Tänään tiistaina 19. tammikuuta vietetään Heikin, Henrin ja Henrikin nimipäivää.
Ei liene yllätys, että kyseessä on myös pyhän piispa Henrikin muistopäivä. Sen, joka legendan mukaan toi kristinuskon Suomeen ja kohtasi loppunsa talonpoika Lallin käsissä Köyliönjärven jäällä, maan tunnetuimman henkirikoksen uhrina. Perimätiedon mukaan vuosi oli 1 156.
Vakavan väkivaltarikoksen uhriksi Henrikillä menee hyvin. Hänestä tuli koko Suomen suojeluspyhimys ja yksi Suomen historian tunnetuimmista hahmoista.
Hänen mukaansa on nimetty myös Helsingissä sijaitseva Pyhän Henrikin katedraali, ja mikäli koronavirusepidemia ei jylläisi, järjestettäisiin Turun tuomiokirkossa todennäköisesti Henrikin muistopäivän rukoushetki.
Mutta onko piispa Henrikin legendassa mitään perää?
Keskiaikainen piirros piispa Henrikistä, joka polkee surmaajaansa Lallia jalkoihinsa.
– On ihan selvää, että emme voi tietää, olivatko Lalli ja piispa Henrik sellaisenaan historiallisia henkilöitä, sanoo Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä.
Vuonna 2005 Heikkilä kirjoitti Suomen ensimmäisen laajan tutkimuksen pyhästä Henrikistä. Siinä hän kyseenalaisti vahvasti piispan historiallisuuden.
Henrikistä ei ensinnäkään ole säilynyt aikalaislähteitä, vaan ensimmäiset maininnat hänestä on kirjattu ylös vasta 1200-luvulla Turussa. Vastaavanlaisia, vain löyhästi historiallisiin tapahtumiin nojaavia pyhimystarinoita kirjoitettiin joka puolella katolista Eurooppaa.
Kansanrunoutta sen sijaan on hankalampi ajoittaa, mutta varhaisimmat kirjalliset versiot tapahtumista kertovasta piispa Henrikin surmavirrestä ovat vasta 1600-luvun lopulta, lähes puoli vuosituhatta väitettyjä tapahtumia myöhemmin.
Professori Tuomas Heikkilä.
On täysin mahdollista, että tarina piispa Henrikistä ja Lallista on Turun piispan ja papiston kehitystyön tulosta. Vuosien saatossa yksinkertaisesta tarinasta kehittyi yksityiskohtainen ja detaljeja tihkuva kuvaus.
Toisaalta piispan tarina ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu, Heikkilä kertoo. Keskiaikaisten lähteiden valossa Henrikillä on jonkinlainen historiallinen ydin.
– Kristinuskoa täällä tosin on ollut jo vähintään tuhatluvun alkupuolelta, joidenkin tutkijoiden mukaan jo 500-luvulta. Vielä 1100-luvulla kirkko ei ollut täällä kovinkaan järjestäytynyt organisaatio, joten on todennäköistä, että Suomi oli tuolloin jonkinlaisen kristillisen toiminnan kohteena.
On siis täysin mahdollista, että tänne on tullut ulkomailta kirkollinen hahmo, ja ehkä joku merkittävä kirkonmies on myös saanut surmansa. Tarinan monet yksityiskohdat ovat keksittyjä, eikä päähenkilöiden nimistäkään ole varmuutta.
Piispa Henrikin mukaan nimetty Pyhän Henrikin tie on pyhiinvaellusreitti Kokemäeltä Turkuun. Henrikin rintakuva seisoo Kokemäellä.
Lallin ja Henrikin tarina selittää sitä, miten aiemmin pakanallisesta Suomesta tuli kristitty alue ja osa Ruotsin valtakuntaa, kristillistä, läntistä Eurooppaa. Kristillisyys ja läntisyys taas ovat pitkään olleet tärkeitä teemoja suomalaisessa identiteetissä.
Kun Heikkilä kertoi tutkimustuloksistaan vuonna 2005, asiasta nousi äläkkä.
”Köyliöläiset ärähtivät heti ja ilmoittivat teroittavansa kirveensä. Suomen Katoliset parahtivat, että jos ei ollut Henrikiä, sitten ei ole Vatikaaniakaan”, Aamulehti kirjoitti.
”Historian dosentti Tuomas Heikkilä on herättänyt pahan veren Köyliössä. Runsas viikko sitten hän arveli Helsingin Sanomissa, että Lallin ja Henrikin legenda saattaa hyvinkin olla tuulesta temmattu juttu. Tätä Köyliössä ei sulateta alkuunkaan, edes vappuna”, Satakunnan Kansa puolestaan kirjoitti.
Köyliön Torpparinmuseolla esitettiin Pyhän Henrikin surmavirsi tammikuussa 2011. Piispa Henrikinä toimi Veli-Pekka Suni, Lallina Tapio Putko ja Lallin Kerttu-vaimona Inkeri Marttila.
Syntynyt kohu kertoo Henrikin ja Lallin tarinan vahvuudesta, onhan se iskostettu suomalaisten mieliin jo koulussa. Toisinaan tarinaa on kerrottu totena jopa historian tunneilla.
Suomalaisten mielissä tärkeintä ei kuitenkaan ole itse piispa Henrik, vaan Lalli.
– Pöyristys johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Lalliin kosketaan. Jos Henrik ei ole varmuudella historiallinen henkilö, niin ei myöskään Lalli, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on se, että hän surmaa Henrikin.
Piispa oli pitkään tarinan sankari, mutta nationalismin nostettua Suomessa päätään alkoi Lallinkin arvostus nousta.
1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä Lalli oli jo jonkinlainen kansallinen symboli, jolle kirjoitetaan runoja ja jonka mukaan nimetään sanomalehtiä. Lalli on eräänlainen suomalaisuuden prototyyppi, joka ei anna vieraiden hyppiä nenälleen ja joka puolustaa omia arvojaan.
– Patsas näyttää siltä, että täällä vartioin minä.
Köyliön valtuuston puheenjohtaja Esa Ruohola pitää kiinni Lallin patsaasta. Kuva on otettu vuonna 2005, jolloin Tuomas Heikkilän tutkimuksesta nousi kohu.
Lallia arvostetaan yhä. Köyliössä seisoo yhä Mannerheimin ratsastajapatsaastaan tunnetun Aimo Tukiaisen Lallin patsas.
Vuonna 2004 Yle järjesti Suuret suomalaiset -kilpailuohjelman, jossa kansalaiset äänestivät mielestään merkittäviä suomalaisia. Lalli ylsi sijalle 14. Muun muassa Ville Valo ja Matti Nykänen saivat enemmän ääniä, mutta Lallin taakse jäi moni perinteikäs ja arvovaltainen nimi.
Kirjailija Väinö Linna, 15. sija.
Urheilulegenda Paavo Nurmi, 21. sija.
Presidentti Mauno Koivisto, 48. sija.
Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg, 57. sija.
Viime vuonna Kansallismuseon, Helsingin yliopiston ja muutaman muun toimijan TSN Kantarin kanssa toteuttamassa gallupissa 71 prosenttia suomalaisista piti Lallia ja Henrikiä historiallisina henkilöinä. Vain 15 prosenttia vastaajista oli vastakkaista mieltä.
Kiinnostavaa on myös se, että vastaukset eivät juuri eronneet sukupuolten välillä, yhteiskuntaluokan, koulutustason tai asuinpaikan mukaan.
Lallin ja Henrikin tarina on arvokas riippumatta siitä, olivatko sen päähenkilöt historiallisia henkilöitä vai eivät, ja riippumatta siitä, tapahtuiko piispan surma todella Köyliönjärven jäällä, Heikkilä sanoo.
– Se on kestänyt vuosisadasta toiseen. Moderni tutkimus on kyseenalaistanut sen historiallisuuden, mutta ei se vie tarinalta pohjaa. Se on vaikuttanut ihmisten mieliin samalla tavalla kuin se olisi totta. Se on hyvän tarinan merkki.
– Kansallinen identiteetti rakentuu kertomuksista – ja tarina Henrikistä ja Lallista on kaikkein pitkäikäisin palanen suomalaisen identiteetin mosaiikissa, hän lisää.
Piispa Henrikin surmavirren mukaan Lalli pakeni surmaa seuranneena kesänä Hiirijärven Kotamäkeen. Siellä sijaitsee Lallin itkukivenä tunnettu siirtolohkare. Tarinan mukaan kivi on yhä kostea tekoaan katuneen Lallin kyyneleistä.
