Saara Kankaanrinnan kolumni: Vierekkäin, ei vastakkain - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Saara Kankaanrinnan kolumni: Vierekkäin, ei vastakkain

Konkreettinen tekeminen käy lääkkeeksi moneen, Saara Kankaanrinta kirjoittaa kolumnissaan.

16.11.2020 8:00

Siivoan jäähallin parkkipaikalla koiran tuotoksia auton penkiltä ja ovesta. Treenikuskin kaverilla on näköjään vatsa kuralla. Onneksi on maski.

Puhelin kilahtaa, ja pidän tauon löyhkäävästä operaatiosta. Jo neljäs puolue kysyy ehdokkaaksi. ”Juuri nyt en kaipaa lisää kuraa niskaan”, meinaan vastata. Kieltäydyn kauniimmin.

Julkisuuden rajuus on monelle suurin este lähteä politiikkaan. Ketään ei ole rokotettu herjankestäväksi. Saati kestämään tappouhkauksia.

Arvostan jokaista, joka vaikuttaa demokratiassa. On meidän vastuullamme puolustaa käytöstapoja ja heitä, jotka olemme valinneet päätöksiä tekemään puolestamme. Vihapuhe ei tätä järjestelmää kaada.

Vihapuhe on rikollista, mutta eri mieltä oleminen ei. Sitähän politiikka ja elämä ovat: yhteensovittamista, itsehillintää ja erilaisuuden ymmärtämistä.

Helppoa se ei ole ollut koskaan. Kirjailija Leo Tolstoi sai ikänsä haukkuja kirjeitse ja päin naamaa. 80-vuotislahjaksi posti toi laatikossa hirttoköyden.

Nykyaikana netti on vaarallinen väylä, mutta juurisyy on jossain syvällä ihmisessä.

”Mitä sä rageet” -nuortenkirja kertoo hienosti, mitä raivoamisen alla on: epävarmuutta, häpeää, turhautumista, huolta, pelkoa. Ja tunteiden alla on tarpeita tulla kuulluksi, saada hyväksyntää, kokea turvaa, olla osa joukkoa.

Keskusteluissa roiskuu ja räiskyy. Väärinymmärrys on joskus tavoite, usein vahinko. Esimerkiksi maa- ja metsätalous menevät meillä suomalaisilla syvälle tunteisiin. Aikajänteet, arvot, edut ja argumentit sinkoilevat.

Filosofi Epiktetos ei ehtinyt Twitteriin, mutta mietti pari tuhatta vuotta sitten: ”Jos joku ottaisi orjaksi ruumiisi, taistelisit vastaan. Mutta miten helposti ojennat mielesi herjaavan vastaantulijan valtaan?”

 Luontokato uhkaa perustoimintoja. Pandemiat eivät lopu tähän.

Julkisuudessa kuumien tunteiden ja jäätävän kommentoinnin välissä on haalea ja vaikea piste, josta olisi mahdollista päästä eteenpäin.

Sillä jos emme edes osaa keskustella keskenämme, miten pystyisimme ratkaisemaan suurimpia ongelmiamme?

Parkkipaikalla kävi selväksi, että tosiasioita ei käy kieltäminen. Sotkut on siivottava viivyttelemättä.

Ilmastonmuutos tapahtuu jo nyt. Luontokato uhkaa perustoimintoja. Pandemiat eivät lopu tähän. Yksipuolinen maa- ja metsätalous sekä laitoseläintuotanto kiihdyttävät edellisiä. Näiden faktojen tuomat muutostarpeet tulee käsitellä kunnioituksella ja reilusti.

Toivoa on. Esimerkiksi Carbon Action -verkostossamme kehitämme uudistavaa ruoantuotantoa. Viljelijät osoittavat, miten ongelma käännetään ratkaisuksi osaamisella. Yhteinen katseemme on suunnattu tulevaan, ei peruutuspeiliin.

Yhdessä tekeminen tuo arvostusta myös toisen ammattitaidolle. Tuottajilla, kuluttajilla, Itämeren, ilmaston ja elonkirjon tutkijoilla ja pelastajilla on sama tavoite. Se muuttuu teoiksi empatian avulla. Opimme toisiltamme ja puramme henkiset karsinat.

Konkreettinen tekeminen käy lääkkeeksi moneen. Vierekkäin emme ole vastakkain.

Kirjoittaja on Baltic Sea Action Group -säätiön perustaja ja ympäristövaikuttaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?