Koivun juurelta löytyi sadistisen murhan uhri – poliisi paljastaa nyt uutta tietoa Tuula Lukkarisen viimeisestä elinpäivästä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Koivun juurelta löytyi sadistisen murhan uhri – poliisi paljastaa nyt uutta tietoa Tuula Lukkarisen viimeisestä elinpäivästä

Tummahiuksiset naiset joutuivat kenties saman rikollisen uhreiksi lähes 30 vuotta sitten. Tekijää ei koskaan löydetty.

Juttusarjassa käsitellään henkirikoksia, jotka eivät koskaan selvinneet.

Maanviljelijä oli tehnyt töitä koko päivän metsäpalstallaan Hausjärvellä, lähellä Erkylän kartanoa.

Oli kevät ja torstai, huhtikuun 18. päivä vuonna 1991. Maa oli sula, mutta kylmä pohjoinen ilmavirtaus oli voimistumassa.

Tehdessään lähtöä maanviljelijä huomasi metsikössä koivun juurella suuren mytyn. Hän tunnisti sen nopeasti vatsallaan makaavaksi ihmiseksi.

Vainajan hiukset olivat mustat ja pitkät, mutta maanviljelijä erehtyi pitämään tätä aluksi miehenä. Siksi ensimmäiset uutiset tapauksesta kertoisivatkin aluksi, että Hausjärveltä löytyi teräaseella surmatun miehen ruumis.

”Illansuussa löytynyt ruumis lienee tuotu löytöpaikalleen autolla, jonka jälkeen se oli piilotettu metsään parinkymmenen metrin päähän maantiestä”, kertoo alkuperäinen kuvateksti.

Todellisuudessa vainaja oli 28-vuotias Tuula Anita Lukkarinen, joka oli lähtenyt edellisaamuna asioilleen Kellokosken psykiatrisesta sairaalasta.

Riihi­mäen poliisi saapui ruumiin löytö­paikalle jälki­koirien kanssa. Vielä samana iltana jutun tutkinta siirtyi keskus­rikos­poliisin Hämeen läänin­osastolle.

Kun paikka­tutkinta oli jo käynnissä, rupesi satamaan lunta.

Maahan satanut lumi vaikeutti jälkien löytämistä. Tekninen paikkatutkija turvautui jopa hiustenkuivaajaan sulattaakseen lunta rikospaikalta. Se oli työlästä ja hidasta, mutta siten mahdolliset jäljet lumen alla eivät vahingoittuisi. Tutkijat eivät jääneet tyhjin käsin, mutta saalis jäi laihaksi.

Tuula Lukkarinen oli kuollessaan 28-vuotias.

30 vuotta myöhemmin sadistinen henki­rikos on yhä selvittämättä.

Se tunnetaan osana kolmen tai useamman rikoksen sarjaa, joka on ristitty julkisuudessa Haus­järven hiekka­kuoppa­surmiksi tai Järven­pään sarja­murhaajan tapaukseksi. Sarja­murhaaja­oletus ei ole ongelmaton, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Jutun uusin tutkinnan­johtaja on rikoskomisario Jan Aarnisalo keskus­rikos­poliisista. Tapaus siirtyi hänen pöydälleen rikos­komisario Olli Töyräältä kesällä 2020.

Rikos on yhtä vanha kuin hänen uransa: Aarnisalo valmistui kokelaskurssilta vuonna 1990.

Heti haastattelun aluksi Aarnisalo sanoo olevansa ”rikoskysymyksissä aika tylsä”, sillä hän ei halua paljastaa rikoksesta mitään, mikä voisi vaarantaa tutkinnan. Hän kuitenkin uskoo, että rikos on ratkaistavissa. Lukkarisen surmaajakin voi olla yhä hengissä.

On vääjäämätöntä, että kuluneiden vuosikymmenten aikana henkirikoksesta on päätynyt julkisuuteen myös paljon väärää ja ristiriitaista tietoa.

Otetaan esimerkki niinkin perustavasta seikasta kuin rikospaikasta. Yhden tiedon mukaan Lukkarinen surmattiin samalla paikalla kuin mistä hänet myöhemmin löydettiin. Toisen tiedon mukaan hän oli jo kuollut, kun tekijä kuljetti hänen ruumiinsa autolla metsätielle ja raahasi metsikköön.

Ensimmäisessä uutisessa 19. huhtikuuta uhrin kerrottiin virheellisesti olleen mies. Kyseessä oli kuitenkin Tuula Lukkarinen.

Onko murha­paikka eri kuin löytö­paikka? Tämä on yksi niistä yksityis­kohdista, joihin Aarni­salo ei ota kantaa.

– Meillä on vahva käsitys, missä murha on tapahtunut. Tarkkaa paikkaa en voi lähteä julkisuudessa avaamaan, koska sillä voi olla tutkinnallista merkitystä. Käsitykseni mukaan tieto tarkasta murha­paikasta on vain tekijän ja poliisin tiedossa.

Jotain uutta Aarnisalo kuitenkin pystyy kertomaan tapauksesta esitutkintaa vaarantamatta. Hän kertoo kokonaan uutena tietona, että poliisilla on hallussaan murhan yksi epäilty tekoväline.

Se otettiin talteen jo samana iltana, kun Lukkarinen löydettiin, mutta tietoa ei ole annettu aiemmin julkisuuteen.

Se ei välttämättä ole aiemmin mainittu teräase, sillä rikoksessa on voitu käyttää useampaa tekovälinettä. Tämä on toinen yksityiskohta, johon Aarnisalo ei ota kantaa.

Hänellä on kuitenkin kerrottavanaan uutta tietoa Lukkarisen viimeisestä elinpäivästä.

 Meillä on vahva käsitys, missä murha on tapahtunut. Käsitykseni mukaan tieto tarkasta murhapaikasta on vain tekijän ja poliisin tiedossa.

Eletään siis hetki keskiviikkoa, huhtikuun 17. päivää vuonna 1991.

Vappuun on kaksi viikkoa, mutta sesonkikrääsää – vappuneniä, naamareita – myydään jo torikojuissa. Suomi kyntää lamassa. Vastavalitut kansanedustajat ovat juuri aloittaneet työnsä vaalihumun jälkeen. Keskustan Paavo Väyrynen ja kokoomuksen Iiro Viinanen kilpailevat valtiovarainministerin salkusta. Pyrrhoksen voiton vie myöhemmin Viinanen.

Suomessa on lähes 200 000 työtöntä. Yksi heistä on aiemmin keittiöapulaisena työskennellyt Tuula Lukkarinen. Hän asuu Jäniksenlinnassa Tuusulassa, mutta tänä aamuna hän herää Kellokosken sairaalasta, jossa hän on lyhytaikaisessa hoidossa.

Hän pukee ylleen keltaisen villapuseron ja vetää jalkaansa mustat verryttelyhousut, joissa lukee Nike isoilla sinisillä kirjaimilla. Villapuseroon on kiinnitetty pieni rintaneula. Se esittää perhosta.

Sukat ovat eri paria – toinen on violetti, toinen valkoinen – mutta hän ei joko huomaa tai välitä. Ulos lähtiessään hän laittaa päälleen vielä ruskean hapsuilla koristellun mokkanahkaisen takin. Jaloissa on valkoiset lenkkitossut.

Ennen kuin Tuula Lukkarinen jäi työttömäksi, hän työskenteli keittiöapulaisena. Ennenjulkaisemattoman kuvan tarkka kuvaamisajankohta ei ole poliisin tiedossa, mutta se on Lukkarisesta säilyneistä kuvista uusimmasta päästä.

Tuula Lukkarisella oli tapahtumahetkellä yllään mokkanahkainen takki ja keltainen villapusero. Puseroon oli kiinnitetty perhosta esittävä rintaneula.

Lukkarinen kertoo palavaansa myöhemmin takaisin. Hän on ilmoittanut käyvänsä asioilla sosiaalitoimistossa Hyrylässä, mutta ei koskaan mene sinne.

Sitä vastoin hän matkustaa bussilla Järvenpäähän. Useimmat lähteet sijoittavat hänet siellä Alkon eteen odottamaan liikkeen aukeamista.

Julkisissa selostuksissa hänen päivänsä päättyy yleensä tähän. Hän jää Alkon eteen odottamaan ja löytyy seuraavana päivänä kuolleena.

Poliisin kuva tutkintapaikalta on otettu 18. huhtikuuta 1991.

Lukkarisesta on kuitenkin tämän lisäksi kaksi myöhäisempää havaintoa.

Aarnisalo ei paljasta, missä vaiheessa tutkintaa havainnot ovat tulleet poliisin tietoon tai mitä kautta. Joka tapauksessa ensimmäisen havainnon mukaan Lukkarinen oli vielä kello 15 aikaan Järvenpään keskustassa.

Mutta sitten: seuraavan havainnon mukaan Lukkarinen oli kello 16 ja 18 välisenä aikana Riihimäellä kaupungin keskustassa.

Kumpikaan havainnoista ei ole sataprosenttisen varma, mutta ne eivät ainakaan ole ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi autolla matkan Järvenpäästä Riihimäelle taittaa helposti alle tunnissa.

20. huhtikuuta 1991 IS kertoi uhrin olleen nainen.

Riihimäen havainto on tärkeä siksikin, että se sitoo Lukkarisen tapauksen tiukemmin kahteen muuhun rikokseen ja teoriaan niin sanotusta Järvenpään sarjamurhaajasta.

Kaksi samaan kokonaisuuteen liitettyä rikosta ovat Helena Meriläisen ja Maarit Haantien tapaukset vuosilta 1990 ja 1993.

Ystävänsä luona iltaa viettämässä ollut Meriläinen odotti marraskuisena iltana junaa Järvenpään asemalla, kun kiharatukkainen, nahkatakkiin pukeutunut mies tuli tarjoamaan hänelle kyytiä.

Meriläinen tarttui tarjoukseen. Hän halusi kotiinsa Riihimäelle, mutta mies kyyditsikin hänet pimeälle metsätielle Hausjärvelle. Siellä Meriläinen poistui autosta ulos tarpeilleen.

Kuski ilmestyi vaivihkaa naisen selän taakse ja löi häntä päähän puukolla. Paksu villamyssy suojasi Meriläistä iskulta riittävästi, ja hän pääsi pakenemaan. Mies nousi takaisin autoonsa ja lähti pois paikalta jättäen Meriläisen metsään. Monesti toistetun kertomuksen mukaan mies tokaisi ennen lähtöään:

– Eipä onnistunut tällä kertaa.

Meriläinen löysi lähistöltä talon, hälytti apua ja kertoi kaiken poliisille. Hänen mukaansa 30–40-vuotiaalla miehellä oli kenties japanilaisvalmisteinen vaalea auto, ehkä Mazda tai Datsun. Takapenkillä oli lastenistuin.

Meriläinen on sittemmin kuollut, mutta rikosta on tutkittu murhan yrityksenä.

Maarit Haantie katosi elokuussa 1993.

Riihi­mäkeläinen Haan­tie puolestaan lähti ulos perjantaina 13. elo­kuuta 1993 eikä palannut koskaan kotiin. Hänen piti mennä ravintola Zapatan yksi­vuotis­juhliin Järven­päähän, mutta hän oli liian kovassa humalassa päästäkseen sisään.

Haan­tien käsi­laukku löytyi myöhemmin ravintola Martinasta Hyvinkäältä, mutta naisesta itsestään ei ole perjantai-illan jälkeen havaintoja. Yhtenä oletuksena on, että hän on pyrkinyt kotiinsa Riihi­mäelle tavalla tai toisella.

Haan­tien ruumista on etsitty Haus­järven maastosta siltä varalta, että hänet olisi jätetty tai haudattu lähelle Tuula Lukkarisen löytö­paikkaa.

Liittyvätkö kolmen naisen kohtalot yhteen? Joutuivatko he sarjamurhaajan uhreiksi?

Näihin kysymyksiin ei voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Jos tarkastellaan mainittuja tosiasioita ja pitäydytään vain niissä, puhe sarjamurhaajasta on kuitenkin ennenaikaista.

Vuosikymmenten jälkeenkin tilanne on sama kuin alussa: poliisilla on tutkinnassaan yksi henkirikoksen yritys, yksi kadonnut henkilö ja ainoastaan yksi henkirikos. Tästä asetelmasta ei vielä rakenneta sarjamurhaa ilman, että edetään oletusten heikolle jäälle.

”Tummat naiset uhreina”, kertoi vuoden 2006 juttu. Samaan kokonaisuuteen oli haastateltu myös Tuula Lukkarisen ruumiin löytänyttä maanviljelijää.

On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi sarjamurhaajateoria on kerännyt suosiota julkisuudessa ja aiheeseen vihkiytyneillä keskustelupalstoilla. Aikakausi oli otollinen, sillä 1990-luvun alussa Suomessa elettiin suoranaista sarjamurhaajabuumia.

Tuula Lukkarisen murhan aikaan Suomen katsotuin elokuva oli vastikään ilmestynyt Uhrilampaat. Sarjamurhaajista oli puhuttu Suomessa toki jo aiemmin, mutta vasta Anthony Hopkinsin tähdittämä elokuva popularisoi ilmiön ja toi sen laajan yleisön tietoisuuteen.

Vain paria viikkoa ennen Lukkarisen kuolemaa Helsingin Sanomat oli kirjoittanut kulttuurisivuillaan, kuinka Uhrilampaat kiritti ”sarjamurhaajien kulttia”.

”Kansa janoaa verta ja verenimijöitä. Uusin villitys on sarjamurhaajien kultti. -- Sarjamurhaajat ovat supertähtiä. Jäljet johtavat 1890-luvun Lontooseen ja Jack the Ripperin sylttytehtaalle. Hänen kansanlegendansa kuitenkin siksi mysteeristä: syyllistä ei koskaan löydetty. Nykyisin löydetään, mutta motiivit piiloutuvat inhimillisen pimeyden sydämeen.”

Tekstikatkelmassa mainittu Jack the Ripper eli Viiltäjä-Jack oli Lontoossa vuonna 1888 ainakin viisi naista surmannut sarjamurhaaja. Murhaajan henkilöllisyydestä väitellään yhä, mutta esimerkiksi suomalainen dna-tutkija Jari Louhelainen ja Britannian tunnetuimpiin kriminologeihin lukeutuva David Wilson ovat päätyneet omissa erillisissä tutkimuksissaan pitämään syyllisenä puolanjuutalaista parturia Aaron Kosminskia.

Huhtikuun 1994 lehtileikkeessä kerrotaan Suomestakin löytyvän useita sarjamurhaajia. Kainalojutussa kontekstointi on tehty Uhrilampaiden kautta.

Kuitenkin se, että Järvenpään rikoskokonaisuuden taustalla on sama tekijä, on mahdollista.

– Tapauksissa on paljon samankaltaisuuksia, eihän siitä pääse mihinkään, sanoo Aarnisalo.

Kaikilla naisilla oli tummat hiukset ja jokaisesta heistä on havainto Järvenpäästä.

Uutena naisia yhdistävänä tekijänä on nyt myös Riihimäki, jossa Lukkarinen mahdollisesti nähtiin keskiviikkoiltana. Poliisin mielenkiinto kohdistuu nyt sinne.

– Helena Meriläinen odotti Järvenpään asemalla junaa mennäkseen Riihimäelle ja myös Maarit Haantie pyrki oletettavasti illan päätteeksi takaisin kotiinsa Riihimäelle, Aarnisalo kertaa.

– Kun olemme katsoneet tätä kokonaisuutta uusin silmin, niin kyllä se Riihimäki on nyt näistä mielenkiintoisin asia.

Naisille yhteistä on myös se, että he olivat tapahtumien aikaan humalassa. Julkisuudessa on spekuloitu tämän kertovan kenties siitä, että tekijällä oli ehkä muistoja alkoholisoituneesta äidistä ja siten syvä inho humalaisia naisia kohtaan.

Se on pitkälle menevä johtopäätös, sillä päihtyneiden naisten houkuttelu autoon on toimintatapana yleisempi kuin kenties ymmärretäänkään. Poliisi on Järvenpään tapauksia tutkiessaan selvittänyt sen tyyppisiin rikoksiin syyllistyneiden miesten liikkeitä.

Hikiäntieltä lähtevä hiekkatie vie Lukkarisen löytöpaikalle.

Esimerkiksi vuonna 2008 paljastui sarjaraiskaustapaus, jossa porvoolainen trukkikuski oli päivystänyt aamuöisin ravintoloiden liepeillä ja taksitolpilla eri puolilla Uuttamaata ja ottanut humalaisia naisia kyytiinsä. Uhrit luulivat nousevansa taksiin. Mies ajoi syrjäiseen paikkaan, raiskasi ja jätti uhrinsa metsikköön harhailemaan. Trukkikuski tuomittiin rikoksistaan viiden vuoden vankeuteen.

Samantyyppinen toimintatapa oli myös Tampereen sarjaraiskaajaksi paljastuneella entisellä rauhanturvaajalla. Hän etsi öisin naisia Tampereen kaduilta, houkutteli asunnolleen, huumasi ja raiskasi.

Viimeiseksi jäänyt uhri havahtui kesken teon, ja kohdattuaan vastustusta mies surmasi naisen kuristamalla ja käsipainolla. Juttua ei koskaan käsitelty oikeudessa, sillä 47-vuotias mies tappoi itsensä Tampereen poliisivankilassa kesken rikostutkinnan.

Tuula Lukkarisen laukku rikospaikalla.

Näissä seksuaali­rikos­sarjoissa ei ollut kysymys inhosta vaan siitä, että tekijät käyttivät uhriensa päihtymyksestä johtuvaa puolustus­kyvyttömyyttä hyväkseen.

Aarnisalo sanoo olleen sattuman kauppaa, ettei Lukkarisen murha ratkennut aikoinaan jo tuoreeltaan.

Rikos­tutkinta oli kuitenkin jo tuolloin kehittynyt varsin pitkälle. Vaikka esimerkiksi KRP:n rikos­tekninen laboratorio alkoi tehdä dna-analyysejä vasta vuoden 1993 alusta, niitä oli teetetty aiemmin Kansan­terveys­laitoksella. Ensimmäistä dna-tunnistusta oli yritetty jo 1988 edellis­vuonna kuolleen porvoolaisen Marjo Jalavan henki­rikos­tutkinnan yhteydessä.

– Lukkarisen murhan paikka­tutkinta on tehty hyvin. Paikka­tutkinta­työkalut olivat olemassa ja VHS-kameroita käytettiin jo paikan kuvaamiseen. Menetelmät ovat toki kehittyneet, mutta rikos­paikka­tutkinnan perus­jutut olivat silloin samat kuin nytkin.

Suurempi muutos on tapahtunut toimintaympäristössä. Vuonna 1991 oli jo valvontakameroita, mutta ne olivat harvassa ja kuvat usein huonolaatuisia. Nyt kameroita on etenkin kaupunkien keskustoissa lähes joka nurkalla.

 Kun olemme katsoneet tätä kokonaisuutta uusin silmin, niin kyllä se Riihimäki on nyt näistä mielenkiintoisin asia.

Ihmiset jättävät itsestään nykyisin tavattoman paljon enemmän jälkiä kirjoittaessaan Facebookiin, lähettäessään WhatsApp-viestiä, asioidessaan verkkopankissa tai ylipäätään soittaessaan kännykällä.

1990-luvun alussa mahdollisuuksia oli rajallisemmin. Kännyköitä oli vain harvalla, mutta esimerkiksi Haantien kadottua poliisi pystyi tarkastamaan, ettei hän ollut käyttänyt enää pankkitiliään.

Kaikesta huolimatta vanhakin rikos voi ratketa. Tekijä on saattanut uskoutua jollekulle tai jokin uusi vihje tai havainto vie tutkintaa muulla tavalla eteenpäin. KRP:llä ei ole tällä hetkellä aktiivista tutkintaa menossa, mutta kaikki vihjeet otetaan vastaan ja tarkastetaan.

Tuula Lukkarisen ruumiin löytöpaikan lähistöllä on useita hiekkakuoppia.

Aarnisalo sanoo, että etenkin uhrien omaisten kannalta hän toivoo, että tutkinta saisi vielä päätöksen.

– Omaisilla on tuska. Esimerkiksi kadonneen omaisille olisi tärkeää, että he saisivat konkreettisesti haudata läheisensä ja hautapaikan, jossa käydä.

Onko sinulla tietoa tai havaintoja, jotka liittyvät Helena Meriläisen, Tuula Lukkarisen tai Maarit Haantien tapauksiin? Ota yhteyttä poliisiin sähköpostitse rikosvihje.krp@poliisi.fi

Jutun tiedot perustuvat tutkinnanjohtajan haastattelun lisäksi taustahaastatteluihin, arkistolähteisiin ja muuhun kirjalliseen materiaaliin. Lähteinä on käytetty muun muassa rikostoimittaja Tuomas Rimpiläisen äänikirjaa Motiivi murhaan – Kadonnut: Raisa Räisänen (Storytel) ja kriminologi David Wilsonin teosta A History of British Serial Killing (Sphere)

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?