”Vielä ennen siunausta halusin katsoa veljeäni ja hyvästellä hänet. Se oli kuin olisin peiliin katsonut.” Jarkko ja hänen veljensä olivat kaksosia.

Tavallinen myynti-ilmoitus toi tappajan kotiovelle

– Minusta tuntuu, että kanssaihmiset ymmärtävät henkirikoksen uhrin läheisen tuskan todella vasta, kun se sattuu omalle kohdalle. Menetys seuraa mukana koko elämän, sanoo Jarkko, jonka kaksoisveli surmattiin.


6.2.2021 18:20

Omaisen ääni -juttusarjassa puhuvat rikosten uhrien omaiset.

Sinä päivänä, kun Jarkko menetti oman veljensä, arki oli rullannut niin kuin aina ennenkin. Jarkko tuli töistä ja mietti, lähtisikö kuntosalille vai ottaisiko päiväunet työpäivän jälkeen.

Hän ei ehtinyt käydä levolle, kun ovikello soi. Se soi kahdesti, ja Jarkko tiesi, kuka oven takana oli: hänen pieni veljenpoikansa, jonka kummi Jarkko on. Poika ilmoitti iloisena Jarkolle, että ”isin auto meni katsastuksesta läpi”. Veljellä oli kaksi autoa, uudempi ja vanhempi.

Pian Jarkko näki veljensä vaimon veljen kodin portailla. Vaimo pyysi Jarkkoa katsomaan lasten perään. Perheen asunnon ovi oli auki, sisällä paloi valo.

– Hetken päästä veljeni vaimo tuli kauhealla vauhdilla ja sanoi, mene Jarkko katsomaan, on tapahtunut kauheita, Jarkko kertoo.

Sen, mitä siitä seurasi, Jarkko muistaa ikuisesti.

Oli 9. elokuuta 2000. Jarkko ja hänen veljensä olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle 13 vuotta aikaisemmin. He olivat asuneetkin yhdessä, kunnes veli meni naimisiin. He asuivat tapahtumahetkellä yhä lähellä toisiaan, samassa rivitaloyhtiössä Helsingin Heikinlaaksossa.

Veli surmattiin omaan kotiinsa.

Jarkko näki rikospaikan sen kaikessa julmuudessa.

Jarkon kaksoisveli surmattiin kotiinsa. Jarkko näki rikospaikan kaikessa julmuudessaan.

– En tiedä, miksi osasin mennä suoraan alakerran askarteluhuoneeseen. Näin veljeni makaavan lattialla veressä. Otin oikeasta kädestä kiinni. Näin, että häntä oli ammuttu päähän. Soitin hätäkeskukseen. Muistan yhä kaiken, veren hajunkin, Jarkko kertoo. Ääni murtuu.

Jarkko ja hänen veljensä olivat kaksosia.

– Me olimme aivan toistemme näköisiä. Samalla kun olen katsonut veljeäni surmattuna, olen katsonut itseäni kuolleena. Tappaja vei osan minusta.

– Kaksosten suhde on aivan erityinen, sitä sielujen yhteyttä on vaikea ulkopuolisille selittää. Me teimme kaiken yhdessä, päätimme asioista yhdessä. Kun toinen kesken lauseen vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta, toinen tiesi tasan tarkkaan, mistä toinen puhui.

Miten aivan tavallisesta päivästä tuli synkistä synkin? Miten tunnollisesta perheenisästä, linja-autoa ammatikseen ajavasta veljestä tuli henkirikoksen uhri?

Jarkon veli myi laillista käsiasetta, Berettaa, Keltaisessa pörssissä. Se lehti-ilmoitus houkutteli paikalle miehen, jonka rikosrekisteri oli siihen mennessä jo 12 sivua pitkä. Väkivaltarikoksia tilillä ei ollut, yhtä ryöstöä lukuun ottamatta, mutta petoksia sitäkin enemmän.

”Minusta tuntuu, että kanssaihmiset ymmärtävät henkirikoksen uhrin läheisen tuskan todella vasta, kun se sattuu omalle kohdalle”, Jarkko sanoo.

– Muistan, kuinka veljeni oli iloinen, että saa aseen vihdoin kaupaksi. Hän ei tiennyt, että ostajaehdokas oli pitkän linjan petosmies. Tämä mies vei veljeni hengen.

Jarkolta otettiin sormenjäljet ja ruutisavunäyte, kun poliisit tulivat paikalle.

– Silloin se tuntui pahalta, mutta ymmärrän, että niin poliisin on pakko tehdä.

Sen päivän kaikki kauheat yksityiskohdat ovat jääneet Jarkon mieleen.

– Pihaan tuli Monosen ruumisauto. On hirvittävää katsoa, kun omaa veljeä kuljetetaan ruumispussissa. Paikalle oli kerääntynyt ihmisiä katsomaan. Minä yritin hätistää heitä pois, mutta eivät ihmiset tietenkään mihinkään lähde.

Tappaja vei aseen mennessään. Hän jätti kuitenkin ulko-oven pieleen sormenjälkensä, jonka perusteella poliisi pääsi hänen jäljilleen.

– Veljeni oli teloituksenomaisesti surmattu. Silloin alussa ajateltiin, että on erittäin vaikea saada tekijää kiinni.

– Kun veljeni surmattiin keskiviikkona, niin jo lauantaina tekijä otettiin kiinni Turun moottoritien kupeesta. Hän oli mennyt oman naisystävänsä luo aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, Jarkko kertoo.

Poliisi puhutti rivitaloyhtiön asukkaita tapahtuneen jälkeen.

Sormenjäljet johtivat tappajan jäljille. Hänet otettiin kiinni levähdysalueelta Turunväylältä.

Jarkko kävi oikeuslääketieteen laitoksella hakemassa veljensä ja saattamassa hänet ruumisautolla 600 kilometrin päähän Sotkamoon, missä kaksoisveljet olivat syntyneet. Noin 4-vuotiaina veljekset olivat muuttaneet Pohjois-Karjalaan.

– Yhdessä on tultu, yhdessä lähdetään. Vielä ennen siunausta halusin katsoa veljeäni ja hyvästellä hänet. Se oli kuin olisin peiliin katsonut, Jarkko kertoo.

Tappajan vangitsemisoikeudenkäyntiin Jarkko ei mennyt, mutta käräjäoikeuteen ja hovioikeuteen hän meni.

– Minulla oli hirveä epäluulo, kun tiesin miehen aiemmasta rikosrekisteristä, että mitä kaikkea tältä tarinankertojalta uskotaan ja mitä kaikkea menee läpi. Mies ei koskaan nostanut päätään ja katsonut minua.

Miestä syytettiin murhasta. Hän oli vapautunut vankilasta samana kesänä.

Oikeudessa mies kertoi aiemmin vammautuneen polvensa pettäneen hänen altaan, jolloin hän oli tiukentanut otetta aseesta, ja ase oli hänen mukaansa lauennut vahingossa. Mies puhui savusta, korvien menemisestä lukkoon ja kaverin kaatumisesta. Hän kertoi ottaneensa omat tavaransa, aseen, panokset ja poistuneensa paikalta ”koskematta mihinkään”.

Veli oli hyvin tarkka aseistaan. Hän oli harrastanut metsästystä nuoresta lähtien. Veljekset olivat yhdessä liittyneet ampumaseuraan 1989. Hän ei olisi myynyt koskaan asetta sellaiselle, jolla ei ollut aseisiin lupaa. Hän olisi myös tarkastanut henkilöpaperit. Mies kuitenkin esiintyi soittaessaan väärällä nimellä.

Käräjäoikeus tuomitsi tuolloin 33-vuotiaan miehen 12 vuoden vankeusrangaistukseen taposta, törkeästä ryöstöstä ja törkeästä ampumarikoksesta. Oikeuden mukaan mies oli tappanut uhrinsa tahallaan kosketuslaukauksella. Miehen motiivina oli saada ase haltuunsa. Oikeuden mukaan miehellä ei ollut etukäteissuunnitelmaa surmata ennen kuin hän saapui uhrin kotiin.

Vain tappaja jäi kertomaan, mitä askarteluhuoneessa tapahtui.

Epäselvissä tapauksissa asia tuomitaan syytetyn eduksi. Siksi oikeus katsoi, ettei mies surmannut vakaasti harkiten. Näin tuomio tuli murhan sijasta taposta, vaikka oikeus piti tekoa kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Veli surmattiin omaan kotiinsa ampumalla häntä takaapäin lähietäisyydeltä takaraivoon.

Hovioikeus korotti rangaistusta vuodella. Hovioikeus ei uskonut miehen kertomukseen, että tämä oli unohtanut aseen olevan ladattu ja olisi refleksinomaisesti puristanut asetta estääkseen sen putoamisen. Se katsoi, että aseen piippu oli tarkoituksella painettu uhrin takaraivoon.

 Tunsin valtavaa vihaa.

– Tunsin valtavaa vihaa. Askarteluhuoneessa oli lasten kuvia, sekään ei riittänyt, vaan tämä mies päätyi äärimmäiseen tekoon, viemään toiselta hengen. Jos veljeni olisi mennyt liikenneonnettomuudessa, olisin hyväksynyt sen. Mutta toisen ihmisen pahuutta ja päätöstä siitä, että hän kajoaa toisen ihmisen elämään, en tule ikinä antamaan anteeksi, en koskaan, Jarkko sanoo.

– Oikeuslaitoksemme ei anna riittävän kovia tuomiota. Aina sanotaan, että omalla tavallaan tekijäkin on pilannut oman elämänsä. Minua se ei kiinnosta yhtään. Ihmisen pahuus on niin pohjaton.

– Minusta tuntuu, että kanssaihmiset ymmärtävät henkirikoksen uhrin läheisen tuskan todella vasta, kun se sattuu omalle kohdalle. Kun tapauksista lukee lehdistä, voi aina kääntää uuden sivun. Silloin kun se tapahtuu omalle kohdalle, sivun kääntäminen ei riitä. Menetys seuraa mukana koko elämän, Jarkko sanoo.

Hento tuuli kuljettaa itkun äänen kauemmaksi. Jarkko on luonnossa, liikkumassa, niin kuin hän tekee joka päivä. Se antaa voimaa ja lenkille voi purkaa tuskaa, joka painaa rinnassa.

– Entinen työnantajani sanoi minulle, että muista, asiat eivät ole koskaan niin huonosti, ettei niitä voisi viinalla vielä pahentaa. Ne olivat viisaat sanat. Alkoholilla en ole yrittänyt lohduttautua. Liikunta on minun henkireikäni. Me olimme veljeni kanssa niin yhtä, että olimme samassa työpaikassakin, mutta eri varikoilla. Me ajoimme molemmat linja-autoa, minä ajan yhä, Jarkko kertoo.

–Me olimme veljeni kanssa niin yhtä, että olimme samassa työpaikassakin, mutta eri varikoilla. Me ajoimme molemmat linja-autoa, minä ajan yhä, Jarkko kertoo.

Jarkko sai 3 000 euroa korvausta henkisistä kärsimyksistä.

– Läheisten korvausasiat ovat hyvin raadollista ja julmia. Kun menin työpaikalleni, joku oli nähnyt vaivakseen ottaa talteen lehtileikkeen ja yliviivata punakynällä korvaussumman. Mikään raha ei tuo veljeäni takaisin, mutta miten ajattelematonta on kadehtia henkirikoksen uhrin läheisen kärsimyskorvauksia. Kuka vaihtaisi oman rakkaansa 3 000 euroon? Sekään raha ei ollut itsestäänselvyys. Valtionkonttorilta tuli ensin hylkäävä päätös, kun en päätöksen mukaan ollut tarpeeksi läheinen. Vasta valituksen kautta sain korvauksen. Miten läheinen pitää olla, kun olimme eläneet elämämme yhdessä ja olimme samannäköisiä?

Tapahtumapäivänä kotiin saapui poliisipappi.

– Olen hyvin kiitollinen poliiseille. He hoitivat oman osuutensa enemmän kuin hyvin. Tutkinnanjohtajana oli Kari Tolvanen ja tutkijana Mikko Juote.

– Minusta korvausasiat pitäisi hoitaa niin, että surmaaja velvoitettaisiin maksamaan uhrin läheisen psykologikäyntejä, että läheinen saisi kaiken tarvitsemansa avun ilman huolta siitä, mitä se maksaa, Jarkko sanoo.

Tappajan teolla on ollut tuhoisa seuraus.

– Luottamukseni kanssaihmisiin on aika kortilla. Minun veljeni luotti, ja mitä tapahtui, hän menetti henkensä, Jarkko huomauttaa.

Kaksoisveli on mielessä päivittäin.

– Osa minusta meni hänessä, osa hänestä elää edelleen minussa. Minne menenkin, hän kulkee aina mukana minun sydämessäni.

Pakkaslumi rasahtelee askelten alla. Lumeen painautuu vain yhdet jäljet. Viereltä on veli poissa.

Onko läheisesi joutunut vakavan rikoksen uhriksi? Haluaisitko kertoa tarinasi? Ota yhteyttä sari.autio@iltasanomat.fi

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?