Jatkosota alkoi 1941: Nuori vänrikki Olli Vuorio sai tulikasteensa: ”Tässä on henki vaarassa” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kiväärijoukkue hyökkäsi päin rajua luotisadetta ja sotilas kaatui nuoren vänrikin viereltä – se hetki avasi Olli Vuorion silmät

Olli Vuorio (s. 1919) oli 80 vuotta sitten jatkosodan syttyessä uunituore reservin vänrikki. Sodan todellisuus valkeni tulikasteessa kesällä 1941: joukkueen ensimmäisen sotilaan kaatuminen oli shokki.

20.6. 7:45
  • Vantaalaisen Olli Vuorion haastattelu on julkaistu vuonna 2019 kirjassa Me jouduimme sotaan (Simo Holopainen, Ilta-Sanomat). Tämä artikkeli perustuu kirjaan ja vuonna 2016 tehtyyn haastatteluun.

Saappaat tömisivät hiekkatiellä Ruokolahden seudulla. Kesäkuussa 1941 Suomi varustautui jatkosotaan, ja varsinkin nuoria reservin vänrikkejä odottivat kovat tehtävät. Yksi heistä oli talvisodan aikana varusmiespalvelukseen astunut 21-vuotias Olli Vuorio. Hän oli saanut komentoonsa kiväärijoukkueen.

Vuorio kuului Jalkaväkirykmentti 6:een, joka odotti hyökkäyskäskyä kohti Karjalankannasta heinä–elokuun taitteeseen asti. Jännitys oli väreillyt ilmassa jo keskitysmarsseilla. Se ei yhtään helpottanut, kun taistelun pauhu alkoi.

Nuorta vänrikkiä vähän hirvitti. Koulutus RUK:ssa oli ollut heikkoa, koska kurssi oli ollut suuri.

Varsinainen hyökkäys alkoi elokuun alkupuolella. Ensimmäisenä piti ylittää Teerimäen murros. Siinä iski vastaan niin kova tulitus, että joukkueen oli vetäydyttävä takaisin.

– Siinä rinnallani joukkueen ensimmäinen poika kaatui. Olin saada shokin. Tällaistako sota on? Tässä on henki vaarassa. Muistan jälkeenpäin vain sen tunteen oman joukkueen pojan kaatumisesta.

– Varusmiehet olivat olleet kaksi vuotta palveluksessa, joten he olivat trimmattua valiojoukkoa ryhmänjohtajia myöten. Luotin heihin, että heidän kanssaan pärjään.

Sotaveteraani Olli Vuorio kuvattuna keväällä 2020 lähellä kotiaan Vantaan Myyrmäessä.

Suomalaisten salamahyökkäys eteni elokuussa 1941 vauhdilla Karjalan­kannaksen halki. Eteneminen oli nopeaa, mutta sen hintana olivat tappiot. Erityisesti Vuorion mieleen jäi toisen samanikäisen vänrikin kaatuminen pari viikkoa taisteluiden alkamisen jälkeen.

– Elävästi jäi mieleen, kun yhtenä iltana vänrikki Tirkkonen söi ison kiven takana rautaisannosta. Toiset sanoivat, että älä syö, huomenna tulee ruokaa. Rautaisannosten syöminen oli kiellettyä. Hän sanoi, että huomenna hän ei sitä tarvitse.

Käskyä oli noudatettava. Oli pakko.

– Kun lähdettiin liikkeelle, hän kaatui ensimmäisenä. Hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen tuntuma. Se järkytti.

Joukkueenjohtajilla oli harteillaan kova taakka. Heiltä vaadittiin äärimmäisen paljon.

Syöksyminen tulituksessa päin vihollisen pesäkkeitä oli armoton tehtävä. Käskyä piti noudattaa, vaikka se olisi tuntunut miltä. Tunnetta ei voinut näyttää.

Suomalaisjoukkoja Tietävälässä, jossa myös Jalkaväkirykmentti 6 taisteli.

– Sellaisessa tilanteessa on koko ajan pelko. Vaikka ei ole varsinaista taistelu­toimintaakaan, niin siitä huolimatta. Pelko, jota vänrikki ei voinut näyttää, oli sisimmässä koko ajan.

– Käskyä oli noudatettava. Oli pakko.

Kesän kääntyessä syksyksi oli Jalkaväkirykmentti 6 edennyt Valkeasaareen asti. Sitten hyökkäys pysäytettiin. Tukikohtien hallinnasta käytiin kuitenkin edelleen taisteluita.

Aleksandrovkassa oli eteen työnnetty tukikohta, johon kiväärijoukkue sijoitettiin. Olli Vuorio muistaa erään venäläisten vastahyökkäyksen syyskuulta 1941. Joukkueen oli pakko vetäytyä ja ryhdyttävä sitten vastahyökkäykseen vahvistusten kanssa.

– Matkan varrella juostessa tunsin ikään kuin joku olisi nykäissyt päällystakin helmasta. Sitten kun saatiin tukikohta haltuun ja tilanne rauhoittui, totesin että manttelin helmassa oli luodin reikä. Se oli mennyt jalkojen välistä.

Jalkaväkirykmentti 6 Enson valtauksen jälkeen kesällä 1941.

Kannaksella alkoi asemasota, jota jatkui talven ja kevään yli. Toukokuussa 1942 Olli Vuorio oli jo saanut tiedon, että hän pääsisi kadettikouluun. Viimeisiin viikkoihin rintamalla ajoittuu koskettava tapaus.

– Yhtenä iltana alkoi jumalattoman rankka keskitys koko pataljoonan lohkolle. Olimme pataljoonan reservinä Messuhalli-nimisessä tukikohdassa. Sitä tulitusta jatkui ja jatkui eikä tiennyt, mikä on tilanne. Sanoin lähetilleni, että mene käymään komppanian komentopaikalla ja ota selvää.

– Hän avasi korsun oven, pisti sen kiinni. Hän kysyi, että meinaanko, että tuonne pitää mennä. Sanoin, että meinaan.

Hetken kuluttua lähetti tuli takaisin ehjänä ja sanoi, ettei komentopaikalla ollut ketään. Vuorio lähti lähetin kanssa etulinjaan tarkistamaan tilannetta. He kysyivät mies mieheltä, onko komppanianpäällikkö mennyt tästä.

– Yhteen kohtaan kun tultiin, sanottiin että ei ole mennyt. Se hämmästytti.

– Sitten kun päivä valkeni, tulitus loppui ja taisteluhaudalta löytyi komppanian­päällikkö Kyösti Kärrin kypärä, jossa oli luodin menoreikä ja tuloreikä. Penkalta löytyi RUK:n erikoismerkki. Siinä näkyi, että hän oli käynyt kovan taistelun. Koko sen tarkoituksena oli vangin sieppaus.

Parin päivän kuluttua venäläisten propaganda ilmoitti, että Kyösti Kärri on heidän puolellaan ja voi hyvin. Vuorion mukaan sitä ei uskonut kukaan. Kärri oli niin pidetty, että miehillä olivat kyyneleet silmissään. Heitä harmitti, että hyvä päällikkö oli otettu pois.

– Sitten monta kymmentä vuotta myöhemmin sotavankiyhdistyksen puheen­johtaja oli käymässä Leningradissa sotasairaalassa. Sieltä löytyi merkintä, että Kyösti Kärri on menehtynyt siellä.

Nuori kadetti Olli Vuorio.

Olli Vuorion juhlapäivä koitti 4. kesäkuuta 1943. Vuorio ja reilut 400 muuta kadettia seisoivat asennossa ja odottivat Presidentinlinnan ahtaassa salissa paikalle marsalkka Mannerheimiä sekä presidentti Rytiä. Nuorista kadeteista tulisi upseereita Suomen armeijaan.

Juhlallista tilaisuutta oli harjoiteltu hyvin. Oli käyty tarkkaan läpi, miten marsalkan edessä piti esittäytyä. Kouluttajat muistuttivat marsalkan olevan vanha mies, eikä hänen kättään saanut puristaa kovaa.

– Ensimmäisenä saliin tuli presidentti Ryti. Hän piti pitkähkön puheen ja nimitti meidät vakinaisen väen upseereiksi. Nimitys jäi mieleen, koska sitten tiesi, että tästä hommasta alkaa saada palkkaa.

Voin sanoa, että se oli vaikuttavin tapaus elämässäni.

– Sen jälkeen tuli sitten marsalkka kenraaliensa kanssa. Marsalkka kiersi ja jokainen kadetti esittäytyi hänelle: herra marsalkka, kadetti Vuorio. Yksi sanoi, että herra marsalkka, kadetti marsalkka. Siihen marski vähän hymyillen sanoi, että toivottavasti joskus. Sitten oli joku toinen nimi, johon marski sanoi, että olipa omituinen nimi.

Marsalkka Mannerheimin ilme ja katse ovat jääneet ikuisesti Vuorion mieleen. Hän kuvaa niitä isällisiksi. Kädenpuristus oli lämmin.

– Voin sanoa, että se oli vaikuttavin tapaus elämässäni.

Nuoret upseerit eivät vielä tienneet, että sota tulisi jatkumaan seuraavan vuoden syksyyn. Edessä olisivat kovat ajat. Olli Vuorio lähetettiin Aunuksen Karjalaan Viestipataljoona 5:een. Hän kuului siihen jatkosodan loppuun asti ja osallistui sen jälkeen vielä Lapin sotaan.

Lue lisää: Venäläisten tarkka-ampujien pirullisen kovista taidoista jaettiin rintamalle varoittava lista – tappioita tuli myös suomalaisten käytöksen takia

Olli Vuorion mukaan sodassa hengenmenon riski oli alinomaa läsnä.

Mitä sota ihan oikeasti on? Näin sen tiivistää sodan itse kokenut veteraani.

– Toivon, ettei kukaan enää koskaan sellaiseen joutuisi. Hengenvaara on niin suuri.

Vaikka hengenmenon riski oli alinomaa läsnä, Vuoriolla oli aavistus, että hän tulisi selviämään.

Toivon, ettei kukaan enää koskaan sellaiseen joutuisi.

– Minulla oli sellainen tuntu, että en kaadu, mutta voin haavoittua. Pelkäsin, että se ottaa silloin kipeää. Onneksi en saanut naarmuakaan.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?