuston aiempi puheenjohtaja Otso Kivekäs (vihr) jopa tyrmistyttävästi kehotti boikotoimaan suomalaisia eläintuotteita ja vaihtamaan ruotsalaisiin: ”Jos haluat ostaa juustoa, osta vaikka ruotsalaista. Itämeri kiittää".

Maanviljelijät kokevat ilmastonmuutoksen konkreettisesti omilla pelloillaan.

Tuntuu, että ruoantuottajien työn raskautta ja tärkeyttä ei tajuta. Eivät ne porkkanat, leivät, leikkeleet ja jugurtit itsestään kävele kauppaan. Totta kai ilmastonmuutos on otettava vakavasti jokaisella alalla, ja se koskee maataloutta kuten muitakin sektoreita. Mutta on epäreilua vihjailla, että yksi ammattikunta olisi pääsyyllinen, saati että se jotenkin tahallisesti toimisi piittaamattomasti. Maanviljelijät, jos ketkä, kokevat ilmastonmuutoksen konkreettisesti omilla pelloillaan. He kokevat muutakin: moni taistelee toimeentulostaan päivittäin. Työ on sitovaa ja vaativaa ja lomailukin monelle vain utopiaa. Jos lomittajan saaminen ei maitotilalla jostain syystä onnistu, ei niitä lehmiä voi yksinäänkään navettaan jättää. Tulevaisuus näyttäytyy myös epävarmana. Yhtäkkiä pitäisi investoida ilmastonmuutoksen nimissä valtavia summia muutokseen tai uuteen teknologiaan vain uskoen, että sitä kautta se toimeentulo jonain päivänä tulee.

Suomalaista ruoantuotantoa pitää kehittää ja päästöjä vähentää, se on aivan selvää. Samalla Suomessa on kuitenkin kynsin hampain pidettävä kiinni siitä, että meillä taatusti jatkossakin on ihmisiä, jotka sitä ruokaa meille tuottavat. Se tarkoittaa sitä, ettei maaseutua voi jättää ahdinkonsa ja muutosten kanssa yksin. Ja se tarkoittaa myös sitä, että meidän on osoitettava arvostusta ruoantuottajia kohtaan.

Ruokapula voi tuntua utopistiselta ajatukselta tässä yltäkylläisessä maailmassa, jossa kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Mutta: niin tuntui maailmanlaajuinen tappava kulkutautikin.

Koronan aikana on maailmalla tapeltu niin maskeista kuin rokotteistakin. Entä jos seuraavalla kerralla tapellaankin vaikka viljasta? Muistavatko nykypäättäjät, että Suomella on siitä historiassa kokemuksia? Hirvittävinä nälkävuosina 1860-luvulla menetettiin viljasato kahtena peräkkäisenä kesänä, ja perunat ja juurekset mätänivät pelloille. Ulkomailta ei saatu riittävästi apua, kun muuallakin oli hätää. Ihmisiä kuoli arvioiden mukaan 150 000 – 200 000 nälkään ja epidemioihin. Suomalaiset pikkulapset kulkivat teillä kerjäten epätoivoisesti edes pientä leivänkannikkaa vasuunsa.

Sotavuosina sokerikin oli kortilla.

Eikä tässä tarvitse mennä 1800-luvulle. Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli pulaa kaikesta ja kahvia, sokeria, leipää, viljatuotteita, maitoa, juustoa, lihaa ja voita säännösteltiin. Vaikeana talvena 1942 jopa perunaa ja juureksia. Nälkä koetteli silloinkin monia koteja. Aikalaiset muistelevat, kuinka joivat litroittain voikukanjuurista keitettyä kahvinvastiketta ja punajuurista tehtyä kaakaota.

Historiasta pitäisi oppia. Ainakin se, että Suomi ei voi jättää ruoantuotantoaan pelkän tuonnin varaan. Eikä se koske vain viljaa ja vihanneksia. Riippumatta siitä, syökö ihminen itse lihaa vai ei, Suomen huoltovarmuuden kannalta on välttämätöntä, että lihantuotantoa ei ajeta meillä alas. Tämä tajuttiin jo 1800-luvun nälkävuosina. Niiden jälkeen Suomessa satsattiin kaukaa viisaasti myös lihantuotantoon, joka ei ollut niin säästä riippuvaista kuin viljankasvatus. Kriisistä oli opittu se, että siellä missä lehmiä oli, maitotuotteilla pystyttiin korvaamaan viljan puutetta.

Itse asiassa jos maailmalla ylipäänsä syödään lihaa, Suomi – kuten muutkin Pohjoismaat – on yksi parhaimmista alueista sen tuottamiseen ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Otetaan esimerkiksi naudat: meillä ne popsivat nurmea, toisin kuin monessa muussa maassa, joissa niille syötetään sademetsistä raivatuilla pelloilla kasvatettua soijaa.

Globaalissa maailmantaloudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yksittäisellä, pieneltäkin vaikuttavalla asialla saattaa olla dramaattisia seurauksia. USA:ssa on ollut tänä vuonna pulaa kanansiivistä, pekonista, maissista, useasta ruokatuotteesta. Koronakriisillä oli tähän tietysti vaikutusta, mutta myös sillä, että Suezin kanavaan sattui jäämään konttilaiva jumiin. Yksi ainut laiva – ja yhtäkkiä on seurauksena kaaosta, joka tuntuu toisella puolella maapalloa.

Koronakriisin alkuvaiheessa kaupoista hamstrattiin elintarvikkeita.

Pientä esimakua paniikin seurauksista saatiin Suomessakin jo koronakriisin alkuvaiheessa. Kun ihmisille iski huoli tuotteiden loppumisesta, hamstrattiin paitsi vessapaperia, niin myös jauhelihaa. Altaat ammottivat monessa kaupassa tyhjyyttään, vaikka ketjut vakuuttivatkin, että tavaraa riittää. Tällä kertaa onneksi riitti.

Suomalaiset ovat näiden kahden koronakesän aikana matkailleet poikkeuksellisen paljon kotimaassa. Me olemme nähneet päilyvät veet ja vehreät niityt. Uineet järvissä ja vaeltaneet vaaroilla.

Mutta kuinka moni on huomannut myös maaseudun hylätyt talot, autioituneet navetat ja hiljenneet kylät? Ymmärrämmekö, että maaseudulla on Suomelle muutakin kuin esteettinen ja nostalgia-arvo? Sieltä tulee meidän jokapäiväinen leipämme.

Ainakin toistaiseksi.

Ohisalon ulostulon jälkeen sosiaalisesta mediasta on saanut lukea maanviljelijöiden epätoivoisia kommentteja. Yksi maitotilan emäntä taisi tiivistää monen kollegansa tunteet Twitterissä: ”Mä en jaksa enää olla ruoantuottajana tässä maassa --- ei kukaan jaksa olla aina vain ongelma.”

Mitä me syömme, jos he eivät enää jaksa?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?