Armoa. Feministisen aktivistiryhmän Cult Cunthin tissiaktivistit iskivät taas.
Ja taas taidettiin ampua omaan tissiin.
Ja miehiä vyön alle.
Tällä kertaa ei isketty Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien jatkoilla, vaan Tampereella Rauhaniemen kansankylpylässä.
Tai iskettiin ja iskettiin. Tarkoitus oli tiettävästi vain viettää lämmintä kesäpäivää, ei osoittaa mieltä eikä herättää pahennusta.
Joku onneton sielu valitti, kylpylä reagoi ja pyysi poistumaan.
Tissiaktivistit haluavat ajatella, että kun ihmiset näkevät erilaisia rintoja, niitä kaikkia opitaan pitämään ”normaaleina ja neutraaleina”.
Uskon, että heikolla itsetuntovarustuksella varustetut naiset voimaantuvat, kun he näkevät toistensa rintoja. Erilaisia. Kaikenlaisia.
Ongelma on siinä, että samassa tilanteessa miesten voimaantumisesta voitaisiin käyttää myös muita verbejä, jotka ovat tutumpia eroottisista novelleista kuin feministisistä työpajoista.
”Olisi hienoa, ettei nänneihin liitettäisi mitään erotiikkaa ilman, että nännien kantaja itse sitä haluaa.”
Näin kommentoi Jyväskylän Tuomiojärven uimarannalla viime kesänä järjestettyyn Free the Nipple -tissiflashmobiin osallistunut nainen.
Jos tapana olisi valita vuosittain elämälle vieraimmat ajatukset, tämä olisi ollut varmasti kolmen loppukilpailuun päässeen joukossa.
Ehkä jopa roimalla rinnan mitalla edellä niitä kahta muuta.
Ikävä kyllä länsimainen nainen ei voi itse päättää, vetääkö hän miehen katsetta puoleensa. Islamissa asia on ratkaistu peitteellisellä pukeutumisella.
Tai toisin päin: nainen ei voi vetää miehen katsetta puoleensa, jos mies ei näe syytä katsahtaa. Erotiikka ei ole tahdon, vaan taikuuden asia.
Sikälikään maailma ei ole oikeudenmukainen.
En oikein usko, että tissiaktivistit kykenevät muuttamaan ihmisten aivojen rakenteita ja hormonien hyrräyssuuntia, edes niin yksinkertaisten tikapuuaivojen ja hormonilitkujen, kuin millä miehet on maailmaan varustettu.
Elämää ja erotiikkaa, tiivisti Junnu Vainio. Ilman erotiikkaa tällä planeetalla ei olisi elämää. Juttelisimme viisaita, söisimme, nukkuisimme, tekisimme töitä ja tuijottelisimme väliajat jonnekin tyhjin silmin.
Lopulta täällä olisi vain vanhuksia, jotka kuolisivat yksitellen pois. Kaamasen tiellekin lankeaisi suuri hiljaisuus. Kaikki lakkaisivat saamasta. Kukaan ei muistaisi edes kysyä. Luonto ottaisi vallan.
Nänni ei ole genitaali, sukuelin, tissiaktivistit korostavat.
No, oli mikä oli, käytännössä se on ihan sama, miksi sitä ei kutsuta. Pitäkööt tunkkinsa, genitaalinsa, mies huokaa.
Tissiaktivisti haluavat lopettaa rintojen ”yliseksualisoimisen”.
”Olisi hienoa, ettei nänneihin liitettäisi mitään erotiikkaa.”
Tissiaktivistien mielestä tasa-arvo ei toteudu naisoletettujen ja miesoletettujen kesken, koska yläosattomuuteen ei suhtauduta samalla tavalla.
Miksi pitäisi suhtautua?
Kuten Timo Soini aivan toisessa asiayhteydessä on todennut, meloni ja omena eivät voi pitää samankokoista lippalakkia.
Rosa Parks kieltäytyi vuonna 1955 Alabaman Montgomeryssa luovuttamasta istumapaikkaansa bussissa valkoiselle miehelle.
Hänestä tuli kansalaisoikeusliikkeen symboli.
Uuden aallon tissiaktivismi syntyi, kun elokuussa 2018 Hyvinkäällä ilman bikineitä aurinkoa ottanut 27-vuotias helsinkiläinen Hanna sai nuoret uimavalvojat häkellyksiin.
Lopuksi kutsuttiin poliisi.
Maailma muuttuu, Eskoseni, virkkoi Topias Nummisuutareissa. 30 vuotta aikaisemmin Hanna olisi ollut yksi monista.
Yläosattomuus oli viime vuosituhannen loppupuolella Suomessakin, jos ei valtavirtaa, niin aivan arkipäiväistä sekä yleisillä uimarannoilla että maauimaloissa.
Jos oltiin ulkona, kukaan ei nähnyt yläosattomuuden loukkaavan sukupuolisiveellisyyttä. Uimahallit olivat eri asia. Ehkä siksi, että yläosattomuus liittyi niin kiinteästi auringonottamiseen. Päivetykseen.
Miksi ja mihin yläosattomuus katosi? Kuulisin mielellään vastauksen.
Tähän paratiisiinko haluamme palata?
Onko paluu mahdollinen?
Nyt siirrymme uimarannalta miinakentälle, sillä tässä yhteydessä on pakko kysyä, miten Me Too -liike on vaikuttanut arjen yleiseen ilmapiiriin?
En tarkoita Me Toon arvokasta lasta, vaan pesuvettä.
Herkkyys kaikelle on kasvanut. Miehen katse on muuttunut epäilyttäväksi. Jos unohtuu tuijottamaan, saattaa syyllistyä pahoihin juttuihin.
Milloin ohilipuva katse muuttuu tuijotukseksi? Sen määrittelee katsottava.
Nykyisin vain täydellinen miestollo kuvittelee, että nainen ei pukeutuisi itseään varten.
Tai ei riisuuntuisi itseään varten.
Eli kuten tuo Tuomiojärven tissiaktivisti edellä totesi: ”Olisi hienoa, ettei nänneihin liitettäisi mitään erotiikkaa ilman, että nännien kantaja itse sitä haluaa.”
Vaikeaksi menee. Miesparat. Luotan silti miehiin. Jos ohjelmallinen ohikatsominen onnistui 1980/90 -luvuilla, se onnistuu myös tällä monin tavoin modernimmalla vuosituhannella.
Toki joillain miehillä se ei onnistu millään vuosituhannelle, mistä on syntynyt yleistävä sanonta ”miehet on sikoja”.
Alastomuuteen liittyy Suomessa paljon tabuja.
Yhden niistä rikkoi ansiokkaasti päivystävä anarkisti Suvi Auvinen viime helmikuun Image-lehden kirjoituksessaan.
Biseksuaalin Auvisen mielestä suomalainen sauna tihkuu seksiä, tissejä ja tirkistelyä. Ajatusta voi soveltaa yhteissaunomiseen.
”Julkinen alastomuus tekee meidät avoimiksi ja haavoittuviksi. Sen vuoksi olemme päättäneet kollektiivisesti teeskennellä, ettei seksi seuraa meitä saunaan.”
Auvinen muistuttaa, ettei ihmisen seksuaalisuutta voi kerralla kytkeä pois päältä. ”Saunaan tulee kokonainen ihminen. Himoineen ja kaipauksineen.”
”En mene saunaan katsomaan, mutta katsomattakin näen.”
Se, että suomalaiseen saunaan ei muka kuuluisi seksi, on Auvisen mielestä ulkomaalaisille turisteille julistettu tekopyhä valhe.
Kaikki, mitä Auvinen kirjoittaa saunasta, voidaan siirtää uimarannoille.
Tissiaktivistien on pakko hyväksyä, että monet miehet kannattavat heidän aatteitaan puhtaasti itsekkäistä, tirkistelevistä syistä.
Eivätkä monet naiset ole yhtä innoissaan kuin aktivistit.
He tuntevat miehet paremmin kuin tissiaktivistit, jotka elävät maailmassa, jossa Aatami ja Eeva vielä yrittävät tahoillaan miettiä, mikä toi tyyppi on.
Jos tissiaktivismi voittaa, miesten on taas pakko opetella katsomaan ohi. Katsomaan niin tarkkaan ohi, ettei katsetta tarvitse katua.
Yhtään ei enää sovi karsastaa. Tämä on uusi, uljas vuosituhat.
Luulen, että yläosattomuuden paluu on vielä kaukana.
Enkä ole ihan varma, ovatko Cult Cunthin tempaukset paras tapa edistää asiaa, joka sinänsä on hyvä ja hyvin toivottava.
Siis hyvin simppelistä miesnäkökulmasta ainakin.
Kun yläosattomuudella tehdään identiteettipolitiikkaa, se, mikä voisi olla trendin luontaista paluuta, hiljaista muutosta ja herkkää, ujoa totuttelua, muuttuu radikalismiksi.
Roisiksi poikkeavuudeksi.
Mutta luultavasti olen väärässä, olenhan mies.
Kirjoittaja oli ehdolla Cult Cunthin vuoden 2020 Naisvihagaalan yhdessä palkintokategoriassa, mutta ei enää muista, mikä se oli.