Saara Kankaanrinnan kolumni: Tuhon suuruus merissä on vasta selviämässä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Saara Kankaanrinnan kolumni: Tuhon suuruus merissä on vasta selviämässä

Meret hillitsevät ilmastonmuutosta säätelemällä lämpöä ja hiilidioksidia. Hinta on kova, ja esimerkiksi Itämeren ekosysteemi horjuu pysyvän keikahduksen partaalla, kirjoittaa Saara Kankaanrinta.

31.5. 8:00

Istumme höyryävinä saunan rappusilla. Tiira nappaa pikkukalan. Yhtäkkiä sisämaasta tullut ystävä havahtuu: mikä tuo meren pauhu on, vaikka ilta on tyyni?

Ulkosaaristossa aallokko pauhuaa vielä vuorokauden myrskyn jälkeenkin. Merimiehet kutsuvat tätä vanhaksi mereksi. Sama vanha meri voi aiheuttaa ristiaallokon, jonka voima on vaikea veneilijälle: tuuli näyttää tulevan yhdestä suunnasta, mutta yhtäkkiä syvä aallokko tuleekin vielä toisesta suunnasta.

Luonto määrää rajat, mihin ihmistoiminta pitäisi sovittaa, parhaan tiedon perusteella. Tämä työ on kuin aaltojen dynamiikka. Tuulen suunta kääntyy, mutta ristiaallokko voi yllättää.

Esimerkiksi turvealan äänekäs muutosvastarinta kriisien keskellä on kuin vanhat mainingit. Sama pätee metsänhoidon päivittämiseen.

Siirtymät eivät ole missään historian vaiheessa olleet helppoja, eivätkä ne sitä ole nytkään. Kipparin täytyy tuntea tämän päivän tuulen suunta ja eilisen pauhu.

Valtaosa maapallosta on veden peitossa. Ei tämä ole maapallo, tämä on meripallo.

Meret hillitsevät ilmastonmuutosta säätelemällä lämpöä ja hiilidioksidia. Hinta on kova, ja esimerkiksi Itämeren ekosysteemi horjuu pysyvän keikahduksen partaalla.

Olemme omin käsin purkaneet metsien ja soiden hiilivaraston: turvetta polttamalla ilmakehään ja ojittamalla vesistöihin. Meri, maa ja ilma ovat yhtä ja samaa biologista kokonaisuutta.

 Meri on alkukantaisesti tuttu, mutta samalla jännittävä väylä tuntemattomaan. Se tarjoaa vapautta, vaikka en koskaan lähtisi mihinkään.

Meillä on outo käsite ”luonnonhuuhtouma”, joka antaa ymmärtää, että ihan itsestään luonnosta huuhtoutuu rehevöittäviä typpeä, fosforia ja hiiltä järviin ja Itämereen. Mutta minkä verran tällä niemimaalla nimeltä Suomi on luonnollista pinta-alaa, jota ihmiskäsi ei ole muokannut? Luonnon­huuhtouma? Tuskin.

Kun hiili, typpi ja fosfori valuvat vesistöön, se rehevöityy sameaksi. Eikä tässä kaikki: vesissä alkaa muodostua vielä metaania. Se on vahvasti ilmastonmuutosta kiihdyttävä kaasu.

Tuhon suuruus on vasta selviämässä. Ja se ei ole luonnon tekemää tuhoa.

Tunnen numerot, päästöt, valuma-alueet ja toimintaohjelmat. Mutta silti meri, olkoon Itämeri tai maailman meret, on minulle ennen kaikkea tunne.

Meri on arjen näpertelyn vastalause. Niin iso että turhuudet unohtuvat. Kun aallot rullaavat rantaan, kerta toisensa jälkeen, mieli asettuu.

Asetun tähän elämän 4,5 miljardin vuoden historiaan, jossa vesi on aina ollut keskipisteenä. Kehostanikin suurin osa on vettä. Eipä ihme että vesi tuntuu kummallisen tutulle.

Myös korvani rakastavat vettä. Pientä vedenliplatusta soutuvenettä vasten tai raskaita aaltoja hyökymässä hiekalle. Sadetta.

Meri on kimmeltävää onnea ja huolettomia hetkiä. Kenties myös muistoja joita en tiedä tietäväni. Ja yhtä lailla surua ja kuolemaa. Jotenkin se asettuu elämän rinnalle samalla lailla kuin vanhassa metsässä.

Meri on alkukantaisesti tuttu, mutta samalla jännittävä väylä tuntemattomaan. Se tarjoaa vapautta, vaikka en koskaan lähtisi mihinkään. Riittää, että tiedän: tuosta pääsisi.

Kirjoittaja on Baltic Sea Action Group -säätiön perustaja ja ympäristövaikuttaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?