”Ensimmäisen kerran kun koronavilkku hälytti, melkein itkin, että nyt kuolen” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

”Ensimmäisen kerran kun koronavilkku hälytti, melkein itkin, että nyt kuolen”

24-vuotias Jaakko ottaa valtavia riskejä joka päivä työssään.


6.3. 10:31 | Päivitetty 6.3. 12:53

 

Koronavuosi on ollut erityisen vaikea riskiryhmään kuuluville. Monet eivät ole nähneet läheisiään, sillä jokainen tapaaminen on riski. Kosketus, halaus, läheisyys. Ne tekevät meistä ihmisiä, ja juuri nyt yhä useampi jää niitä vaille.

IS kertoo viiden eristäytyneen tarinan.

 

”Kuulun koronan suhteen riskiryhmään, sillä minulla on infektioastma. Se on aika raju, ja jos korona osuu kohdalle, se vetää taatusti keuhkoihin ja tukkii hengitystiet. Otan joka päivä riskejä, koska toimin taksinkuljettajana. Minulla on melkoinen mahdollisuus saada tartunta ihan työn puolesta.

Työtäni en voi kuitenkaan lopettaa, vaan riskin kanssa on pakko tulla toimeen. Jokainen kyytiin hyppäävä asiakas on mahdollinen tartuttaja. Suosittelen jokaiselle asiakkaalle maskia, mutta en voi, enkä halua pakottaa ihmisiä käyttämään sitä. Matkustajissa on myös asiakkaita joilla ei ole mahdollisuutta käyttää maskia vaikkapa terveydellisistä syistä.

Toivoisin että ihmiset ymmärtävät, että taksissa turvavälien noudattaminen on erityisen hankalaa ja kuljettaja on myös ihminen, joka haluaa olla mahdollisimman turvassa suuresta riskistä huolimatta. Mutta eipä siinä ajaessa voi muuten varautua kuin maskilla ja käsidesillä.

Päivisin asiakkaat käyttävät hyvin maskia, mutta illalla kun tullaan baareista ja on hyvä meininki, niin suojat unohtuvat. Koronasta piittaaminen loppuu kolmanteen kaljaan.

 Jos korona osuu kohdalle, se vetää taatusti keuhkoihin ja tukkii hengitystiet.

Huoli ja pelko läheisteni puolesta on suuri. Työni luonteen vuoksi en ole käynyt tapaamassa äitiäni tai isoäitiäni. Entä jos kannan tietämättäni virusta? On kauhistuttava ajatus, että joku läheinen saisi minulta koronan.

Kerran näin äitini vahingossa kaupassa. Muuten emme juurikaan tapaa. Äitini on varhaiskasvatuksen lastenhoitaja, joten me kumpikin välttelemme toisiamme. Minun työni on silti paljon isompi riski. En halua edes ajatella, mitä seurauksia sillä voisi olla, jos tartuttaisin koronan äitiini.

Isoäitiä en ole nähnyt joulun jälkeen. Olemme puhelinyhteydessä satunnaisesti ja vaihdellaan kuulumisia. Olen aina ollut apuna hänelle. Miten hän pärjää nyt? Halaus ja aistilliset tuntemukset eivät kohtaa puhelimessa, eikä saa samoja tunteita.

Isoäitini on elänyt ajan, kun Suomessa on ollut sotatila. Hän selvisi siitä. Välillä hän kertoo muistoja tuosta ajasta. Myös korona jää historian kirjoihin ja on asia, mistä voin kertoa mahdollisesti omille lapsenlapsilleni.

Ensimmäisen kerran kun koronavilkku hälytti, melkein itkin, että nyt kuolen. Aluksihan annettiin ymmärtää, että kun koronan saa, niin siihen kuolee. Ei asia tietenkään niin ole, mutta tauti ei katso ikää eikä aikaa, miten se vaikuttaa. Se siitä tekeekin niin pelottavan sairauden.

Olen sinkku ja välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Ei joka päivä jaksa lenkillekään lähteä. En halua ehdoin tahdoin edes ravintolaan syömään. Vaikka olen tottunut liikkumaan, niin nyt kaikki on jäänyt pois. En uskalla mennä edes keilaamaan, vaikka pidän siitä todella paljon.

Toivoisin, että ihmiset ottaisivat tämän vielä vakavammin kuin nyt. Ohi tämä ei ole missään nimessä vielä pitkään aikaan.

 

 

Ilta-Sanomat noudatti tätä artikkelia tehtäessä koronaturvallisuusohjeita. Kuvattaessa on noudatettu turvavälejä ja kuvaajalla on ollut koko tilanteen ajan FFP2-maski kasvoillaan. Toimittaja teki haastattelut puhelimitse.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?