Mika Aaltolan kolumni: Kaipuu menneeseen on politiikkaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Mika Aaltolan kolumni: Kaipuu menneeseen on politiikkaa

Kaikkia patsaista ei kannata kaataa, koska moni asia menettää silloin juurevuutensa, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

26.7. 11:31

Tämä hetki ja huominen on usein hämärän peitossa. Yhteys menneeseen tuntuu selkeämmältä. Ei ole ihme, että politiikassa keskeisenä taitona on elävöittää selkeitä muistikuvia menneestä. Selkeyttä pyritään siirtämään tähän hetkeen. Pääsemme hetkeksi yhteyteen menneeseen, vaikka tiedämme hyvin, että yhteys on kadotettuun aikaan.

Kesälomamatkalla kävin Huittisten, Ilmajoen ja Koskuen hautausmailla minulle rakkailla haudoilla. Kukkia istuttaessa hautojen multa tuntui hyvältä, kuin lempeältä kosketukselta. Matkalla katselin presidentti Risto Rytin patsasta Huittisissa ja Jaakko Ilkan monumenttia Ilmajoella. Annoin oman nostalgiani elävöittää historiallisia hahmoja.

”Nostalgia” sanan juurissa yhdistyy kaipuu ja kipu. Muinaiskreikkalainen runoilija Homeros kuvaa Odysseia-eepoksessaan Troijan sodasta kotiin palaavan kuninkaan kipuilua. Nostalgia liittyykin kuolleisiin, mutta paljolti sotien repiviin voimiin, jotka tuottavat kipuilevaa kaipausta.

Nostalgia on samalla merkittävä valtapolitiikan käyttövoima. Venäjän presidentti Putin julkaisi kesällä esseen Rus:in maan kansasta. Hänkin haki yhteyttä menneeseen. Esseessä kerrotaan 1000-vuotinen tarina myytteineen. Teksti loihtii esiin kansan, jota rajat nyt jakavat, ja jota ulkopuoliset läntiset maat ovat aina heikkouden hetkellä nöyryyttäneet. Nyt Rus’in heimot pitäisi koota. Putinin essee sai Ukrainassa osakseen sarkasmia. Maalla on omat nostalgiset myyttinsä, jotka kyseenalaistavat Putinin testamentin Rus:in perinnönjaosta.

Jaakko Ilkka on esimerkki nostalgiapolitiikan sytykkeestä. Kapinallispäällikkö, joka pakeni Turun Linnan vankeudesta, ja jonka epätoivoinen taistelu nuijamiesten johdossa johti teloittamiseen paloittelemalla. Toiminnan motiivina oli henkinen halu asettua talonpoikien puolelle kohtuuttomuutta vastaan. Suomalaisessa nostalgiapolitiikassa Ilkalla on ollut ja tulee olemaan käyttönsä.

Katsellessani Risto Rytin patsasta Huittisissa mieleeni tuli nostalgian toinen alalaji. Jonkun oli pakko tehdä valinta ruton ja koleran välillä Suomen selviytymiseksi ja kantaa teon seuraukset. Rytin toiminta merkitsi oman itsensä unohtamista, suurta nöyryyttä.

Menneet sukupolvet muistuttavat pyrkimyksestä löytää kohtuullinen ja perin inhimillinen polku, kokeilujen ja erehdyksien kautta.

Rytin mainitseminen herättää kuulijat. Samassa puheessa Ilkan ja Rytin mainitseminen voi jo ravistella, viedä arvaamattomiin suuntiin. Säikäyttävä yhdisteleminen on myös Putinin esseen keskeinen mieli. Sen muistikuvien kokonaisgalleria on vahva, mutta samalla kovin rajaton.

Suomessa nöyryys on usein muistimme metodi. Nöyrää olosuhteiden karuuden kunnioitusta. Menneet sukupolvet muistuttavat pyrkimyksestä löytää kohtuullinen ja perin inhimillinen polku, kokeilujen ja erehdyksien kautta. Mutta isommalle historialliset nöyryytykset ovat geopolitiikan perinteistä käyttövoimaa. Se näkyy Putinin katuessa Venäjän hajoamisen vääryyttä.

Putin ei ole ainoa, joka toistaa rajatonta nostalgiapolitiikkaa, vaatimusnostalgiaa. Ranskan presidentti Macron puhuu usein Euroopasta Ranskan suurvalta-aseman ja vallankumouksen muistojen kautta. Jos taakkaa ei jaeta ”oikein”, EU on tuhon tiellä. Nostalgiapolitiikan muoto on myös katumuskipu. Esimerkiksi Saksan liittopresidentti, Frank-Walter Steinmeier, sanoi haastattelussa maan miettivät Nordstream-kaasuputkea osana isoa kuvaa, johon liittyy myös Natsi-Saksan hyökkäyksen vaatimat neuvostouhrit. Maailmalla Steinmeierin tulkittiin oikeuttavan putken rakentamista eräänlaisena katumisriittinä.

Katkerampi nostalgia pyrkii herättämään henkiin menetettyä ja ylivaltaistavaa. Ehkäpä nostalgiapolitiikan käytössä kannattaisi miettiä rajallisuutta, välttää liian vahvoja myyttimanauksia, mutta samalla ymmärtää nostalgian käyttövoima myös hyvässä, nöyremmässä mielessä. Kaikkia patsaista ei kannata kaataa, koska moni asia menettää silloin juurevuutensa.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?