Talvisodan unohdettu voitto: Katso videolta, miten ”resupekka­rykmentti” löi puna-armeijan eliitti­yksikön Pelkosen­niemellä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Talvisodan unohdettu voitto: Katso videolta, miten ”resupekka­rykmentti” löi puna-armeijan eliitti­yksikön Pelkosen­niemellä

Joulukuun kaamoksessa 1939 Pelkosenniemellä käytiin yksi talvisodan ratkaisutaisteluista, joka on jäänyt sotahistoriassa aivan liian vähälle huomiolle.

18.12.2020 6:15

Kitisen joentörmällä Itä-Lapissa taistellaan ankarasti joulukuussa 1939. Puna-armeija yrittää joen yli päästäkseen Pelkosenniemen kirkonkylälle ja siitä Kemijärvelle. Suomalaiset ovat pureutuneet hätäisesti kyhättyihin asemiinsa. Panssarivaunut parveilevat joen jäällä, pohjoisen sysimusta kaamos täyttyy jatkuvasta aseiden rätinästä ja kranaattien paukkeesta.

Jalkaväkirykmentti 40:n II pataljoona saa tulikasteensa Kitisen rannalla. Oulun seudun miehiä on vastassa neuvostoliittolainen 122. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 273. Tälle puna-armeijan yksikölle pimeä talvi ei todellakaan ole mörkö: osasto on koottu Arkangelissa Vienanmeren rannalla.

Taistelujen ankaruuden saa tuta alikersantti Matti Hintsala.

Vihollisen tykkituli jauhaa suomalaisten asemia joen rannassa. Hintsala saa sirpaleen käteensä. Sirpale repii koko käden. Haavaa yritetään sitoa, ja alikersantti autetaan läheisen Korhosen talon perunakellariin. Alikersantti jää odottamaan apua tai sitten sitä kaikkein ikävintä vaihtoehtoa – kuolemaa.

Kun lähes 80 vuotta myöhemmin seisoo Korhosen talon pihapiirin rauhassa, on vaikea kuvitella, että juuri tässä käytiin talvisodan yksi verisistä ratkaisukamppailusta. Kaksi pohjoisen jokea, Kitinen ja Kemijoki, yhtyvät edessä vuolaaksi virraksi.

1930-luvun lopulla paikalla oli lossi ja talvisin jäätie, jota pitkin neuvostojoukot yrittivät eteenpäin.

Talvisodan alku marras–joulukuun vaihteessa ei ollut suomalaisille menestys Lapissa. Päinvastoin.

Harvalukuiset puolustajat yllätettiin pahanpäiväisesti.

Suomen sodanjohto ei uskonut puna-armeijan hyökkäykseen pohjoisessa, ei ainakaan sinne ennakkoon sijoitettujen joukkojen määrän perusteella. Niitä ei nimittäin ollut – rajavartijoita ja suojeluskuntalaisia sekä paikallisia reserviläisiä lukuun ottamatta. Jälkiviisaalle herää kysymys: miksi suomalaisten tiedustelu epäonnistui? Vahvoja vihollisyhtymiä kun on vaikea tuoda rajan pintaan huomaamatta, jos tiedustelu vain on hereillä.

Lapissa tiedustelu ilmeisesti nukkui – kohtalokkaalla tavalla.

Puna-armeijan suunnitelma on yksinkertainen, jopa jäätävän yksin­kertainen. Kuhmon, Suomussalmen ja Sallan suunnissa rajan yli tulleet joukot katkaisevat Suomen kahtia Oulun korkeudelta ja pysähtyvät Ruotsin rajalle. Sallassa etenevät joukot jakaantuivat kahtia: toinen lähtee yrittämään Joutsijärven kautta Kemijärvelle ja toinen kääntyy Savukoskelle tavoitteenaan myös Kemijärvi. Sen jälkeen marssitaan Rovaniemelle ja siitä Tornioon.

Savukosken valtauksen ja hajanaisten viivytystaistelujen jälkeen neuvostoliittolaisten eteneminen hidastuu ja pysähtyy Pelkosenniemen kirkonkylän liepeillä. Suomalaiset ovat saanet rivinsä järjestykseen.

Päämajassa Mikkelissä armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim kääntää osan reservijoukoistaan pohjoiseen. JR 40 ryhmittyy puolustukseen Pelkosenniemen kirkonkylän pohjoispuolelle, Kitisen törmälle lossinrantaan 16. joulukuuta. Päämajan pohjoiseen lähettämän jääkärimajuri Armas Perksalon komentama rykmentti ei ole täydessä iskussa; varusteita puuttuu, ja tykistöäkään ei juuri ole.

Sen sijaan pohjalaista sitkeyttä löytyi sitäkin enemmän.

Neuvostorykmentin kolonna ruuhkautuu tielle Kitisen rantaan.

Motorisoidun rykmentin kärki epäröi.

Panssarivaunut ilmestyvät jokirantaan, ja yksi niistä ajaa rohkeasti jäälle. Vaunun miehistö siirtyy ulos tutkimaan tilannetta: onko vastarannalla suomalaisia vai ei? Suomalaiset avaavat tulen ja panssarivaunut vastaavat.

Joen törmällä alkaa yksi talvisodan ratkaisutaisteluista. Puolustuksen pettäminen avaisi tien neuvostojoukoille etelämpänä Joutsijärvellä taistelevien suomalaisjoukkojen selkään. Sen jälkeen vihollisen suunnitelma paraatimarssista Tornioon ei olisi enää ollut pelkkä utopistinen haave vaan totisinta totta.

Vastarannalta tulivat venäläiset, suomalaisten asemat olivat etualan rannassa.­

Jokitörmällä taistelevat neuvostojoukot eivät pääse konekivääritulessa eteenpäin.

Ne lähtevät kiertämään puolustajien ryhmitystä ylittämällä Kitisen ylempää panssarivaunujen tulituksen suojassa. Rykmentin komentaja Perksalo saapuu Pelkosenniemelle 17. joulukuuta.

Tilanne on kriittinen.

Puna-armeija on työntymässä Kitisen yli useasta kohtaan ja kääntämässä hyökkäyskärkeään kohti kirkonkylää. Vihollisen partioita ilmestyy jo kirkonkylän keskustaan. Vastahyökkäyksiä tehdään, mutta vihollisen ylivoima tuntuu vastustamattomalta. Rykmentin sotapäiväkirjan mukaan varsinkin panssarit aiheuttavat pakokauhua puolustajissa.

Vaunuja seikkailee jo kirkonkylässä.

Lapin ryhmän komentaja, kenraalimajuri Kurt Martti Wallenius ei jää odottelemaan asemien murtumista. Wallenius joutui sivuraiteelle armeijassa, kun hänen väitettiin osallistuneen entisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditykseen eli muilutukseen itärajalle 1930-luvun alussa. Korkein oikeus vapautti Walleniuksen, mutta armeijan virkoihin hänellä ei ollut paluuta. Talvisodassa hänen harteillaan on laajan Lapin puolustaminen.

Walleniuksella on suunnitelma.

Vanha jääkäriupseeri komentaa JR 40:n tekemään kiertoliikkeen koko vihollisrykmentin sivustaan. Yllätysisku määrätään rykmentin ensimmäisen ja toisen pataljoonan tehtäväksi. Toinen pataljoona juuttuu taisteluun, mutta ensimmäinen jatkaa.

Sää muuttuu vesisuojaiseksi, kun pataljoona etenee yön pimeydessä.

Jääkärikapteeni Hugo Suoranta on paljon vartijana. Hänen kiertoliikkeestään riippuu mihin suuntaan taistelu kääntyy: voitto vai täydellinen romahdus? Tappio voisi tietää viholliselle avointa väylää kohti Kemijärveä, Rovaniemeä ja Torniota.

Kun Suorannan pataljoona tarpoo metsässä, Pelkosenniemellä valmistaudutaan jo kirkonkylän polttamiseen.

Korhosen talon pihan perunakellarissa alikersantti Matti Hintsalan tilanne ei ole kehuttava. Haavat on sidottu, mutta siteet eivät estä verenvuotoa. Hintsalan taistelutoveri peittelee haavoittuneen perunoilla.

Mitään ei ole tehtävissä.

Hintsala kuolee 18. joulukuuta. Kuolinpaikka on hiljainen. Neuvostojoukot vyöryvät joen yli, mutta perunakellariin ei kukaan älyä katsoa.

Suorannan osasto etenee vesisohjossa ja ylittää kaksi jokea, Kitisen ja Luiron. Pakkanen kiristyy, ja olosuhteet muuttuvat haastaviksi. Illalla osasto kuitenkin pääsee kenenkään huomaamatta Savukosken tien lähelle, 1,5 kilometriä lossinrannasta Savukosken suuntaan.

Ollaan syvällä pahaa aavistamattomien neuvostojoukkojen selustassa. Suomalaisten eteen avautuu näkymä juuri paikalle saapuneesta autokolonnasta.

Kolonnasta jaetaan tarvikkeita.

Soppakanuunat höyryävät.

Suomalaiset avaavat tulen.

Se sekoittaa vihollisen suunnitelmat. Juuri kun kirkonkylä on putoamassa neuvostojoukkojen syliin, selustassa alkaakin räiske.

Pakokauhu valtaa neuvostosotilaat, ja alkaa silmitön pako takaisin Savukosken suuntaan. Aavemaista tunnelmaa luo täysillä huutava ajoneuvon äänitorvi, jonka nappia painaa iskussa kuolleen kuljettajan pää.

JR 40:n riveissä taistelee kirjailija Pentti Haanpää. Haanpää kirjoitti 1930-luvun alussa Kenttä ja kasarmi -kirjan, joka ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa armeijan touhuista. Nyt Haanpää taistelee puna-armeijaa vastaan Pelkosenniemellä ja kuvaa suomalaisten tekemää sivustaiskua romaanissaan Korpisotaa (1940).

Sekasorto leviää tien vierestä myös joen toiselle puolelle kirkonkylän keskustaa lähestyviin neuvostojoukkoihin. Voiton avaimet vaihtuivat paoksi metsiin, jäälle ja takaisin Savukoskelle.

Aamuyöllä 19. joulukuuta Pelkosenniemi on jälleen suomalaisten hallussa.

Talvipäivän valjettua taistelupaikka paljastuu koko karmeudessaan: hevosia, miehiä, venäläisiä ja suomalaisia sikin sokin tien varressa, kymmenkunta hylättyä panssarivaunua ja yksi panssarivaunujen vetovaunu, kuorma-autoja, hevosia satuloineen, aseita, soittovehkeitä, propagandakirjasto ja kaksi elokuvaprojektoria. Taistelun jälkeistä rojua löytyy vielä vuosikymmeniä myöhemmin pelloilta ja metsistä.

Suomalaisia on kaatunut 117 ja haavoittunut 103. Vaikka yhteenotto on käyty pienellä alueella, suomalaisia on kadonnut 50 taistelun tiimellyksessä. Puna-armeija on menettänyt 300–400 miestä kaatuneina.

Samoihin aikoihin Joutsijärveltä Kemijärvelle metsiä pitkin yrittänyt vihollisosasto torjutaan Mäntyvaarassa yön pimeydessä käydyssä lähitaistelussa mies miestä vastaan.

Molemmat voitot ilahduttavat Päämajaa ja Mannerheimia. Puna-armeijan suunnitelmat Suomen katkaisusta tyrehtyvät jo lähtökuopissa. Sota jähmettyy asemasodaksi Sallan suunnalla, jonne tulee ruotsalaisten vapaaehtoisten prikaati korvaamaan etelään siirrettäviä suomalaisjoukkoja.

Korhosen talon perunakellarista löytyy vainaja.

Alikersantti Matti Hintsalan tytär Anneli muistelee Pelkosenniemeläiset isänmaan puolustajina -kirjassa, että vainajan tunnistaminen oli vaikeaa, koska tuntolevy puuttui. Alikersantti Hintsalan ruumis siirretään Rovaniemelle. Siellä kaatuneiden kokoamispaikalla Hintsalan tunnistaa nainen, entinen työtoveri.

Hintsala haudataan kotiseurakuntansa Oulaisten sankarihautaan talvisodan päättymisen jälkeen huhtikuussa 1940.

 

Lähteet: Ari Raunio: Suomen sotien 1939-1940 kulku kartoin (2004), Pelkosenniemeläiset isänmaan puolustajina (2000), Pentti Haanpää: Korpisotaa (1940)

Juttu on julkaistu Ilta-Sanomissa alun perin vuonna 2019.

Pelkosenniemen taistelun muistomerkki.­

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?