Saara Kankaanrinnan kolumni: Matka sanoista tekoihin on tuskallisen pitkä

Itämeren pelastaminen, ilmastonmuutoksen torjuminen ja sukupuuttoaallon pysäyttäminen muistuttaa vanhemmuutta: pitkät päivät, lyhyet vuodet, kirjoittaa Saara Kankaanrinta.

3.5.2021 8:00

”On tämä vappuhortoilu erilaista kuin ennen”, siskoni vitsaili viikonloppuna. Keräsimme pihalta yhdessä lasten kanssa vuohenputkia. Mummi saa villiyrttipestoa äitienpäiväksi. Hän on ilahtunut suurieleisesti tekeleistämme jo yli 40 vuotta.

Olen omien lasteni kanssa yhden janan puolivälissä. Matkaa aikuisuuteen saman verran takana kuin edessä. Ajatus on hengästyttävä: juurihan kotona oli vaippoja, nokkamukit ja apupyörät.

Sama pieni hujaus eteenpäin, ja jos onni on myötä, jälkeläiset ovat täysi-ikäisiä ihmisiä joskus 2030 hujakoilla.

Silloin pitäisi elonkirjon alkaa elpyä EU:n biodiversiteettistrategian mukaan. YK:lla on myös tavoitteena saada suojeltua 30% maailman meristä vuoteen 2030 mennessä. No, papereita tehdessä jo tiedetään, ettei niihin päästä.

Tiedossa on myös, että vähempi ei riitä ja ”realistisemman” tavoitteen asettaminen on yhtä tyhjän kanssa. Matka sanoista tekoihin on tuskallisen pitkä. Aikaa on vain se sama pieni hujaus. 8,5 vuoden päästä ihmistoiminnan pitäisi olla valtavan paljon vähemmän tuhoavaa.

Itämeren pelastaminen, ilmastonmuutoksen torjuminen ja sukupuuttoaallon pysäyttäminen muistuttaa vanhemmuutta: pitkät päivät, lyhyet vuodet.

”Kun lapsen saat, katso malli sieltä

missä vaisto vielä on tallella,

katso lintua, kissaa, oravaa.

Ihminen, luonnosta vieraantunut,

puhuu toisin kuin tietää.”

Helena Anhava on kirjoittanut tämän runon, jota ajattelen usein.

Muistan kun esikoisemme, vastasyntynyt toukka mönki lähemmäs minua. Nukuimme vierekkäin, mutta jälkeläiselle tuli nälkä tai ihoikävä. Symbioosi ja vaistot olivat vahvimmillaan, kun päiväjärkeni oli horrosunessa.

 Maapallon kanssa meidän kannattaisi intomielisen koheltamisen sijaan olla tylsiä ja ottaa riskit tosissamme.

Perheen kanssa on mukava olla läjässä kuin pikkupossut. Ja sika on oikeasti älykäs ja herkkä eläin. Täyttävätköhän samat vaistot ja tunteet meidät molemmat kun lisäännymme?

Jos me tunnistamme itsessämme eläimellisyyden, pitäisikö meidän vihdoin tunnustaa arvokkuus ja tunteet myös eläimissä?

Yllättävintä vanhemmuudessa on ollut henkinen ristiriita. Minähän olen seikkailija ja riskienottaja. Ja vanhempana väistämättä vaara-analyytikko ja tylsimys.

Risto Siilasmaa kertoi johtajana olevansa ”paranoidi optimisti”. Minusta tämä sopii erityisesti vanhemmuuteen. Lapsilla ei ole aavistustakaan, minkälainen on kasvattajan osa. Hyvä niin.

Varoituksia kannattaa kuunnella. Olin Lahdentien massiivisessa lumisohjon ketjukolarissa 2012. Yksi niistä, joka ei ajanut perään ja ehti ajaa sivuun, kun perässä rytisi autoja ympäri.

Ai miksi olin näin viisas kuski? Vain siksi, että kyydissäni oli äitini, joka ajomatkan alusta jankutti: ”Pidä turvaväli. Aja hitaammin.”

Maapallon kanssa meidän kannattaisi intomielisen koheltamisen sijaan olla tylsiä ja ottaa riskit tosissamme. Varovaisuus on rakkautta jälkeläisiämme ja koko elämää kohtaan. Kuka meille jankuttaisi siitä riittävästi?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?