Ilmakuvat kertovat maaseudun historiaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Pienkonelentäjät ottivat Suomen maaseudulta sodan jälkeisinä vuosikymmeninä tuhansia ja taas tuhansia ilmavalokuvia.

Ilmakuvat kertovat maaseudun historiaa

Muistatteko ne lapsuuden kesät, kun aurinko paistoi aina ja heinät oli pistetty seipäille? Ne eivät olleet pelkkää kuvitelmaa – sen todistavat jo ne ilmakuvat, joita rohkeat pienkonelentäjät ottivat Suomen maaseudulta sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.


15.5. 8:00

Ehkä sinunkin mummolasi seinää koristaa ikivanha, kenties jälkikäteen värjätty ilmakuva tilasta ja sen rakennuksista? Niitä myytiin 1950–1990-lukujen aikana satoihintuhansiin koteihin.

Jos sellainen löytyy, niin sen on saattanut ottaa Keijo Kääriäinen, joka oli alan uranuurtaja Suomessa. Kääriäinen aloitti ilmakuvaukset vuonna 1956 ja jatkoi sitä yli 40 vuotta. Noina vuosina hän ehti ottaa yli 800 000 ilmavalokuvaa.

Muitakin kuvaajia oli. Koistisen veljekset Viljo ja Ari aloittivat 1950-luvun alkupuolella ja kuvasivat aina 1980-luvulle saakka. Heidän arkistoonsa kertyi noin 400 000 kuvaa.

Johnssonin veljekset Jack ja Tomy puolestaan perustivat 1950-luvulla Maaseudun Lentokuvaus -nimisen yrityksen, joka ehti ottaa noin 100 000 kuvaa.

Keijo Kääriäinen kuvasi tämän Äänekoskella sijaitsevan maatilan elokuussa 1969.

Itä-Suomen maisemia 1960-luvulta. Itse tilan lisäksi Kääriäinen otti usein myös laajempaa kuvaa, jotta koko ympäristö näkyisi.

Alalla oli siis kilpailua, mutta myös jonkinlaista reviirijakoa. Esimerkiksi Maaseudun Lentokuvaus operoi lähinnä Länsi-Suomessa, Kääriäisen pääalueet olivat Etelä-, Itä- ja Keski-Suomi ja myös Oulujärven seutu.

Vuonna 1985 aloittanut Suomen Ilmakuva Oy käytti jo pelkästään värifilmiä ja kiersi koko Suomea reilut 20 vuotta. Sittemmin yritys on hankkinut käyttöönsä myös kaikki edellä mainittujen kuvaajien arkistot ja hallinnoi yhteensä lähes viiden miljoonan kuvan valikoimaa.

Suomen Ilmakuvan toimitusjohtaja Tom-Peter Johansson.

– Suurin osa kuvista on negatiiveina, joten menossa on valtava digitointi­projekti, toimitus­johtaja Tom-Peter Johansson sanoo.

Projektiin on pannut vauhtia se, että uudet suku­polvet ovat innostuneet kyselemään vanhoja kuvia sukunsa koti­maisemista. Miljoonien kuvien arkistosta löytyvät lähes kaikki Suomen talot, jotkin jopa useaan kertaan kuvattuna.

– Esimerkiksi Keijo Kääriäinen osasi aikoinaan luetteloida negatiivit järjestelmällisesti, kiittelee Johansson.

Ilmakuvien ottaminen oli rohkeiden lentäjien ja rohkeiden kuvaajien puuhaa. Koneen piti lentää matalalla, jotta kuvaaminen onnistui. Kuvaajalla oli vain silmänräpäys napata kuva oikealla hetkellä, jolloin suunta oli oikea, eikä esimerkiksi koneen siipi tullut eteen.

Vuonna 2001 edesmenneen Keijo Kääriäisen poika Pekka Kääriäinen oli yrittämässä kuvaamista, mutta se jäi kokeiluksi.

– Sisuskaluni eivät kestäneet sitä turbulenssia, kun lennettiin sadan metrin korkeudessa ja pyörittiin tuntikausia talojen ympärillä.

Pekka Kääriäinen

Pekka Kääriäinen ehti tehdä kyllä monia muita tehtäviä perhe­yrityksessä, joka työllisti parhaimmillaan useita ihmisiä. Keijo Kääriäinen lensi kuvaajan kanssa, joka laukoi 6x6-filmiä käyttänyttä Hasselbladia ja myöhemmin kino­koon Konicaa.

Sen lisäksi tarvittiin väkeä filmien kehittämiseen, kuvien tekemiseen, värjäämiseen, arkistoimiseen, postittamiseen ja myymiseen.

Yritys operoi Lammilta, jonne Kääriäisen perhe oli asettunut vaimon kotitilalle. Maatilan hoidosta tuli sivutoimi, kun ilmailusta innostunut Keijo teki ensin bisnestä lennättämällä ihmisiä pien­koneillaan ja sen jälkeen ilma­kuvauksella.

Keijo Kääriäinen vasemmalla Leivo OH-KZG-koneensa edustalla. Muiden henkilöllisyys ei tiedossa.

20 000–30 000 kuvan ottaminen vuodessa ei ollut mikään pieni urakka, sillä kuvaamista rajoitti moni tekijä. Kuvausaikaa oli vain toukokuusta elokuulle, jolloin lehti oli jo puussa eikä maisema näyttänyt talvisen ankealta. Kynnetyt pellot eivät näyttäneet hyvältä, joten piti odottaa että vilja oli ainakin oraalla.

Sään piti olla passeli paitsi lentämisen, niin myös kuvaamisen kannalta.

– Muistan monta kertaa, kun isä komensi että hiljaa, nyt tulee säätiedotus, Pekka Kääriäinen kertoo.

Aurinkoisina päivinäkin oli joskus liian autereista, eikä kuvista olisi saanut tarpeeksi kirkkaita.

Keijo Kääriäinen lensi muun muassa Leivoa, Cessnaa, Englannista haettua Austeria ja Sveitsistä noudettua Norsemania, joka on nykyisin Suomen Ilmailumuseossa. Hän ehti lentää urallaan yli 6 000 tuntia, viimeiset lennot hän teki lähes 70-vuotiaana 1990-luvun alussa.

Kuvauskeikoille mahtuu pari pakkolaskuakin. 1960-luvulla kone tuhoutui, kun hän joutui tekemään hätälaskun aamukasteiselle pellolle Jämsässä. Lentäjä ja kuvaaja selvisivät ilman vammoja.

Pakkolaskut olivat tuttuja myös muille aikakauden ilmakuvaajille. Viljo Koistinen laskeutui kerran keskelle lehmien laidunta.

Lehmillä riitti ihmettelemistä, kun Viljo Koistinen joutui tekemään pakkolaskun heidän laitumelleen.

Viljo Koistinen (kukkapuska kädessä) lensi Suomen ensimmäisen yksityishenkilön omistaman Piper-pienkoneensa Ruotsista Malmin lentokentälle.

Kun kone palasi kuvauslennolta, tarkasti numeroidut kasetit ja rullat kehitettiin omassa laboratoriossa. Negoista otettiin pinnakkaisvedokset ja mustavalkoiset näytekuvat, joita myyjät lähtivät esittelemään talojen asukkaille. Matkaa taivallettiin pitkin maakuntia jopa polkupyörällä ja talvisin suksilla.

Jos kauppa syntyi, myyjän piti kirjata ylös rakennusten värit kuvien värjääjien tiedoksi. Välillä joku saattoi esittää toiveen uudesta väristä talolle tai esimerkiksi katolle.

– Siinä tuli nopea kattoremontti, Tom-Peter Johansson heittää. Nykyisin Suomen Ilmakuva myy kuvat alkuperäisessä muodossaan mustavalkoisina.

Kääriäinen ja muut ilmakuvaajat käyttivät pitkään mustavalkoista filmiä, vaikka värifilmiä oli jo hyvin saatavilla 1960-luvulla. Kuvien värit eivät olisi kestäneet etenkään seinätauluissa toisin kuin peitevärjäys, joka oli hyvin kestävä tapa.

– Kuvien värjääjät olivat kuin taiteilijoita. Joskus heidän piti tosiaan muuttaa värejä tai valkaista pihapiirin koivuja, Pekka Kääriäinen kertoo.

Kuvat piti vielä lähettää Pääesikuntaan tarkastettaviksi, jotta niissä ei näkynyt sotilaallisesti arkoja kohteita. Jos itärajan tuntumassa otetuissa kuvissa näkyi Neuvostoliiton puolelle, itänaapurin alue piti jälkikäteen häivyttää.

Kun taulut oli saatu valmiiksi, työtä riitti myös taulujen postittamisessa. Matka oli pitkä lentokoneen noususta siihen, että taulu päätyi jonkin pirtin seinälle. Se oli kuitenkin kannattavaa, sillä tauluja tilattiin Pekka Kääriäisen mukaan varsin hyvällä prosentilla.

– Vuosikymmenten aikana otetuissa kuvissa näkyy hyvin, miten elävä maaseutu on osin autioitunut ja maatilojen tilalle on tullut kesämökkejä, hän sanoo.

Keijo Kääriäinen aloitti ilmakuvaukset vuonna 1956 ja jatkoi sitä yli 40 vuotta. Hän ehti ottaa yli 800 000 ilmavalokuvaa.

Keijo Kääriäinen kuoli 78-vuotiaana vuonna 2001. Hän ehti ilokseen nähdä, että hänen elämäntyönsä päätyi hyvään talteen, kun perikunnan perustama yhtiö teki sopimuksen Suomen Ilmakuva Oy:n kanssa kuvien arkistoimisesta ja jälleenmyynnistä.

Kääriäinen oli aktiivinen ihminen, joka oli ilmailun ja kuvauksen lisäksi numismaatikko, filatelisti, taiteen keräilijä, kalastaja ja metsästäjä ja mukana muun muassa reserviläis- ja Lions-toiminnassa.

Jos oli kuvat ja lentopäivät kirjattu tarkasti, niin jämptiä oli myös Kääriäisen elämä: esimerkiksi kaikki ruokailuajat olivat aina samat minuutilleen.

– Samanlainen elämäntyyli ei periytynyt jälkeläisille, ehkä saimme minuuttiaikatauluista tarpeeksemme, Pekka Kääriäinen naurahtaa.

Kummankin nimi oli julkisuudessa esimerkiksi pari vuotta sitten, kun sahti- ja olutrintamalla monipuolisesti ansioitunut Pekka Kääriäinen joutui sulkemaan pyörittämänsä Bryggeri Helsinki -ravintolan Berliinissä.

Ravintolaa alettiin boikotoida, kun Saksassa kävi ilmi, että Kääriäinen oli toiminut aiemmin Veljesapu-perinneyhdistyksen puheenjohtajana. Veljesapu-yhdistys perustettiin sodan aikana Saksan Waffen-SS-joukoissa palvelleiden suomalaisveteraanien auttamiseksi ja heidän perillistensä yhdistämiseksi.

Keijo Kääriäinen oli harkinnut sodan jälkeen jäävänsä armeijan palvelukseen, mutta Pekka Kääriäisen mukaan hänet ja muut SS-joukoissa palvelleet ”savustettiin ulos”.

Ilmakuvaajien käyttämää konetta tankattiin Malmin kentällä Helsingissä.

Keijo Kääriäinen ehti jo talvisotaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Palvellessaan SS-joukoissa vuosina 1941–1943 hän haavoittui kolme kertaa, eikä hengenlähtökään ollut kaukana.

Vuonna 1942 hän sai ammuksen läpi vatsansa taistellessaan Etelä-Venäjällä. Vatsakalvot neulottiin umpeen, ja pahat tulehdukset hän onnistui välttämään vain sen ansiosta, että oli talvi ja kylmä keli.

Haaveet esimerkiksi ilmavoimiin siirtymisestä piti sodan jälkeen jättää. Historia SS-joukoissa ei ollut ovia avaava käyntikortti 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina” eikä myöhemminkään.

– Kyllä isä kertoi siitä kysyttäessä, mutta ei tuonut sitä erityisesti esiin, Pekka Kääriäinen sanoo.

Talvisodassa Keijo Kääriäinen ehti olla mukana puolustamassa Viipuria talvella 1940. Isänmaallisena miehenä hänelle oli kova paikka, kun suomalaisjoukkojen piti vetäytyä ja laskea pois Suomen lippu Viipurin linnasta, Pekka Kääriäinen kertoo.

– Hän vannoi, ettei tanssi ennen kuin lippu taas liehuu Viipurin linnassa. Eikä tanssinut elämässään, ei edes omissa häissään.

1970-luvulla isä ja poika kävivät turistimatkalla Viipurissa ja nousivat linnan torniin. Tornissa ei olisi saanut kuvata, mutta kieltoa valvonut opas ei jaksanut nousta heidän mukaansa. Keijo Kääriäinen kaivoi taskukameransa ja otti tornia kiertämällä panoraamakuvan vanhasta suomalaisesta kaupungista.

Alan pioneeri sai lopulta yhden ilmakuvan Neuvostoliitostakin.

Jutun kuvat: Suomen Ilmakuva Oy:n ja Kääriäisen perikunnan arkisto.

Sukututkimus herätti kiinnostuksen kuviin

Miljoonia kuvia sisältävä ilmakuva-arkisto on ainutlaatuinen monella tapaa. Eri vuosikymmeninä otetut kuvat kertovat paljon myös yhteiskunnan muutoksesta, metsittyvistä pelloista ja autioituvista taloista.

Ei ihme, että sukututkimuksesta kiinnostuneet ovat innostuneet kyselemään kuvia sukunsa vanhoista asuinsijoista. Kuvat täydentävät hyvin tarinaa sukujen historiasta.

– On mielenkiintoista, että myös nuori polvi tuntuu olevan kiinnostunut sukututkimuksesta. Aiemminhan kiinnostus heräsi vasta silloin, kun vanhemmatkin olivat jo haudassa, Suomen Ilmakuva Oy:n toimitusjohtaja Tom-Peter Johansson pohtii.

Turussa toimiva Suomen Ilmakuva on perheyritys, joka työllistää kymmenkunta ihmistä.

Kuvapyyntöjä tulee jatkuvasti, mutta kaikkiin pyritään vastaamaan. Ostajille tarjotaan hyvälaatuisia tauluja, joita ei toki ihan parillakympillä myydä. Johansson muistuttaa, että taulut ovat nyt edullisia, jos ottaa huomioon 1950–60-lukujen tulotason ja vertaa sitä tähän päivään.

Vuosikymmenten aikana otetut ilmakuvat sisältävät ison palan Suomen historiaa. Enää kuvia ei oteta järjestelmällisesti, joten dokumentointi on jäänyt satelliittikuvien varaan.

Suomen Ilmakuva on kysynyt Museovirastolta ohjeita siitä, miten arvokas negatiivikokoelma säilyisi mahdollisimman hyvin.

– Hirvittää kyllä, että kuinka moneen muotoon ne pitää vielä tekniikan kehittyessä siirtää.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?