Se oli julma kesä.
”Alettiin sitoon niitä poikia. Semmoisen Minkkisen – se oli ampuja – niin siltä tuli jumalattomasti verta, siltä oli tästä todennäköisesti valtimo katkennut, sillä sen tuli läpi kesäpuserosta verta ihan noin…
Mää en muista, mutta koko ryhmä siinä meni ja hevonenkin vielä. Ja se rattaitten perälautakin oli niin täynnä sirpaleenreikiä, että mä ihmettelen, että mikä merkillinen rako se oli johon minä sovin siinä, kun samasta porukasta kaikki muut meni. Niistä kai kaksi jäi henkiin, pahasti haavoittuneina. Siinä kuoli heti kolme ja kaksi kuoli ambulanssiin.”
Kansalliskirjailija Väinö Linna muisteli omaa oikeaa sotaansa professori Pertti Virtarannan haastattelussa 1970-luvulla. Tätä muistoa kesältä 1941 hän ei Tuntemattomaan sotilaaseen jalostanut.
Jatkosodan alku oli Suomen armeijalle kova. Heinäkuussa 1941 henkensä menettäneitä oli 6 942, elokuussa 8 821 ja syyskuussa 5 199.
Vain vuoden 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen luvut vertautuvat näihin lukuihin. Tuolloin kesäkuussa kuolleita oli 8 542 ja heinäkuussa 7 143.
Vuonna 1941 raskaat tappiot jatkuivat kuitenkin syksyllä. Vuoden loppuun mennessä kuolleita oli jo 26 896. Kun jatkosodan rintamilla menehtyi noin 63 000 suomalaista, heistä lähes puolet kohtasi loppunsa sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana.
Jatkosodan ensi pommitukset sytyttivät huvilan tuleen Puistolassa Helsingin maalaiskunnassa.
Onko raskaille menetyksille jokin yksittäinen selitys? Sotahistorioitsija, valtiotieteiden tohtori Pekka Visurin mukaan ei.
– Yksinkertaisesti hyökkäys niissä oloissa oli joukoille tappioita tuottavaa, Visuri sanoo.
– On päivänselvää, että puna-armeijaa aliarvioitiin. Puhuttiin, että se tuhottaisiin alle kahdessa kuukaudessa. Tämä oli yleinen oletus Saksassa. Läntiset tarkkailijat olettivat ihan samaa. Kyllä Suomessakin oli yleinen luulo, että lähdettiin kesäsotaan.
Tämän uskon jakoivat ammattisotilaat ja kansa. Talvisodassa puna-armeijalle oli tuotettu pahoja tappiota. Nyt rinnalla oli vahva Saksa ja muitakin liittolaisia.
– Talvisodan aikana propaganda kertoi vain voitoista. Vähemmän mainittiin omia tappiota ja kuinka lähellä romahdus oli.
Suomalaiset muistivat Raatteen tien ja muut voitot, eivät sodan lopun todella rajuja taisteluja Viipurin lähellä.
Jatkosodassa suomalaisten rajalla kohtaamat puna-armeijan joukot olivat Visurin mukaan ”ihan hyviä”.
– Suomen rintamalla puna-armeija vain viivytti, ei tänne parhaita joukkoja keskitetty.
Ne taistelivat elämästä ja kuolemasta saksalaisten kanssa.
Lue lisää: Kaatuiko sukulaisesi sodassa? Täältä näet tietoja hänen viimeisistä vaiheistaan
Pommitusten jälkiä Turussa kesäkuussa 1941.
”Ryömiessäni osun katsahtamaan takaviistoon oikealle puolelleni. Ihmeekseni näen vänrikki Portaankorvan kohonneen seisomaan polviensa päälle. Hän käärii harsorullalla haavoittunutta kättään. Ehdin vielä nähdä kuinka käden ympärille kääriytyvä harso punertuu, kun vänrikin vartaloa aivan kuin tönäistään taaksepäin, ja hän retkahtaa kyljelleen”.
Kalle Päätalo kuvasi romaanissaan Liekkejä laulumailla Kiestingin taisteluja, joissa hän itse haavoittui.
Pohjoisessa Suomen joukot alistettiin saksalaisille. Kun pyrittiin kohti Muurmannin rataa sekä saksalaiset, että suomalaiset kärsivät kovia tappiota.
–Saksan hyökkäyksen painopiste oli pohjoisessa aluksi Sallan ja Kantalahden suunnalla. Suomalaisten alkuperäinen tehtävä oli lähinnä eteläisen sivustan varmistaminen, mutta varsinkin SS-miesten totaalisen katastrofin jälkeen suomalaiset joutuivat ottamaan alkuperäistä huomattavasti raskaamman roolin, kertoo historioitsija ja tietokirjailija Mika Kulju.
– Näin suomalaisten tappiot kasvoivat odotettua suuremmiksi. Muun muassa isoisäni kaatui Polkuvaarassa heinäkuun viimeisenä päivänä.
Lue lisää: Ensimmäinen hyökkäys Sallan erämaassa 1941 sai monen suomalaisen pelkäämään
Näkymä Sallan-Kantalahden tieltä lokakuussa 1941.
Mika Kulju on tehnyt kirjan isoisänsä Heikin tiestä talvi- ja jatkosodissa. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös elämäkerta kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuosta, joka johti Suomen III armeijakuntaa pohjoisessa.
Kiestingin motissa ansaan ei joutunut puna-armeija vaan suomalaiset ja saksalaiset.
– Kiestingin motissa tappiot johtuivat pitkälti siitä, että salamasodan epäonnistuttua huoltoyhteyksien pituudet kasvoivat. Tärkein tekijä oli kuitenkin se, että puna-armeija pystyi siirtämään rautateiden avulla uusia joukkoja painopistesuuntaan, Mika Kulju kertoo.
– Se torppasi suomalaisten etenemisen. Lisäksi tälläkään suunnalla saksalaiset eivät onnistuneet omassa sodankäynnissään. Sallassa epäonnistuneita SS-miehiä oli siirretty Kiestinkiin, jossa suomalaisten eteneminen oli herättänyt toiveikkuutta Muurmannin radan katkaisemisesta.
Lue lisää: Neuvostoliiton 53 tonnin teräshirviö kauhistutti suomalaisia 1941 – ”Mikä saatana sieltä tulee?”
Lotat antoivat juotavaa haavoittuneille Kiestingissä elokuussa 1941.
Talvisodan aikana puna-armeija oli tuonut rajan yli suuria joukkoja. Pekka Visurin mukaan tämä sai suomalaiset kuvittelemaan, että siellä olisi hyvä tieverkko. Tässä erehdyttiin.
– Suomen tiedustelu epäonnistui, Visuri sanoo.
Kannas ja Laatokan Karjala tunnettiin hyvin, eikä tällaisia ongelmia ollut.
”Kaikkialla ympäristössämme on siitä jälkiä, puita poikki, oksia raastettuna, valtavia räjähdyskuoppia niin metsissä kuin pelloissakin. Tappioitakin on. Kaksi herttaista, nuorta 17–18-vuotiasta lottaamme, jotka olivat pitäneet kanttiiniaan läheisessä talossa ja vasta illansuussa muuttaneet sen edemmäksi metsikköön, menettävät ensin jalkansa ja seuraavan aamuna molemmat kuolevat verenvuodon aiheuttamaan heikkouteen. Sylikkäin, toisistaan turvaa hakien, he ovat joutuneet sinkoavan kranaatinsirun runtelemiksi, maassa puun alla maatessaan”.
TK-mies Toivo V. Narvan kirjoitusta ei sodan aikana julkaistu. Se on päivätty Nuijamaalle nykyiseen Lappeenrantaan 5. heinäkuuta 1941. Tämä viittaa Kannaksen suuntaan.
– Tappiot tuottivat ilman muuta murhetta, Pekka Visuri sanoo.
Rintamalottia vierailulla teltassa heinäkuussa 1941.
Visuri arvioi, että kokonaistappiot olivat karkeasti ottaen tuhat miestä päivässä. Tässä ovat mukana mm. haavoittuneet ja vangiksi jääneet.
– Sellainen on raskasta mille tahansa armeijalle.
Kaatuneiden joukossa oli paljon varsin nuoria miehiä. Heitä käytettiin useammin tiukoissa paikossa kuin vanhempia reserviläisiä.
Suomen sodanjohdon ylin ammattimies tajusi tilanteen vaarat.
– Mannerheimin jatkuva huoli oli, että tappiot kasvoivat liian nopeasti ja liian suuriksi. Jo parin viikon päästä alettiin miettiä, että hyökkäys tulee kalliiksi ja raskaaksi. Saa nähdä kuinka kauan voimat kestävät, Visuri sanoo.
Suomi keskitti kaikki voimansa nopeaan sotaan. Kuukausien kuluessa tuli pula työvoimasta ja pian ruoastakin.
– Alkoin kertyä melkoinen taakka, että ei tämä sota mennytkään kuten ajateltiin. Ja kuinkahan tässä käy? Se tunnelma kehittyi Mannerheimin päämajasta viimeiseen mökkiin.
Suomen armeijan ylipäällikkö C. G. Mannerheim jakoi kunniamerkkejä ruotsalaisille vapaaehtoisille Hankoniemessä joulukuussa 1941.
”Ei se ollut varsinainen motti, siinä oli yksi syrjä auki, mutta siihen ne oli osaksi saarrettu, mutta ei niitä saatu siitä mäestä pois, ja siinä meni paljon meikäläisiä. Ei tuossa Veikko Koistisenkaan joukkueessa ollut monta miestä, kun ne vei konekiväärit asemiin sen Koistisen joukkueen taakse, kun melkein joka mättään takana oli verilammikko, mies oli jo viety pois. Siinä oli kovat tappiot eikä sitä mäkeä saatu, ehkä tuntuu ne tappiot tavallista suuremmilta vielä siksi, kun se niin kuin turha. Ja siitä tuli se ´Paskamotti´- nimitys. Eikä me saatukaan sitä laukaistua, se jätettiin uudelle porukalle, joka tuli, ja me lähdettiin Kintaankylään.”
Väinö Linnan sotamuisto sijoittuu jo syyskuulle 1941, jolloin verta oli virrannut jo paljon.
Yhtä kaatunutta kohti oli yleensä vähintään kaksi haavoittunutta. Osa palasi rintamalle, mutta osaa odotti vuosikymmenien elämä invalideina.
Upseereita seuraamassa hyökkäystä Sortavalaan.
Kersantti Arvo Riittisen paidassa on 26 luodinreikää, jotka tulivat hyökkäyksessä Harlusta länteen. Riittinen säilyi naarmuitta, sillä paita ei ollut päällä vaan selkärepussa.
Kaikki haavat eivät näkyneet päälle. Taistelukentällä oli miehiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä järjissään.
Kirjassaan Murtuneet mielet Ville Kivimäki kutsuu 10. Sotasairaalan psykiatrisen osaston potilaskertomuksia elokuulta 1941 ”sydäntäsärkeviksi”.
”Älyllisesti kehitysvammaiseksi diagnosoitu potilas oli ilmoittautunut vapaaehtoisena rintamalle, mutta ampui itseään raivonpuuskassa jalkaan oltuaan sitä ennen viisi vuorokautta liian kauhuissaan nukkuakseen. Älyltään noin 11–12-vuotiaaksi arvioitu potilas oli joutunut näkemään oman veljensä kuoleman rintamalla ja kahden viikon ajan puhui vain verisestä tiestä ja päättömästä veljestään. Älyltään samoin 12-vuotias sotilas oli ollut liian pelokas kiväärimieheksi ja siksi hänet oli määrätty kantamaan haavoittuneita pois etulinjasta – tässä työssä hän menetti sekä muistinsa että järkensä lopulta kokonaan”, Kivimäki kirjoittaa.
Syvärin ilmataisteluun osallistuneita lentäjiä. Taistelupaikka tarkastettiin kartasta lennon jälkeen.
”Hyökkääjä kuluu ja yhdessä vaiheessa tulee kulminaatiopiste. Puolustajalla on silloin mahdollisuus vastaiskuihin ja hyökkääjän tuhoamiseenkin
Mannerheim tähystää kohti Syväriä.
Suomi oli ottanut haltuunsa valtavia alueita.
– Kun oli päästy Syvärille ja Äänisen rannoille hyökkäävät joukot olivat jo kuluneet. Etäisyydet olivat pitkiä, oli tappiota ja huolto vaikeuksissa, Pekka Visuri sanoo.
– Se vaikutti siihen, että hyökkäykset lopetettiin tavoitteisiin, jotka oli Saksan kanssa sovittu tai Suomelle tärkeitä.
Saksalaisten tarkoitus oli edetä Laatokan itärantaa pohjoiseen viimeistelläkseen Leningradin piirityksen. Se ei onnistunut. Suomen pääesikunnassa oltiin yhä huolestuneempia Saksan sotakunnosta, kun talvi lähestyi.
Visurin mukaan Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on oppikirjamainen esimerkki siitä kuinka sodankäynnin kuuluisan teoreetikon Carl von Clausewitzin opit pätevät. Preussilainen von Clausewitz palveli 1810-luvulla Venäjää ja näki Napoleonin sotaretken tuhon.
– Hyökkääjä kuluu ja yhdessä vaiheessa tulee kulminaatiopiste. Puolustajalla on silloin mahdollisuus vastaiskuihin ja hyökkääjän tuhoamiseenkin, Visuri selittää.
Visurin mukaan Saksan yhteysupseerina Suomessa toiminut jalkaväen kenraali Waldemar Erfurth pohti asiaa useasti päiväkirjassaan.
Itärintamalla kaikki ei silti mennyt aivan teorian mukana. Saksan hyökkäyksen alussa puna-armeija koki valtavia menetyksiä, joista toipuminen kesti.
Silti saksalaiset pystyttiin pysäyttämään Moskovan edustalla talvella 1941–1942. Vuotta myöhemmin sama toistui Stalingradissa.
Suomi tuntisi itsensä yhä yksinäisemmäksi.
Syksyllä 1941 ei tiedetty, että sota jatkuisi vielä kolme vuotta.
Lähteet: Leskinen ja Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Rajala (toim.) Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee. Kulju ja Tuomikoski: Tuntematon jatkosota – TK-miesten sensuroidut dokumentit. Kulju: Kenraalin viisi sotaa. Kivimäki: Murtuneet mielet.
